Olipa kerran Pasila

ilmastonmuutos

Maailmanloppu on lähempänä kuin uskotkaan. Sen voi ymmärtää, jos kiipeää korkealle kalliolle Helsingin Pasilassa ja osaa katsoa oikein.

Teksti
Elina Järvinen Vappu Kaarenoja
Kuvitus
Ville Tietäväinen
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Voit kuunnella jutun myös podcast-versiona:

1. luku

Kuinka Pasila aloittaa matkansa päiväntasaajalta

Kallion laelta näkee kerrostalojen rivin. Näkee poliisitalon, televisiotornin ja aseman ratakiskot.

Kiskojen ympärillä on työmaa. Siellä rakennetaan tornitaloja ja Suomen suurinta ostoskeskusta, Triplaa. Rakennukset ovat vielä luurankoja mutta jo nyt jättiläisiä.

Pasila on toimistobunkkereiden kaupunginosa Helsingissä. Betonia, asfalttia, harmaata.

Myös tämä kallio, joka kohoaa työmaan vieressä radan länsipuolella, on etäältä katsottuna harmaa. Mutta kun kyykistyy katsomaan läheltä, huomaa kiven värit. Hempeän korallinpunaisen ja tumman purppuran.

Keto-orvokki kukkii vielä, vaikka on marraskuu. Syksy on ollut poikkeuksellisen lämmin, niin kuin oli myös kesä. Helteisin heinäkuu sataan vuoteen.

Sanotaan, että tällaisia vuosia on luvassa lisää, koska ilmasto muuttuu. Metsää palaa, jäätiköt sulavat. On tulvia, kuivuutta ja myrskyjä.

Ihmiset Pasilan asemalaitureilla näyttävät pieniltä ja hidasliikkeisiltä. Rakentajat työmaalla kävelevät koneelta toiselle.

Kukaan ei tunne, kuinka maa jalkojen alla liikkuu.

Merieliöiden fossiilit johtivat tutkijat maailmanloppujen jäljille.
Merieliöiden fossiilit johtivat tutkijat maailmanloppujen jäljille.

Liike on hidasta.

Katso kynsiäsi. Ne kasvavat noin neljä millimetriä kuukaudessa. Samaa vauhtia liikkuvat mannerlaatat.

Muutama milli kuussa kohti koillista. Niin liikkuu Pasila.

Jos saisi tarpeeksi pitkän poran, voisi kaivautua maapallon uumeniin sinne, missä kivi on kuumaa. Kuuma kivi virtaa ja kuljettaa pinnalla kelluvia mannerlaattoja.

Ja Pasila… se on kulkenut kauan.

1,9 miljardia vuotta on niin pitkä aika, etteivät edes geologit käsitä sitä. Siksi he ajattelevat aikaa askelina. Yksi askel, yksi vuosi.

Miten monta askelta on sinun elämäsi alkuun? Ehkä kolmekymmentä, ehkä seitsemänkymmentä, tai jotain siltä väliltä. Tuskin sataa askelta enempää.

Jotta pääsisi 1,9 miljardin vuoden taakse, pitäisi kävellä Suomen päästä päähän yli tuhat kertaa. Silloin maapallo oli melkein pelkkää merta.

Veden alla, päiväntasaajalla, lymysi tulivuoria, jotka syöksivät laavaa.

Lisää ja lisää laavaa, niin kauan, että syntyi korkea harjanne. Laava jähmettyi kovaksi, kiveksi, ja nousi merenpinnan yläpuolelle.

Syntyi Pasila, 1,9 miljardia vuotta sitten, päiväntasaajalla. Sieltä se aloitti matkansa kohti pohjoista.

 

Pasila ei ollut päiväntasaajalla yksin. Muukin Eurooppa nousi merestä.

Kun maa liikkuu, se ei välitä siitä, että vastassa on este. Tuli törmäyksiä.

Kivi työntyi kiveä vasten, meni ruttuun ja alkoi kurottaa ylöspäin.

Pasilassakin oli aikoinaan vuoristo, joka tuskin kalpenisi jylhyydessä Himalajalle. Lumiset huiput, kilometrien korkuiset jyrkänteet.

Vuoriston juuressa, miljoonia kiloja painavan kiven alla, oli kova kuumuus ja paine. Siellä kivi suli ja rauta värjäsi sitä punaiseksi.

Vuosimiljoonat kuluivat.

Sade ja tuuli hioivat vuoriston huiput pois, mutta jäljellä ovat värit: korallinpuna ja purppura Pasilan kalliossa.

Pasilassa oli pitkän aikaa hiljaista. Ei eläimiä, ei kasveja, ei lintuja taivaalla. Vain sade ja tuuli.

1,4 miljardia hiljaista vuotta, ennen kuin Pasila vihdoin heräsi eloon.

 

2. luku

Mitä professori Mikael Fortelius tietää

 

Työhuoneen ovelta kuuluu koputus.

Professori Mikael Fortelius havahtuu pöytänsä äärestä. Hänen huoneensa on Helsingin yliopistossa Kumpulan kampuksella, parin kilometrin päässä Pasilan kalliolta.

Sisään astuu mies. Matti, hän esittäytyy. ”Anteeks mä häiritsen, mulla olis semmonen erikoinen fossiilin pää.”

”Oho”, Fortelius vastaa mutta ei vaikuta innostuneelta. Hän on kiireinen, ei ehtisi keskustella nyt.

Mies on sinnikäs. Jos hän ihan nopeasti näyttää kuvaa. ”Että rupeeko sykkiin vai ei.”

”No, hyvin pian sitten.”

Fortelius nousee ylös. Hän on pitkä mies. Parta on leuasta harmaa, mutta tukka yhä tumma. Se on ylikasvanutta Beatles-tyyliä. Otsatukka valahtaa silmille.

Nuorena tukka oli vielä pitempi. Kun Luoteis-Turkissa tehtiin kenttätöitä 1980-luvulla, hän kampasi sen keskijakaukselle. Silloin hän oli kolmekymppinen paleontologi, vasta tohtoriksi väitellyt.

Mies ojentaa kuvaa. Se on Hiittisten eteläpuolelta Varsinais-Suomesta, hän sanoo.

Fortelius katsoo kuvaa hetken. ”Tää on kallioperää. Hyvin kaunis kappale, mut ei kyllä mitään tekemistä elämän kanssa.”

Mies on hämmentynyt. ”Kato sitä seuraavaa vielä.”

”No, kyl mä tosta näen, mikä se on”, Fortelius sanoo.

Hän on nähnyt kymmeniätuhansia fossiileja. Eikä pelkästään nähnyt vaan tutkinut ja kaivanut. Sääriluita, niskanikamia tai pelkkiä painaumia kivissä. Kalloja, leukoja, hampaita. Erityisen paljon juuri hampaita.

Hän katsoo vielä toisen kuvan. Jälkiä mistään muinoin eläneestä ei näy.

”Aha”, mies sanoo. ”Niin niin.”

Fortelius palaa töihinsä. Yleensä hän on kärsivällisempi, jää juttelemaan, kertomaan fossiileista. Tai mistä nyt ikinä kysytään.

Miksi ihmisellä ei ole häntää?

Missä vaiheessa evoluutiota sielu syntyi?

Häneltä on aina kysytty kaikenlaista.

Fortelius on evoluutiopaleontologian professori. Ainoa Suomessa. Hän tietää, mitä muinainen sika, Listriodon splendens, söi kuusi miljoonaa vuotta sitten. Oliko silloin kuivaa. Miksi se kuoli sukupuuttoon. Miksi kaikki lajit lopulta kuolevat sukupuuttoon. Miksi maailmanloppu on tullut jo viisi kertaa. Ja miksi näyttää siltä, että se tulee nytkin.

 

Kun puhutaan maailmanlopuista, on mainittava J. John Sepkoski. Mikael Fortelius kertoo hänestä aina luennoillaan. ”Hyvä ystäväni”, hän saattaa sanoa. Tai ”hyvä edesmennyt ystäväni”.

Amerikkalainen Sepkoski oli tutkija, joka löysi maailmanloput. Ja kuten tieteessä usein, se tapahtui vähän sattumalta.

Sepkoski teki väitöskirjaa Harvardin yliopistossa 1970-luvulla. Hän tutki kuorellisten merieliöiden fossiileja – kaikkia siihen asti löytyneitä. Niitä oli 3 300 heimoa. Hän keräsi valtavan määrän dataa eri tutkimuksista, ja se syötettiin tietokoneeseen. Mikä eliö, mistä löytynyt, milloin elänyt. Syntyi ensimmäinen maailmanlaajuinen fossiilitietokanta.

Sepkoskin piti tutkia sitä, miten kuorelliset merieliöt ovat muuttuneet sinä aikana, kun niitä on ollut olemassa. Tämä oli hänen väitöskirjansa aihe.

Mutta kun hän piirsi lajimääristä käyrän, hän huomasi, että käyrässä oli viisi lovea. Ensimmäinen oli 440 miljoonaa vuotta sitten, seuraava 370 miljoonaa. Sen jälkeen: 250 miljoonaa vuotta, 200 miljoonaa vuotta ja 65 miljoonaa vuotta sitten.

Näissä kohdissa valtaosa lajeista oli kuollut sukupuuttoon kerralla, yksinkertaisesti hävinnyt. Jos niitä ensin oli tuhat, yhtäkkiä jäljellä oli kaksisataa. Tai viisikymmentä.

Sepkoskin väitöskirja julkaistiin vuonna 1977, ja se oli sensaatio. Sepkoskista tuli kuuluisa. Pian kaikki alan ihmiset kutsuivat häntä pelkällä etunimellä, Jack.

Mikael Fortelius luki Sepkoskia intohimoisesti, ja 1980-luvun lopulla he tutustuivat. Sepkoski ei ollut turhan tärkeä. Hänen työhuoneensa Chicagon yliopistossa oli täynnä pieniä muovidinosauruksia, ja hän kuunteli Sex Pistolsia.

Fortelius oli muinaisten sarvikuonojen tutkija, ja muidenkin kasvinsyöjänisäkkäiden. Ja kuten Sepkoski, hänkin oli kiinnostunut tietokannoista. Yksittäinen laji oli toki kiehtova, mutta vielä kiehtovampi oli ajatus siitä, että laajan aineiston avulla saattoi kasvattaa mittakaavaa. Saattoi tutkia koko maailman historiaa.

 

3. luku Kuinka liskot valtaavat Pasilan

 

Kun sulkee silmät, voi kuvitella laineiden pinnalla kimaltavan auringon, koralliriutat matalassa turkoosissa laguunissa, kuuman ja kostean Pasilan.

500 miljoonaa vuotta sitten Pasila oli yhä päiväntasaajalla. Silloin maailmassa oli paljon vettä, loputtomasti matalia laguuneja. Oli lämmin.

Kenties Pasilan kalliota hyväilivät silloin lempeät mainingit. Tai sitten kivi pilkisti luotona pinnan yläpuolelle.

Sanotaan, että elämän synty oli kuin räjähdys – niin äkkinäisesti pinnan alla alkoi kukoistaa. Maan kamaralla ei elänyt vielä mitään, se oli yhä autio.

Mutta vedessä uiskenteli merisiilejä ja meritähtiä muistuttavia otuksia sekä suuri katkarapumainen Anomalocaris, joka saalisti trilobiitteja.

Trilobiitti oli ruma otus, jolla oli kova kuori ja pehmeä vartalo. Siitä huljui ohuita ulokkeita, pieniä jalkoja. Se muistutti äyriäistä.

Trilobiitteja oli tuhansia lajeja. Osa niistä kasvoi muutaman millin mittaan, osa yli puolimetrisiksi.

Kun trilobiitti näki vaaran, se käpertyi kerälle. Se tosiaan näki. Se oli siitä erityinen laji: ensimmäisiä, jolla oli kunnolliset silmät.

Trilobiitit eivät vain aistineet valoa vaan näkivät kuvia. Luultavasti myös värit, ainakin punaisen.

Ehkä trilobiitti näki Pasilan kiven värit. Ehkä trilobiitti oli ensimmäinen, joka näki ne.

Oliko trilobiitti ensimmäinen, joka näki Pasilan?
Oliko trilobiitti ensimmäinen, joka näki Pasilan?

Trilobiitti oli sitkeä.

Se selviytyi, kun maailma ensimmäisen kerran kylmeni, 440 miljoonaa vuotta sitten.

Elämää oli vieläkin vain vedessä, ja nyt elintila pieneni. Mitä kylmempää on, sitä enemmän maailmassa on jäätä, vähemmän vettä. Vähemmän helteisiä laguuneja, vähemmän tilaa elämälle.

Suurin osa lajeista kuoli.

Se oli ensimmäinen maailmanloppu. Yksi niistä, jotka J. John Sepkoski tutkimuksessaan löysi.

Myös seuraava maailmanloppu oli kylmä, ja siitäkin trilobiitti selvisi.

Kolmannesta se ei enää selvinnyt.

Silloinkin lämpötila muuttui, tosin tällä kertaa lämpeni. Tämä tapahtui 250 miljoonaa vuotta sitten. Pasila oli nykyisen Saudi-Arabian korkeudella, osana suurta mannerta. Oli olemassa vain yksi manner ja yksi meri, sillä mantereet olivat kulkeutuneet sumppuun.

Pasilan pohjoispuolella oli vuoristo, Ural.

Se toimi kilpenä, kun Siperiassa repesi maa. Sieltä alkoi tulvia laavaa. Tuhatasteista laavaa purkautui niin paljon, että se olisi voinut peittää Euroopan kokoisen alueen yli puolen kilometrin paksuudelta.

Pasilaan asti laava ei yltänyt. Silti Pasila ei säästynyt tuholta.

Siperiasta karkasi myös hiilidioksidia ja rikkiyhdisteitä. Niitä vuoristo ei pysäyttänyt, ja Pasilassakin lämpeni.

Maailma lämpeni mahdollisesti lähes 16 astetta. Joet kuivuivat. Kasvit kuihtuivat, metsät nääntyivät. Hyönteisten surina vaimeni.

Meren pinta oli jopa 40-asteista, kuin porealtaassa. Levät kukoistivat lämmössä. Ne lisääntyivät ja veivät happea muilta meren eliöiltä, kuten trilobiiteiltä.

Trilobiitit kuolivat sukupuuttoon, ja niin kuolivat melkein kaikki muutkin, 95 prosenttia lajeista.

Kolmas maailmanloppu oli tähän mennessä pahin.

Käyrä viidestä joukkotuhosta syntyi 1970-luvulla.
Käyrä viidestä joukkotuhosta syntyi 1970-luvulla.

Planeetta on kuin näyttämö. Se pysyy, mutta lavasteet ja näyttelijät vaihtuvat. Kaikki näyttelijät eivät kuitenkaan vaihdu kerralla. Kun sukupuuttoaalto tulee, useimpien maailma loppuu, mutta aina joku selviytyy.

Vielä koskaan elämän ei ole täytynyt aloittaa aivan alusta.

Kolmannen maailmanlopun selviytyjiä olivat nisäkäsliskot. Ne sinnittelivät läpi helteisten vuosien.

Nisäkäsliskot olivat krokotiilimaisia nelijalkaisia eläimiä. Siinä mielessä nisäkkäitä, että ne synnyttivät eläviä poikasia.

Mutta niiden jalat eivät olleet nisäkkäiden jalat. Nisäkkäiden jalkaterät osoittavat suoraan eteenpäin, liskojen sivuille. Nisäkäsliskojen jalat osoittivat viistoon.

Lopulta kuivuus väistyi. Alkoi sataa ja vihertää, hyönteiset surisivat. Nisäkäsliskot täyttivät maan, Pasilassakin.

Miksi ne eivät olisi olleet Pasilassa? Nisäkäsliskot olivat kaikkialla.

Dinosauruksiakin oli jo, mutta ne olivat sivuosassa, vielä pienikokoisia. Ne lähinnä pyörivät nisäkäsliskojen jaloissa.

Satoja kiloja painavat nisäkäsliskot olivat valtiaita, kunnes neljäs maailmanloppu teki niistä lopun.

Sen jälkeen dinosaurukset saivat tilaa.

Kaikki tietävät, kuinka niille kävi. 65 miljoonaa vuotta sitten maahan iskeytyi valtava asteroidi, ja seurasi viides maailmanloppu.

Siitä alkoi nisäkkäiden valtakausi. Se aika, jota me nyt elämme.

Silti kesti vielä kauan, ennen kuin Pasilaan tuli todellinen valtias, ihminen.

Uskotaan, että Pasilassakin oli dinosauruksia.
Uskotaan, että Pasilassakin oli dinosauruksia.

 

4. luku

Kun Mikael Fortelius istuu baarissa ja saa aikaan riidan

 

Kesällä 1990 Mikael Fortelius oli kenttätöissä Turkissa.

Työrupeama oli juuri päättynyt, ja Ankarassa mentiin baariin. Fortelius ja John Kappelman, professori Texasista.

Baarissa heille tuli kinaa.

Minkä kokoisia olivat norsulinnut? Ne olivat eläneet Madagaskarilla vielä 1600-luvulla eivätkä osanneet lentää. Kuinka isoja ne olivat olleet?

Juotiin olutta ja väiteltiin. 500 kiloa, vai enemmän? Ilta kului, eteenpäin ei päästy.

Yhtäkkiä toinen sanoi: Se on ihan niin kuin Indricotherium! Ei sekään ole niin iso kuin ihmiset väittävät.

Ei olekaan! innostui toinen. Eihän se ole paljon mammuttia isompi!

Indricotherium oli sarvikuonon sukuinen jättiläinen, joka oli vaeltanut Kazakstanin aavoilla 20 miljoonaa vuotta sitten. Suurin nisäkäs, joka koskaan on elänyt! Niin olivat julistaneet arvostetut herrat, paleontologi Walter Granger ja eläintieteilijä William K. Gregory.

Ankaran illassa syntyi päätös: Fortelius ja Kappelman selvittäisivät Indricotheriumin todellisen koon.

Forteliukselle se oli erityinen eläin. Sarveton sarvikuono. Hän oli katsonut sen kuvaa suuresta tietokirjasta kolmevuotiaana, ja isä oli lukenut.

”Pieninä laumoina se vaelsi (–) söi lehtiä, joita ylettyi vaivattomasti kurottamaan puiden latvoista asti…”

”Ikivanhaa sarvikuonotyyppiä (–) äkkiä kuoli sukupuuttoon vanhemman tertiäärikauden lopulla.”

Ja kohta hän oli ollut pihalla ja toistanut talonmies Viinikarille kaiken. Auttanut lapiohommissa ja luennoinut. He asuivat silloin Pohjois-Haagassa Helsingissä.

Isä oli kiinnostunut fossiileista, ja niin oli isoisäkin. Fortelius ei tiennyt miksi, he olivat molemmat lääkäreitä. Mutta sen vuoksi hyllyssä oli näitä kirjoja. Josef Augusta, Muinaisajan eläimiä. Sen sivuilta löytyivät hienot hirmuliskotkin. Tyrannosaurus, Gorgosaurus, Ceratosaurus.

Kesällä 1992 Fortelius ja Kappelman julkaisivat tutkimuksensa, Suurin maanisäkäs, jota koskaan on kuviteltu.

Indricotherium ei ollut suurin.

He olivat mitanneet Indricotheriumin luut. Niitä oli Lontoossa ja New Yorkissa. Ne oli toki mitattu aiemminkin, mutta mittauksiin ei ollut luotettu.

Luiden perusteella Indricotherium oli pitkäkaulainen, vähän kirahvin näköinen. Sirompi kuin Walter Granger ja William K. Gregory olivat ajatelleet. He olivat piirtäneet siitä sarvikuonon, koska se oli sukulainen.

Toki Indricotherium oli suuri, kymmenen kertaa niin painava kuin kirahvi. Mutta se ei painanut 35 000 kiloa vaan 11 000 kiloa. Samankokoisia olivat suurimmat mammutit.

Forteliuksen mielestä Granger ja Gregory olivat tehneet mokan, ”kauhean huonoa tiedettä”.

Vanha tarina elää silti. Brittiläinen tuotantoyhtiö otti taannoin yhteyttä Forteliukseen ja halusi haastatella häntä. Yhtiö teki ohjelmaa Indricotheriumista, maailman suurimmasta nisäkkäästä.

Sopii kyllä, sanoi Fortelius, vaikka se ei ole suurin.

Mutta sponsorimme tahtoo, että se on, yhtiöstä vastattiin. Eikä haastattelupyyntöön enää palattu.

Paleontologi Mikael Fortelius selvitti Indricotheriumin koon.
Paleontologi Mikael Fortelius selvitti Indricotheriumin koon.

Kun Fortelius lähettää sähköpostin, allekirjoituksen perässä on aina lyhyt latinankielinen lausahdus.

…per longem dentes.

Sama lukee nimikyltissä hänen työhuoneensa ovenpielessä.

Suomennettuna: pitkin hampain.

Se viittaa kolmeen asiaan.

Tiettyyn työlästymiseen, joka valtaa hänet aina, kun täytyy ryhtyä järjestämään käytännön asioita. Ikääntymiseen, sillä kun eläin – tai ihminenkin – vanhenee, ikenet vetäytyvät ja hampaat näyttävät pitemmiltä. Ja siihen tosiseikkaan, että hän on tutkinut näitä pitkiä hampaita koko ikänsä.

Sarvikuonon toinen yläposkihammas on hänelle maailman kaunein esine.

Kun Fortelius saa käteensä sellaisen, tai hampaan ylipäänsä, hän näkee siitä vaikka mitä. Se on ikkuna menneeseen.

Mikä eläin on kyseessä, millaiseen ympäristöön se on sopeutunut. Mitä se on syönyt: pehmeitä lehtiä vai kuluttavaa heinää. Hän näkee nämä hampaan muodosta, korkeudesta, leikkaavista särmistä, pinnan kulumisjäljistä.

Ja kun vaihtaa näkökulmaa, kun ei katsokaan lajia vaan katsoo aluetta ja kaikkia sieltä löytyneitä hampaita, voi tehdä ilmastokarttoja menneisyydestä. Millaista kasvillisuutta oli Afrikassa kymmenen miljoonaa vuotta sitten. Kuinka kylmä oli Euroopassa.

Tähän tarvitaan paljon dataa, ja sitä varten on tietokanta: NOW, New and Old Worlds. Fortelius on hallinnoinut ja koonnut sitä lähes kolmekymmentä vuotta. Se on johtava nisäkästietokanta maailmassa.

Sarvikuonon yläposkihammas on Mikael Forteliukselle maailman kaunein esine.
Sarvikuonon yläposkihammas on Mikael Forteliukselle maailman kaunein esine.

Eräänä lauantai-iltana kahdeksan vuotta sitten Fortelius kävi jälleen läpi sähköpostiaan. Per longem dentes.

Kaliforniasta oli tullut kutsu pienen piirin kokoukseen. Kokoonnuttaisiin Berkeleyn yliopistoon ja käytäisiin käsiksi vaikeimpiin kysymyksiin: ilmastonmuutokseen, väestönkasvuun, sukupuuttoaaltoon.

Fortelius oli otettu kutsusta, nimilista oli vaikuttava. Ajankohta tosin oli huono, sillä joulukuu oli täynnä luentokursseja. Hänen pitäisi opettaa.

Mutta hän voisi tehdä järjestelyjä, ”jongleerata”.

Hän päätti lähteä.

 

5. luku

Kuinka Pasilasta tulee harmaa

 

Kun ensimmäinen ihminen löysi Pasilaan, jäljellä oli enää yksi ihmislaji.

Niin kuin oli ollut useita trilobiittilajeja, oli ollut myös ihmislajeja. Metrin mittaan kasvanut Homo floresiensis, roteva Homo neanderthalensis, hentorakenteinen Homo habilis. Yhteensä ainakin kahdeksan lajia ja me, Homo sapiens.

Me kehityimme Afrikassa ihan äskettäin, noin 300 000 vuotta sitten.

Meistä tuli erityisiä. Aloimme puhua toisillemme.

Myös muut ihmislajit luultavasti huutelivat toisilleen yksinkertaisia varoituksia. Varo biisonia! Leijona!

Apinatkin huutelevat sillä tavalla.

Mutta meille kehittyi paljon monimutkaisempi kieli. Saatoimme puhua siitä, missä näimme leijonan viikko sitten ja miten taltuttaisimme sen yhdessä. Pystyimme opettamaan ja auttamaan toisiamme.

Olemme antaneet itsellemme nimen sapiens, viisas.

Miten juuri meistä tuli näin viisaita?

Se oli kai sattumaa, vähän niin kuin se, että juuri trilobiitti sai silmät. Tutkijat uskovat, että Homo sapiensin geeneissä tapahtui muunnos, jota evoluutio alkoi monistaa. Se antoi meille kielen.

Sen jälkeen muut eivät enää mahtaneet meille mitään. Me juoruilimme ja juonittelimme.

Mihin tahansa menimme, muut väistivät.

Pian jäljellä olimme vain me ja neandertalilaiset.

Tutkijat uskovat, että neandertalilaiset saattoivat olla ihan yhtä viisaita kuin me. Sama geenimuunnos olisi tapahtunut heissäkin, samanlaisia juonittelijoita hekin.

Neandertalilaiset olivat vieläpä lihaksikkaampia kuin me, mutta edes se ei pelastanut heitä.

Meillä oli pian ylivoima. Jostain syystä Homo sapiens on hyvin tehokas lisääntymään.

Niin tehokas, että lisäännyimme jopa neandertalilaisten kanssa.

Kun viimeiset neandertalilaiset katosivat 30 000 vuotta sitten, jäljelle jäimme vain me.

Täytimme maan, kuljimme maan ääriin. Meitä ei pidätellyt kylmyys. Osasimme käyttää neulaa ja viedä muilta eläimiltä turkit.

Silti Pasila oli kauan saavuttamaton.

Edes ihminen ei pärjännyt kilometrien paksuisen jääkuoren päällä, ja sellainen peitti pitkään Pasilaa. Pasila oli saapunut tänne pohjoiseen. Täällä oli alkanut jääkausi.

 

Jääkauden Pasilassa ei ollut tavattoman kylmä. Kesäisin lämpötila oli selvästi plussalla. Viidentoista, seitsemäntoista asteen kesäpäiviä.

Oli keskimäärin kahdeksan astetta kylmempää kuin nyt.

Talvella lunta satoi vähän enemmän kuin kesällä ehti sulaa niin, että lumipeite kasvoi joka vuosi aavistuksen suuremmaksi. Isossa kinoksessa lumi ei pysy pehmeänä vaan tiivistyy jääksi.

Jää painoi Pasilan kuopalle. Ja kun se reilut kymmenentuhatta vuotta sitten suli, kuoppa täyttyi vedellä.

Seurasi vedenpaisumus, eikä ihminen vieläkään päässyt Pasilaan.

Mutta maa on kuin stressipallo. Kun se vapautuu jään painon alta, se alkaa hiljalleen kohota entiselleen, nousta merenpinnan yläpuolelle.

6 000 vuotta sitten iso osa Vantaata oli jo kuivilla. Sinne olivat levinneet kasvit, sitten eläimet, niiden perässä ihmiset.

Ei tiedetä, millaista kieltä tulijat puhuivat, mutta he puhuivat.

He iskivät kivet teräviksi, virittivät ne nuolien päihin ja suuntasivat nuolet kohti hirviä ja majavia. Täällä päin nuolenkärjet oli erityisen taidokkaasti tehty. Ne oli hakattu kauniin symmetrisiksi.

Vantaalaiset osasivat tehdä myös veneen. Kun puukehikon varaan asetteli eläimen nahkaa, rakennelma piti vettä.

Vantaalta ei ollut pitkä melontamatka Pasilaan, jossa korkeimmat kalliot olivat jo pinnan yläpuolella.

Niin oli myös tämä 38-metrinen kallio, josta nyt voi katsella televisiotornia, kerrostalojen riviä ja kahden hehtaarin kokoista rakennustyömaata.

Silloin tämä oli vain luoto keskellä merta, mahdollinen levähdyspaikka kalastusretkellä. Ehkä joku ohjasi nahkaveneensä kohti tätä kalliota ja astui kivelle. Seisoi tässä ja palasi kotiin kertomaan retkestä muille.

Pasila oli ollut olemassa yli 1,8 miljardia vuotta ennen kuin ihminen löysi sen.
Pasila oli ollut olemassa yli 1,8 miljardia vuotta ennen kuin ihminen löysi sen.

Sanotaan, että maanviljely teki meistä kyltymättömiä.

Sitä ennen metsä oli asettanut rajat. Ihmislauma ei ollut voinut kasvaa loputtomasti. Vain sen verran, että metsästä löytyi kaikille ruokaa.

Sitten alkoi viljely, täällä pohjoisessa noin 3 500 vuotta sitten.

Muokkasimme ympäristöämme tuottamaan niin paljon ruokaa, että väestö saattoi kasvaa. Aina voitiin hakata vielä yksi metsä pelloksi.

Pasilaakin peittivät lopulta viljelmät.

Amalia ja Karl Pasila viljelivät perunaa. Iittiläinen pariskunta tuli vuokralle Fredriksbergin tilalle 1880-luvulla. Oli 24 hehtaaria peltoa ja talo siinä, missä nykyisin on Hartwall Arena.

Karl ja Amalia olivat pidetty pariskunta, ja pian paikalliset lakkasivat kutsumasta aluetta Fredriksbergiksi. Siitä tuli Pasila.

Siihen aikaan pasilalaisia oli sata. 1930-luvulla jo yli kaksituhatta.

Syksyllä 1933 raskaat kivijyrät pakottivat Pasilan pölyiset raitit tasaisiksi. Päälle levitettiin kuumaa asfalttia.

Enää Pasila ei ollut ihan maaseutua.

Junaradan länsipuolelle muodostui liikekeskittymä, jossa oli yhdeksän myymälää. Oli meijeriliike ja lihakauppa, jonka seinällä roikkui painavia ruhoja. Elannon sekatavarakauppa, josta sai ostaa ”siirtomaatuotteita” kuten sitrushedelmiä ja kahvia.

Oli kahvila nimeltään Maja, jossa tarjottiin kermaleivoksia ja ruoka-annoksia. Siellä rautatieläiset kävivät usein syömässä. Kahvilaa piti Hämeestä muuttanut Fanny Välimäki, rautatieläisen vaimo. Fannylla oli kummityttö Ulla-Maija ja Ulla-Maijalla myöhemmin poika. Hän on paleontologi Mikael Fortelius.

Junaradan itäpuoli oli pitkään joutomaata, aina 1960-luvulle saakka.

Silloin kaupungin virkamiehet iskivät silmänsä Itä-Pasilaan. Tarvittiin sijoituspaikka uusille virastoille ja työpaikoille.

Helsingin keskustaa piti laajentaa, ja Itä-Pasilasta tulisi sen paisuntasäiliö.

Haluttiin rakentaa tehokkaasti, niin että Itä-Pasilaan syntyisi ”avaruusajan keskustarakenne”, ”vilkkaan suurkaupunkimainen miljöö”.

Näin on yksi Pasilan suunnittelijoista, Reijo Jallinoja, myöhemmin muistellut.

Alueen kehittäminen oli valtavan innostavaa. Ihminen oli juuri käynyt kuussa, kaikki oli mahdollista.

Pohdittiin, pitäisikö jalkakäytäville asentaa liukuhihnat.

Pasilasta tulisi ”kyberneettinen kone, joka muuntuisi jatkuvasti ennakoimattomienkin tarpeiden mukaiseen optimimuotoon”.

Kaupunki jatkoi kasvuaan. Itä-Pasila ei riittänyt.

Tarvittiin taas lisää kerrostaloja, ja 1970-luvulla purkuautot ajoivat radan länsipuolen puutalokortteleihin. Tilalle muurattiin tiiliä ja laattaa.

 

Millainen Pasilasta tuli?

Muuan antropologi teki tutkimusta Pasilan identiteetistä 1990-luvulla. Hän tallensi nuorenparin keskustelun.

Nainen: ”Kyllä täälläkin linnut laulaa, nytkin kuuluu…”

Mies: ”Kyllä se on hyvin harvoin, joskus jokin lokki käy paskantamas.”

Nainen: ”Kyllä mä ainakin kuulen, sulla on kuulo huonontunut.”

Mies: ”Kuuluu tosta naapurista, kun siellä mellakoidaan. Joku ku oksentaa parvekkeelta, niin se on se viikon luontoääni. Se on Itä-Pasilaa nää ihmisetkin.” (Naurua.)

 

6. luku

Kun pöydän ääressä syntyy pelottava oivallus ja mitä siitä seuraa

 

Kokous Berkeleyn yliopistossa pidettiin joulun alla 2010. Se kesti kaksi päivää, ja kun se päättyi, kaikki olivat vähän säikähtäneitä.

Mikael Fortelius on miettinyt sitä jälkeenpäin. Kyllä he olivat.

Paikalla oli kaksikymmentäkaksi tutkijaa.

Oli Jeremy Jackson, amerikkalainen paleontologi, joka tutki valtamerten tilaa. Ongelmia ja tuhoja, joita ihminen on aiheuttanut.

Oli Anthony Barnosky, Berkeleyn yliopiston professori ja kokouksen isäntä. Hänen vaimonsa Elizabeth Hadly, paleontologi ja professori Stanfordista.

Oli Geerat Vermeij, hollantilainen morfologi, joka tutki nilviäisten kuoria. Tunnustelemalla, sillä hän on ollut sokea nelivuotiaasta.

Oli Mikael Fortelius.

He istuivat luokkahuonetta muistuttavassa kokoustilassa, keskustelivat ja pitivät kahdenkymmenen minuutin esitelmiä. Kukin omalta erikoisalaltaan.

Tämä miellytti Forteliusta. Hän ei ollut enää vuosiin innostunut tieteellisistä konferensseista, massaluennoista ja isoista saleista. Niistä ei saanut mitään irti.

Mutta täällä istuttiin saman pöydän ääressä ja puhuttiin. Ekologit, paleontologit, biologit, systeemitutkijat.

Heidän ei ollut tarkoitus käsitellä menneitä maailmanloppuja. Niihin keskustelu kuitenkin siirtyi.

Alkuperäinen tehtävänanto oli toisenlainen: piti koota tietoa siitä, mitkä lainalaisuudet säätelevät elollista luontoa. Toisin sanoen piti koota biodiversiteetin, luonnon monimuotoisuuden, teoriaa. Ja sen jälkeen pohtia, miten ympäristöuhat vaikuttavat näihin lainalaisuuksiin.

Miten voitaisiin varautua, voitaisiinko vaikuttaa.

Tarkoitus siis oli puhua nykyajasta, mutta katse kääntyi menneeseen, viiteen suureen joukkotuhoon.

Ja siellä kalseassa kokoushuoneessa, kun kaikki tieto punoutui yhteen, syntyi yllättäen oivallus siitä, miten ne olivat tapahtuneet.

Ne olivatkin tapahtuneet aina samalla tavalla.

Syyt olivat olleet erilaisia, mutta mekanismi sama.

Oli tapahtunut jotain, mikä oli saanut koko biosfäärin keikahtamaan toiseen tilaan. Ilmasto oli lämmennyt tai kylmentynyt tai maahan oli iskeytynyt asteroidi, ja se oli saanut muutoksen aikaan. Se oli ollut pakote. Niin nopea ja vahva, että koko systeemi oli heilahtanut toisenlaiseksi.

Hyväksi vai huonoksi? Sitä ei voinut sanoa. Mutta lajit, jotka olivat sopeutuneet entisiin oloihin, eivät pärjänneet uusissa ja kuolivat äkisti sukupuuttoon. Muutos oli ollut se, joka tappoi.

Tämä ei ollut luja tieteellinen tulos, mutta se oli vahva oletus, joukkotuhojen teoria. Se taas oli suuri saavutus paleontologialle.

Fortelius oli hyvin vaikuttunut, ja niin olivat muutkin. Mutta…

Jos maailma siis toimi näin, mitä nyt oli tapahtumassa? Planeettaa hallitsee järisyttävän vahva pakote: ihminen. Se käyttää luonnonvarat, polttaa hiilen ja öljyn, lämmittää ilmaston, sulattaa jäätiköt. Kuluttaa, saastuttaa ja lisääntyy.

Se on muuttanut maapalloa rajusti ja nopeasti.

Kokouspöydän systeemiteoreetikot puhuivat niin kutsutusta viidenkymmenen prosentin kriittisestä rajasta. Kun se ylittyy, keikahdus on mahdollinen, jopa todennäköinen. Sillä tavalla systeemit käyttäytyvät.

Alettiin laskea esimerkkejä.

Maapallon pinta-ala – kuinka isossa osassa näkyy ihmisen jälki? Kaupunkeina, teinä, parkkipaikkoina, peltoina, plantaaseina.

Kuinka paljon ihminen käyttää energiaa? Se syö koko ajan säästöjäänkin, fossiilisia polttoaineita.

Koska tultaisiin kriittiseen pisteeseen, viiteenkymmeneen prosenttiin?

Arvio oli kylmäävä: noin vuonna 2040.

”Pelottaa aivan helvetisti”, sanoi ekologi James H. Brown myöhemmin toimittajalle. Lausunto julkaistiin The New York Timesissa.

Vuonna 2040 maailma voisi keikahtaa täysin toisenlaiseksi, nopeasti ja peruuttamattomasti. Kukaan ei osannut sanoa, millaiseksi.

 

Milloin merkit näkyisivät?

Tätä oli aikanaan kysytty J. John Sepkoskilta. Kuinka nopea oli kolmas maailmanloppu, tuhoista pahin? Ei tiedetä, Sepkoski oli vastannut. Voi olla, että se kesti miljoona vuotta. Voi olla, että yhden huonon viikonlopun.

Myöhemmin oli selvinnyt, että viikonloppu oli osuvampi arvio. Geologien kelloissa se tarkoitti ohikiitävää hetkeä, ehkä vain muutamaa vuosisataa.

Entä nyt? Olivatko merkit jo näkyvissä?

Sään ääri-ilmiöt, tulokaslajit, sukupuutot.

Ennen ihmisen aikaa viisi lajia vuodessa kuoli sukupuuttoon. Nyt yli viisisataa lajia, lievimmän arvion mukaan.

Elämä tuskin kokonaan loppuisi, vaikka kävisi kuinka. Aina joku selviää. Tällä kertaa ehkä pulut ja lokit, jotkut varikset. Puhutaan, että ne olisivat ”katastrofilajeja”. Niitä, jotka voisivat jäädä henkiin.

Ehkä ihmislajikin, Homo sapiens, säilyisi. Mutta nämä kauniit ja mukavat yhteiskunnat häviäisivät. Asuttavia alueita jäisi vähän. Elämisestä tulisi viheliäistä.

Näitä Fortelius pohti, hämmentyneenä hänkin.

Jos todella oli niin, että systeemiteoria pätee maailman tilaan, ilmastoraportit ovat aivan riittämättömiä. Ilmastonmuutos ei ole ainoa huoli. Se on ihminen, niin monella muullakin tavalla.

Fortelius lensi kotiin ja maksoi velkansa Anthony Barnoskylle. Hän oli mennessä myöhästynyt jatkolennolta Lontoossa ja hukannut hässäkässä lompakkonsa. Barnosky, kokouksen isäntä ja vanha kaveri, oli lainannut hänelle käteistä. Fortelius lähetti perään kiitoksen lainasta, ja kokouksesta.

”Olen tosi iloinen, että tulin.”

Hän sanoi, että kokous oli muuttanut hänen käsityksiään.

”Olen nyt surullisempi mutta viisaampi.”

Tutkijat jatkoivat yhteistyötä ja kirjoittivat kokouksen annista artikkelin. Maapallon biosfääri lähestyy keikahduspistettä.

Se julkaistiin näyttävästi Nature-lehdessä kesäkuussa 2012.

”Osoitamme, että tällaisia kriittisiä tilan muutoksia on tapahtunut biosfäärissä aikaisemmin”, he sanoivat.

”Ja että ihminen on aiheuttamassa vastaavan muutoksen nyt.”

 

Pian Anthony Barnosky sai yllättävän yhteydenoton. Kalifornian kuvernööri Jerry Brown soitti.

Jos te tiedätte kaiken tämän, hän sanoi, miksi ette ole katoilla huutamassa sitä?

Miksi puhutte vain toisillenne?

Brown oli lukenut tutkijoiden artikkelin.

Fortelius kuuli soitosta viipymättä. Barnosky lähetti pitkän sähköpostin koko tutkijaryhmälle.

Kuvernööri Brown oli huolissaan ilmastonmuutoksesta. Hän oli 74-vuotias demokraatti, todellinen konkari, joka oli ollut Kalifornian kuvernööri jo 1970-luvulla. Silloin hän oli saanut lempinimen, Governor Moonbeam, Kuvernööri Kuunsäde. Hän oli ehdottanut, puolivakavissaan kai, että Kalifornia laukaisisi avaruuteen oman satelliittinsa. Brown oli ollut nuori ja näkyvä, uudenlainen. Vapaamielinen kuin Kalifornia itse. Hän oli puhunut seksuaalivähemmistöjen oikeuksista ja ympäristökysymyksistä ennen kuin muut poliitikot.

Nyt hänet oli valittu kuvernööriksi uudelleen.

Brown ehdotti, että tutkijat laatisivat hänelle selvityksen. Tiiviin ja selkeän, sellaisen, johon hän poliitikkona voisi nojata. Tilanne, syyt, seuraukset, keinot. Tekstimitta rajoitettu, tieteellinen jargon kielletty.

Barnosky oli hämmästynyt, ja otettukin.

”Työmme kantaa tällaista hedelmää”, hän kirjoitti tutkijaryhmälle. ”Päättäjät haluavat pohjata politiikkansa tieteeseen ja pyytävät siihen tutkijoilta apua.”

Jos hanke etenisi, Barnosky sanoi, olisivatko muut mukana? Kirjoittamassa, kommentoimassa, panemassa nimensä paperiin?

”Minä allekirjoittaisin tämän. Terveisin, Geerat”

”Minä myös allekirjoittaisin. Hienoa työtä Tony! Peter”

”Loistavaa, Tony! Terkuin M.”

M oli Mikael Fortelius.

Noin puolet ryhmän tutkijoista ilmoittautui mukaan, loput jättäytyivät pois. Jotkut lähtivät äänekkäästi: Tämä ei ole tiedettä!

Forteliukselle oli selvää, että hän osallistuu. Tämä ei ollut tiedettä, aivan totta, tämä oli poliittinen dokumentti. Mutta se perustui tutkittuun tietoon. Ja tutkijan oli hyvä kertoa, mitä oikeasti ajattelee. Jopa hienoinen velvollisuus.

Anthony Barnosky aloitti massiivisen vuoropuhelun. Tutkijaryhmän suuntaan, ja kuvernöörin esikunnan suuntaan. Sieltä ilmoitettiin pian, että ilmasto saisi odottaa vielä hetken.

Kuvernööri ei veisi asiaa eteenpäin ennen marraskuun vaalisumaa. Vaaleissa hän keskittyisi verotukseen.

 

Kymmenen kuukautta, 16 tutkijaa, 21 editointikierrosta.

Kuvernööri antoi tarkat ohjeet ulkoasusta: mikä kirjaintyyppi ja pistekoko, mikä väri otsikossa (punainen). Sisältöön hän ei puuttunut – kun vain kieli oli ymmärrettävää.

Tutkijat kierrättivät pitkiä sähköpostiketjuja, päivittivät tutkimustietoja ja kommentoivat kaikkea. Olivatko väitteet ristiriitaisia, kirjallisuusviitteet tuoreita. Oliko sävy liian synkkä.

”Todella vaikea arvioida, kuinka masentava tässä olisi syytä olla”, eräs tutkijoista kirjoitti.

Fortelius kommentoi ahkerasti, samoin hänen suomalainen oppilaansa Jussi Eronen.

Selvitys kulki nimellä Consensus Statement, yhteinen kannanotto. Se julkaistiin toukokuussa 2013. Parinkymmenen liuskan teksti ja perässä satojen tutkijoiden nimilista. He allekirjoittivat kaiken sen, olivat samaa mieltä. Suomesta kirkkaimmat nimet, Ilkka Hanski ja Markku Kulmala.

Ilmastonmuutos oli iso ongelma mutta ei ainoa. Saasteet, sukupuutot, väestönkasvu ja kulutus, kokonaisten ekosysteemien tuhoutuminen. Ne kaikki vaikuttivat toisiinsa, vahvistivat toisiaan. Siksi tilanne oli niin hälyttävä.

Kuvernööri otti selvityksen vastaan ja sanoi, että ongelmia on nyt ryhdyttävä ratkaisemaan. Hän antoi haastatteluja ja tapasi muita päättäjiä.

Otettiin kuvia, joissa hän puhui Kiinan presidentille, Meksikon presidentille, johtajille Britanniassa, Perussa, Kanadassa.

Näytti siltä, että asioita tapahtuu. Että optimismiin oli sittenkin varaa.

Fortelius ajatteli, että oli. Hän otti itsekin uudenlaisen roolin, julkisen valistajan roolin. Hän luennoi aiheesta yliopistolla, puhui lehdissä. ”Tilanne on äärimmäisen kriittinen”, hän sanoi Turun Sanomissa, Hufvudstadsbladetissa.

Kirkolla on vaikutusvaltaa. Fortelius tapasi ortodoksisen kirkon päämiehen, Konstantinopolin patriarkan Bartolomeoksen, ja ojensi selvityksen hänelle. Mukana oli henkilökohtainen tervehdys Jerry Brownilta.

Jos välttämättömiin toimiin ryhdyttäisiin heti, pahin voitaisiin ehkä vielä välttää.

 

7. luku

Kuinka Pasilaan rakennetaan ostoskeskus

 

Triplaan mahtuu 250 kauppaa.

Vaateputiikkeja, ravintoloita, gym, astiakauppa, elokuvateatteri, ruokakauppa, hampurilaisketju, koruliike, kosmetiikkamyymälä, kampaamo, kynsisalonki.

Virallisesti ostoskeskuksen nimi on Mall of Tripla.

”Tripla herättää Pasilan henkiin”, ostoskeskus mainostaa.

Parkkihallissa maalataan jo seiniä. Hallissa on viisi maanalaista kerrosta.

Sitä varten kaivettiin kuoppa, siirrettiin pois miljoona tonnia maata. 12-pyöräiset rekat kuljettivat sitä jätehuoltolaitoksiin, hyvinkääläiselle ampumaradalle ja vantaalaiselle golfkentälle. Operaatio kesti vuoden. Noin sata rekkaa päivässä lähti työmaalta mukanaan Pasilan maata ja kalliota.

Triplan työmaa on megahybridihanke, kirjoitti Rakennuslehti.

Suurelta se näyttääkin, kun sitä katsoo tästä kalliolta. Kuuden tornin kompleksi. Neljä 13-kerroksista tornia, yksi 15-kerroksinen ja yksi 18-kerroksinen.

Avajaiset pidetään syksyllä 2019.

Mainosjulisteessa vaalea nainen iskee silmää. Tukkaan on viritetty kasveja, oranssia ananaskirsikkaa, mustaviinimarjaterttua ja villisuolaheinää.

”Yltäkylläisesti elämyksiä, makuja, kulttuuria ja shoppailumahdollisuuksia kaikkien tarpeisiin.”

”Viettelee ja inspiroi.”

”Aamusta iltaan ja viikon jokaisena päivänä.”

Ostoskeskuksen huipulle tulee viherkatto.

Pasilan uusi ostoskeskus.
Pasilan uusi ostoskeskus.

8. luku

Mitä kreikkalaisilta voi oppia

 

Mikael Fortelius ei ole enää optimisti. Ei voi olla.

Kalifornian kokouksesta on kahdeksan vuotta. Hiilidioksidipäästöt eivät vähene, ne kasvoivat viime vuonna 2,7 prosenttia. Kulutus ylitti maapallon kantokyvyn 1,7-kertaisesti. Väestö kasvoi lähes 7,7 miljardiin.

Fortelius puhui vastikään Euroopan kristilliselle ympäristöverkostolle. Se kokoontui Puolassa Katowicen kaupungissa.

Hän sanoi, että länsimainen ihminen kuormittaa maapalloa niin paljon, että sitä voi verrata menneiden aikojen isoon maanisäkkääseen. Indricotheriumiin. Siihen sarvettomaan sarvikuonoon, joka painoi 11 000 kiloa.

Planeetta, jolla elää miljardeja Indricotheriumeja. Pelkkä ajatus on absurdi.

Vähän myöhemmin Katowicessa pidettiin kansainvälinen ilmastokokous. Väännettiin kättä siitä, kenen pitäisi ensisijaisesti vähentää päästöjä, kuka maksaa ja kenelle.

Eihän tässä hyvin käy.

Mutta kenties muu ei ollut mahdollista. Niin Fortelius on taipuvainen ajattelemaan.

Kenties ihminen on vain laji siinä missä muutkin. Se pyrkii leviämään, kuten kaikki lajit, ja koska sillä ei ole kilpailijoita, se onnistuu. Se on menestyksekäs, koska se pystyy käyttämään luonnonvaroja hyväkseen. Ja tuhoisa, koska se on kyltymätön. Optimismiin ei näytä olevan syytä.

Mutta toivoon voi silti olla.

Fortelius on alkanut tehdä eroa näiden kahden välillä. Optimismin täytyy perustua johonkin rationaaliseen, kuten tieteeseen. Mutta toivon ei tarvitse. Se vain on.

Hän on miettinyt antiikin Kreikan myyttiä, tarua Pandoran ruukusta.

Pandora avaa kielletyn ruukun, ja sieltä syöksyvät ihmisten kiusaksi kaikki vitsaukset: pahuus, taudit, kärsimys ja kivut. Pandora kauhistuu ja sulkee kannen, mutta ruukusta kuuluu valitusta. Ja kun hän avaa kannen uudestaan, ulos pääsee toivo.

Se oli vielä jäljellä, ja se elää kaikesta huolimatta.

 

Kolmen vuoden kuluttua Fortelius jää eläkkeelle. On jäätävä, sillä hän täyttää 68 vuotta.

Hän on katsonut kirjastonhoitajan kanssa kirjojaan. Niitä on laitoksen kellarivarastossa yli sata hyllymetriä.

Mihin kirjat voisi sijoittaa? Päiväkirjat menevät ruotsinkieliselle tiedeseuralle, Svenska litteratursällskapetille. Se on sovittu. Samassa arkistossa ovat Björn Kurténin päiväkirjat. Edeltäjän, ja opettajan.

Miten käy tutkimuksen ja Forteliuksen tietokannan, New and Old Worlds? Siitäkin Fortelius ehti olla huolissaan. Mutta sitten tuli tieto lahjoituksesta. Yliopisto sai yllättäen reilut kaksi miljoonaa euroa, ja sen turvin voidaan palkata professori, voidaan perustaa pieni tutkimusryhmäkin.

Fortelius on helpottunut. Työ voi jatkua.

Jos jostain kumman syystä käy niin, että maailma ei tuhoudukaan.

Kuluttaja.
Kuluttaja.

 

Juttuun on haastateltu apulaisprofessori Jussi Erosta, akatemiatutkija Jussi Heinosta, tutkimusjohtaja Annakaisa Korjaa, tutkijatohtori Juha Saarista, professori Heikki Seppää sekä tutkija Miikka Tallavaaraa Helsingin yliopistosta. Lisäksi on haastateltu erikoistutkija Antti Ojalaa Geologian tutkimuskeskuksesta, professori Marko Maunulaa Claytonin valtionyliopistosta sekä tiedetoimittaja Maija Karalaa.

Lähteenä on käytetty myös kirjoja Peter Brannen: The Ends of the World, Yval Noah Harari: Sapiens, Esko Heilman: Helsingin Vanha-Pasila sekä Michael Schulman ja Mikael Sundman (toim.): Pasila: Helsingin uusi keskus.

Jutussa lainattu Pasila-keskustelu on Annika Björnsdotter Tepon tutkimuksesta.

Juttua varten on saatu apurahaa Tiina ja Antti Herlinin säätiöltä.

 

Artikkeli on kuunneltavissa podcast-muodossa SK:n verkkosivuilla. Lukijoina Vuokko Hovatta ja Paavo Kerosuo.