Kun UKK vietti itsenäisyyspäivää 1973: Aamulla pyrytti

Kotimaa 6.12.2011 08:00

Mitä tekee presidentti itsenäisyyspäivänä? Hän kättelee tervetulleeksi yli 2 200 vierastaan linnan valtiosalissa, se tiedetään. Mutta päivään mahtuu paljon muutakin.


Tasavallan presidentti Urho Kekkonen ojentaa kukkia ja kumartaa puolisolleen Sylvi Kekkoselle itsenäisyyspäivän juhlavastaanotolla presidentinlinnassa vuonna 1973; oikealla presidentin adjutantti kenraalimajuri Urpo Levo. Kuva Jorma Pouta / Lehtikuva.

Kohmettava pakkanen lepäsi itsenäisen isänmaamme yllä joulukuun kuudentena.

Pääkaupungin rannoilta nousi aamu-usvaa hiljaisille kaduille. Suuri osa suomalaisia aloitti päivän lempeästi nukkumalla. Seurasaaren sillan kupeessa seisoo Tamminiemen jyhkeä jugend-rakennus. Vähän ennen kymmentä alkoi sen ulkopuolella näkyä liikettä ja kuulua ääniä. Suksen pohjia voideltiin, sauvan kärkiä hiottiin, päiviteltiin kipakkaa pakkasta.

Tasan kello kymmeneltä rapsahti Tamminiemen ovi ja presidentti Urho Kekkonen astui rappusille, tummansinisessä anorakissa, monot hyvin nyöritettyinä.

”Onpa hiton huono keli”, sanoi presidentti hypätessään rantalaiturilta jäälle, jonka pintaa peitti jäätynyt suolavesi. Punaiset sukset odottivat valmiina ja venäläinen vinttikoira Ludmila heilutti rennosti häntäänsä tietäen pääsevänsä mukaan matkalle.

Mitenkähän pitkä lenkki presidentillä on mielessä?

”Ei sitä koskaan tiedä mitä on mielessä ennen kuin on palannut”, sanoi presidentti pujotellen rukkasiaan suksisauvan lenkkeihin. ”Joskus ei millään tekisi mieli tulla ladulta takaisin, toisinaan taas tuntuu, että piankin kääntyisi paluumatkalle.”

Miten pian sitten ilkeää kääntyä takaisin, kun on kerran matkaan lähtenyt?

”No, kun on tunnin hiidellyt niin sitten ilkeää”, sanoi presidentti hymähtäen. Suksisauvaa heilauttaen hän osoitti Seurasaaren rantaa; ”Minä hiihdän tästä jään yli ja nousen tuolla maihin.”

Samassa painui sauvan kärki jään pintaan ja parilla vetäisyllä presidentti liukui huurteiseen maisemaan.

Ohuessa lumipyryssä hän risteili Seurasaarta kaartaen välillä takaisin jäälle.

Urho Turpeinen, 68, istui avannolla pilkkimässä. Presidentti pysähtyi kyselemään kalaonnea.

”Ahvenia tulee”, vastaili Turpeinen.

”Entä norssia”, tiedusteli UKK.

”Tulisihan niitä”, virkkoi Urho Turpeinen, ”vaan kun haisevat niin pahalle ettei vaimo anna tuoda kotiin”.

Hetken pilkkivehkeitä tarkasteltuaan presidentti jatkoi matkaa, todeten lähtiessään, ettei pilkkijälle saa toivottaa onnea. Urho Turpeinen myönteli, mutta toivotteli omasta puolestaan presidentille hyviä hiihtokelejä.

Lumi pyry heikkeni, aurinko nousi jäätyneiden oksien taakse postikorttimaiseman epätodellisena. Kello oli vähän yli yhdentoista.

”Tämä on niitä aamuja, jolloin ei tekisi mieli ladulta takaisin ollenkaan”, huokaisi presidentti hiihtomyssy huurteessa kopistaen lunta monoistaan. ”minulla on vain sellainen ongelma”, hän jatkoi kiivetessään portaita rannasta ylös, ”että pitäisi oikeastaan päästä hiihtelemään sellaiseen paikkaan missä ei tarvitsisi pitää lakkia ollenkaan. Tässä kun kasvot ahavoituvat niin lakin alta jää valkoiseksi. Minkäs neuvon tähän antaisitte?”

Hovimestari Blomqvist otti presidentin vastaan Tammineimen ovella ja sulki oven napakasti hänen jälkeensä.

Helsingin sotilaskotiyhdistyksen edustajat Marjatta Mattila ja Ritva Salmio tulivat luovuttamaan presidentille suomenlipun muotoisen rintamerkin, jota perinteisesti itsenäisyyspäivän aikoihin myydään sotilaskotityön hyväksi. Kolmatta kertaa merkki tultiin henkilökohtaisesti kiinnittämään presidentin rintapieleen.

Kello oli noin kahtakymmentä vaille kahdentoista. Presidentti saapui alakertaan harmaassa puvussaan; merkki vaihtoi omistajaa ja presidentti lausui kiitoksensa.

Samanaikaisesti ajoi pihaan presidentin virka-auto ja adjutantit saapuivat paikalle saattaakseen presidentin Tuomiokirkkoon itsenäisyyspäivän juhlajumalanpalvelukseen.

Kolmea vaille kaksitoista presidentin auto liukui Suurkirkon eteen. Hetkeä aikaisemmin oli hallitus marssinut sisään pääministeri Kalevi Sorsan ja ulkoministeri Ahti Karjalaisen johdolla. Presidentti astui kirkkoon adjutanttiensa saattamana ja Tuomiokirkon urut jyräyttivät Sibeliuksen Intradan tavallista mahtavammin.

Jumalanpalveluksen jälkeen presidentti kekkonen kävi Tuomiokirkon kryptassa tutustumassa Sinihaukat-lippukunnan partiopoikien kirpputorimyyjäisiin tuomiorovasti Ensio Kuulan opastamana. Siellä hän joi myös pikaiset kirkkokahvit.


Vuorineuvos Marcus Wallenberg ja presidentti Urho Kekkonen. Kuva Jorma Pouta / Lehtikuva.

Kotona Tamminiemessä odotti lounaspöytä katettuna. Rouva Sylvi Kekkonen saapui valmiiksi alakertaan odottelemaan presidenttiä aterialle.

”Siellä on kovin kylmä, älkää vain menkö sinne palelemaan”, hän sanoi myötätuntoisesti, kuin tuntien maan äitinä huolta vähän kaikista palelevista suomalaisista.

Auto hurahtaa oven eteen, hovimestari auttaa presidentiltä takin ja saman tien käydään aterialle. Aikaa ei ole paljon, kello on jo puoli kahden ja runsaan tunnin kuluttua presidentin on lähdettävä Finlandia-talolle.

Lounaan ruokalista on yksinkertainen mutta hyvä: ensin katkarapusalaattia, sitten hirvenpaistia ja päälle kahvia ja juustoa. Keittiö suunnittelee ateriat, kertoo presidentti, ”ellei meidän tee mieli jotain erikoista herkkua, muikunmätiä tai muuta.”

Aterialla syödään tummaa leipää ja aitoa maalaisvoita. Ettekö pelkää voin aiheuttavan veren kolesterolia ja sydäntauteja?

”Minä kun en oikein usko siihen”, sanoo presidentti.

Kahvin presidenttipari nauttii yläkerran aulassa, rouva Kekkonen istuu kullanvärisessä tuolissaan, presidentti sohvalla.

Pöydällä on juustotarjotin sekä kahvia, jonka kanssa presidentti kotona käyttää hedelmäsokeria.

Illalla he ovat noin 2 300 vieraan isäntäparina. Miten paljon olette voineet kutsua sellaisia henkilöitä, joita todella haluaisitte tavata, miten suuri osa vieraista tulee juhliin asemansa perusteella?

”Voimme itse kutsua vain hyvin pienen osan vieraista, ehkä pari kolme prosenttia, ja tämä onkin monesti ongelmallista”, sanoo presidentti. ”Monta kalakaveria tekisi mieli kutsua, mutta kaikki eivät mahdu, linnan vierasmäärää ei voi enää lisätä. Ja jos yhden kutsuu niin toiset loukkaantuvat. Paljon olen joutunut tahtomattani ihmisiä loukkaamaan ja joudun edelleenkin.”

Tietysti on myös toisenlaisia tapauksia”, naurahtaa presidentti ”kun taputtaa emännän lehmää maatalousnäyttelyssä, niin emäntä jo ihmettelee kun ei tule kutsua linnaan seuraavana vuonna.”

”Minäkin arvioisin”, myötäilee rouva Kekkonen, ”että noin kolme prosenttia vieraista voimme itse kutsua. Meidän aikanamme on linnassa ollut myös lappalaisten edustajia ja tulee tänäkin vuonna.”

Presidentti syö viinirypäleitä.

”Minä en tunnetusti pidä pop-musiikista”, hän sanoo, ”mutta tänään havaitsin, että pop-musiikki onkin saanut vaikutteita kirkkomusiikista ainakin äänen voimakkuuden suhteen. Tänään alkoi jumalanpalvelus Sibeliuksen Intradalla ja urut soivat niin lujaa, että varmasti uloskin kuului.”

Hetken kuluttua hän lisää:

”Vaikka itsenäisyyspäivänähän kaiken pitääkin soida lujaa ja komeasti.”

Valtioneuvoston itsenäisyyspäivän juhlakonserttiin presidentti sanoi menevänsä nauttimaan musiikista, ei edustamaan. Ohjelmassa oli Sibeliusta ja Aulis Sallista, johtajana Okko Kamu. Paria minuuttia vaille kolme nousi presidentti autostaan Finlandia-talon edustalla uhkea karvahattu päässään.

Pääministeri Sorsa oli vastassa. Salissa presidentti ei istunut omassa aitiossaan, vaan keskellä takaparveketta, koska hän oli valtioneuvoston vieraana.

Konsertti kesti runsaan tunnin. Sen jälkeen presidentti palasi Tamminiemeen ja vetäytyi hetkeksi työhuoneeseensa.

”Aukaisen vähän postia, sanelen pari kirjettä ja luen vähän”, sanoi presidentti, ”lukeminenhan on minun päätyötäni.”

Hyvissä ajoin ennen kello kahdeksaatoista presidenttipari vetäytyi yksityispuolelleen levähtämään hetken ennen iltajuhlan alkua. Tamminiemen ruokasaliin oli katettu pieni iltapala.

Kello 18.45 lähti musta auto Tamminiemestä kohti presidentin linnaa.

Linnan kolmannessa kerroksessa odottelivat ylioppilaiden edustajat valmiina lausumaan presidentille itsenäisyyspäivätervehdyksen. SYL:n puheenjohtaja Jorma Ollila kiinnitti tervehdyspuheessaan huomiota opiskelijoiden sosiaaliseen asemaan ja asuntopulaan. Presidentti sanoi olevansa ilahtunut siitä, että nuoret jo opiskeluaikanaan kiinnittävät huomiota sellaisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin, joihin he työelämään sijoituttuaan joutuvat ottamaan kantaa.

Ylioppilaiden edustajat ojensivat presidentille kimpun kieloja ja pyysivät häntä välittämään ne tervehdyksenä rouva kekkoselle.

Linnan alakerrassa olivat ensimmäiset vieraan kopistelleet jo jonkin aikaa. Rouva Sylvi Kekkonen odotti linnan valtiosalissa. Presidentti saapui ripeästi alas, ojensi kumartaen vaimolleen kielokimpun ja asettui valmiiksi. Valtiosalin ovet aukaistiin ja linna alkoi täyttyä juhlivista kansalaisista, jotka presidentti, maan isä ja illan isäntä, kätellen toivotti tervetulleeksi.

Aamun hiljainen lumisade ja suksien kahina tuntui kovin etäiseltä.

Juttu on julkaistu alun perin Suomen Kuvalehden numerossa 50/1973.