Kiista Lapissa: Kuka saa olla saamelainen?

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Enontekiölle perustettiin reilut kymmenen vuotta sitten ensimmäinen päiväkoti, tai oikeastaan kaksi.

Ryhmäperhepäiväkoti Vilpertti ja saamenkielinen sámimánáidgárdi Miessi avattiin saman punaisen rivitalon eri päihin kunnan keskustassa Hetassa. Ulkona lapset leikkivät yhdessä.

Saamelaisvanhempia pelotti, että suomen kieli jyrää saamen. Siksi saamelaispuolelle rakennettiin oma leikkipiha talon toiselle puolelle.

Oli muutakin. Saamenkielisen päiväkodin pihalla oli saamelaiskulttuuriin kuuluvia leikkivälineitä: laavu ja poroja. Kun suomenkielinen lapsi kaatoi pihalla olleen poron, siitä tuli sanomista. Jatkuvasti.

Yhteisen leikkipihan väliin rakennettiin aita. Aidan portin oli tarkoitus olla enimmäkseen auki, mutta eihän se ollut. Lapset ihmettelivät, miksi he eivät voineet leikkiä toisen puolen lasten kanssa. Keinut jäivät suomalaispihalle.

Se mille puolelle aitaa lapsi päätyi, riippui siitä, oliko lapsi etninen saamelainen. Vain heillä on Suomessa oikeus saada päivähoitoa saameksi.

Etnisiä saamelaisia ovat saamelaiskäräjien vaaliluetteloon päässeet ja heidän jälkeläisensä. Luettelosta puuttuu paljon ihmisiä, jotka ajattelevat, että heidän pitäisi olla siinä.

 

Lapissa kiista siitä, kuka on oikea saamelainen, on jatkunut parikymmentä vuotta.

Vuonna 1989 valmistui Kansainvälisen työjärjestön ILO:n alkuperäiskansasopimus. Myös saamelaiset alkoivat ajatella, että he ehkä ovat alkuperäiskansa, jolla on erityisiä oikeuksia.

Valtio alkoi säätää saamelaislakia, ja sitä varten piti selvittää, keitä se koskee. Tämä ei ollutkaan yksinkertaista; Lapissa lähes jokaisessa virtaa ainakin vähän saamelaisverta.

Valtio ja kirkko yrittivät vuosikymmeniä suitsia lappalaisten pakanallisia tapoja ja lapin kieltä. Usein suomalaistaminen onnistui, mutta nyt monen lapsenlapsi on palannut juurilleen.

Ovatko he saamelaisia?

Ensimmäiset saamelaiskäräjävaalit pidettiin vuonna 1995. Vuonna 1999 käräjäluettelosta diskattiin 1 100 hakijaa. He eivät saamelaiskäräjien mielestä olleet oikeita saamelaisia.

Kiistely on jatkunut siitä lähtien. Viime lokakuussa oikeusministeriön työryhmä ehdotti useita muutoksia saamelaiskäräjälakiin. Monia muutoksia on kehuttu, mutta eniten kränää on aiheuttanut kohta sukuyhteisön korostamisesta. Se tarkoittaa sitä, että ihminen on oppinut saamen kielen tai kulttuurin sukuyhteisössään.

Uudessa luonnoksessa ei enää anneta mahdollisuutta vedota lappalaispykälään, eli siihen, että esivanhemmat on merkitty lappalaisiksi maa-, veronkanto- tai henkikirjassa. Tähän moni saamelais-statusta haluava on voinut vedota. Vastapuolen mielestä pykälä on antanut kenelle tahansa suomalaiselle syyn hakea vaaliluetteloon.

Mietintö etenee hallituksen käsittelyssä, mutta loppuuko vuosikausien riitely nyt? Ei siltä näytä.

 

Yksi saamelaiskiistaan mukaan joutunut on Enontekiön kunnanjohtaja Mikko Kärnä.

Kärnä on muualta muuttanut, Kainuusta, ja arvostellut saamelaiskäräjien toimintaa. Häntä on kuvattu Suomen saamelaisvastaisimmaksi henkilöksi.

”Luultavasti niin”, Kärnä sanoo työhuoneellaan Enontekiön kunnantalolla.

Saamelaiskysymys on erityisen tulehtunut Enontekiöllä, jossa asuu paljon kiistan molempia osapuolia: vaaliluettelosta rajattuja ja toisaalta saamelaisaktiiveja, jotka ovat halunneet pitää saamelaisporukan pienenä.

Enontekiön katukuvassa kiistely ei näy. Kunnan asukasluku on alle 2 000, keskus Hetan vain noin 800. Näin pienessä kylässä on syytä tulla toimeen toisten kanssa.

Pääkadun varrella on kirkko, kunnantalo, yksi iso marketti, hotelleja ja matkamuistomyymälöitä. Katukyltit ovat suomeksi ja pohjoissaameksi.

Monien mielestä saamelaiskäräjät haluaa pitää porukan pienenä, koska siitä on sen jäsenille etua: He voivat itse jakaa työt sukulaisilleen ja kavereilleen ja määritellä, mitä niistä maksetaan. Heidät äänestetään yhä uudestaan käräjille, koska äänioikeutetut ovat heidän kavereitaan ja sukulaisiaan. Heille on myös etua siitä, että he osaavat harvinaisen kielen.

Toisen osapuolen mielestä saamelaiskulttuuri on vaarassa, jos mukaan päästetään suomalaisia.

Kärnä haluaisi avata saamelaisuuden kaikille, jotka kokevat itsensä saamelaisiksi.

”Onhan outoa, että saamelaiskäräjät saa itse määritellä, ketkä pääsevät käräjien vaaliluetteloon. Se on sama kuin jos vaikka kokoomus saisi päättää, ketkä saavat äänestää seuraavissa eduskuntavaaleissa.”

Rekisteröityjä saamelaisia on Suomessa vain noin 9 000, eivätkä heistä läheskään kaikki puhu saamea. Kaikki kolme saamen kieltä ovat uhanalaisia: tunturi- eli pohjoissaamella menee kohtuullisesti, mutta kolttasaame ja inarinsaame ovat vaarassa kadota.

Miksi ketään haittaisi, jos saamelaisia olisi vähän enemmän kuin nyt?

Riitely häiritsee Kärnän työtä. Kunnan olisi hyvä puhua käräjien kanssa saamelaisia koskevista asioista.

Vuonna 2012 pikkujouluaikaan Kärnälle tuntematon mies antoi hänelle luunapin enontekiöläisessä ravintolassa. Kärnä pitää tätä kostona siitä, että Enontekiön kunta vastustaa Näkkälän paliskunnan kiisteltyä jakamista aidalla. Kärnä on herättänyt vihaa myös sanomalla julkisuudessa, että ILO-sopimusta ei pitäisi ratifioida ennen kuin ollaan samaa mieltä siitä, keitä sopimus koskee.

 

Enontekiön Peltovuoman kylässä asuva Tuomas Keskitalo oli vielä lapsi, kun perheen postilaatikkoon tuli vuonna 1995 tärkeä kirje. Perheen hakemus saamelaisrekisteriin tyrmättiin. Heille saamelaisuus oli ollut päivänselvä asia.

”Mitään epäselvää ei pitänyt olla. Se on jäänyt lujasti mieleen. Aivan samalta tuntui kuin syksyllä ilmoitettaisiin, että sinun lapsesi ei pääsekään kouluun”, hän sanoo.

Nyt Tuomas Keskitalo on 23-vuotias poromies, kahden pienen lapsen isä ja yhden vähän isomman isäpuoli.

1990-luvulla luettelon ulkopuolelle jääneet järjestivät eduskuntatalolle bussikuljetuksia ja vihaisia mielenosoituksia. Niissä vaadittiin, ettei ILO:n alkuperäiskansasopimusta pidä ratifioida ennen kuin kaikki saamelaiset on saatu mukaan sen vaikutuspiiriin. Tuomas Keskitalon isä oli mielenosoitusmatkoilla mukana.

Suomi oli lähellä sopimuksen ratifiointia silloin, mutta se jäi. Ratifiointi on nykyisessä hallitusohjelmassakin.

Poromiehen arkea saamelais-status helpottaisi. Keskitalo ei esimerkiksi saa nuoremmalle lapselleen isoisänsä isältä periytyvää poron korvamerkkiä, jolla hän voisi merkitä poroja tällekin aikuisuuden varalle. Vanhemmalla merkki jo on.

 

Keskitalo vie pakettiautollaan Peltovuoman kylään ja osoittaa matkalla etelänpuoleiseen metsään.

Ikkunasta näkyy vain harvaa lappilaismetsää, mutta jos Näkkälän paliskunta saa tahtonsa läpi, tien viereen rakennetaan aita. Se jakaisi paliskunnan alueen kahteen osaan. Eteläpuolella laiduntaisivat suomalaisten porot, pohjoispuolella saamelaisten.

Keskitalon porot jäisivät eteläpuolelle, koska häntä ei ole huolittu saamelaisrekisteriin.

Etelän puoli on huonompaa laidunaluetta kuin pohjoisen. Etelässä metsää katkoo seitsemän kylää, joukko teitä, lentokenttä ja silloin tällöin hakattava talousmetsä. Pohjoisessa, missä Keskitalon talvilaitumet ovat, on suojeltua valtion metsää.

Keskitalon mukaan päätös on etnistä syrjintää, ja hän on valittanut päätöksestä korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Valitusprosessi on kesken, eikä aidan rakentamista ole aloitettu. Keskitalo on valmis päästämään porot pohjoiseen, suvun vanhoille laidunmaille, oli päätös mikä tahansa.

Keskitalo kaartaa kotinsa pihaan, jossa on puinen lihankuivausteline.

Telineeseen pannaan lihaa roikkumaan maaliskuussa, kun aurinko alkaa paistaa eikä kärpäsiä vielä ole.

Telineen vierestä alkaa suuri poroaitaus, jossa elää muutamia kotiporoja, pari harvinaista valkoistakin. On tapana jättää osa poroista pihalle lemmikkieläimiksi, ja ne saavat elää vanhoiksi.

Muutaman sadan metrin päässä sijaitsee vanha saamelaiskulttuurin palvontapaikka, Peltojärven lapinkylän seitakivi, jolle on uhrattu osa kalansaaliista ja teurastettu oma uhriporo. Seitakiven päällä on muutamat poronsarvet ja kyljessä metallinen kiila ajoilta, kun kristityt uskonpuhdistajat yrittivät siivota pakanallisuutta.

Hieman kauempana on ammoisen Peltojärven lapinkylän pohjaa. Keskitalon suku on asunut samoilla alueilla satoja vuosia.

”Olemme olleet isän puolelta Vuontisjärviä. He ovat tulleet tänne Rommavuomasta käsivarresta 1500- tai 1600-luvulla.”

Keskitalo on oppinut riekkopaikat isältään ja tottunut lapsesta asti poronhoitoon ja keräilytalouteen. Isoisä puhui vielä saamea, mutta jos Tuomaksen isän lapsuudessa puhui lapin kieltä tai meni lapinpuvussa kouluun, saattoi saada kepistä sormille.

Tuomas Keskitalon lapsuudessa saamen opetus jäi koulun lukujärjestyksistä välillä moneksi vuodeksi. Koulussa piirit olivat pienet, ja kaikki tiesivät toistensa sukutaustat. Koulukaverit huusivat käytävillä lantalaiseksi ja suomalaiseksi.

Nyt Tuomas Keskitalo opettelee saamea puhumalla sitä pienille lapsilleen. Hänen puolisonsa Sari Keskitalo on saamelaisrekisterissä ja puhuu saamea hyvin.

Keskitalon neljästä sisaruksesta kolmella on virallisesti saamelainen puoliso, ja heidän lapsensa pääsevät siksi rekisteriin ja saavat aikanaan äänestää saamelaiskäräjävaaleissa. Neljännen veljen vaimo on vailla statusta ja heidän lastensa paikka on suomenkielinen päiväkoti.

Miksi Keskitalot eivät voi päästä saamelaisrekisteriin?

 

Pitkän linjan saamelaisaktiivin Nils-Henrik Valkeapään pihassa Hetan keskustassa on iso laavu ja puissa monta telkänpönttöä. Pönttöihin muuttaneita telkkiä on huonoina ruokavuosina munitettu ihmisten hyväksi.

Kotinsa keittiön pöydän ääressä Valkeapää, 70, kertoo, miksi on niin tärkeää pitää suomalaiset ulkona saamelaiskäräjiltä.

”Minä en oikeastaan ymmärrä, miksi kukaan haluaisi olla jotain muuta kuin mitä hän on”, hän sanoo ja arvelee, että varmaan ihmisillä on nykyään minuus niin hukassa, että he haluavat saamelaisuudesta näppärän identiteetin.

Hänestä on aina ollut päivänselvää, ketkä ovat saamelaisia. Kyllä he toisensa tuntevat.

Sitä paitsi suomalaiset ovat erilaisia ja suhtautuvat esimerkiksi ympäröivään luontoon eri tavalla kuin saamelaiset. He haluavat riistää saamelaisilta oikeuden erilaisuuteen. ”Suomalainen voi kalastaa järven tyhjäksi, meidän ihmiset ottavat vain sen, minkä tarvitsevat. Luulen, että se liittyy siihen, että he tulevat muualta. Ei heidän tarvitse ajatella tulevia vuosia.”

Pikkuisen yleistyksen makua, Valkeapää myöntää, mutta tällaista hän on havainnut. Hän on ollut 40 vuotta mukana kunnallispolitiikassa.

Lapsena Nils-Henrik eli poropaimentolaisen elämää Suomen käsivarressa. Perhe siirtyi poroelon mukana talvi- tai kesälaitumille ja kasasi kodan aina uuteen paikkaan.

Hänen kotinsa ei ollut mikään tietty paikka vaan kokonainen seutu, ”kaikki nämä tunturit, niin kuin vanhat ihmiset sanoivat”.

Talvella kota saattoi olla samalla paikalla pari kolme viikkoa ja sitten siirryttiin. Tällaista elämää jatkui 1950- ja 1960-luvuille, jolloin keksittiin moottorikelkka ja poronhoitajatkin alkoivat rakentaa pysyviä koteja.

Valkeapää aloitti koulun seitsemänvuotiaana ja muutti oppilasasuntolaan. Hän on perheen vanhin poika, ja perinteen mukaan hänen olisi kuulunut jatkaa poromiehenä.

Vuonna 1964 hän lähti Helsinkiin opiskelemaan ja on työskennellyt Enontekiöllä matemaattisten aineiden opettajana. Nyt hän on eläkkeellä.

Valkeapää arvelee, että suomalaiset haluavat olla saamelaisia maaoikeuksien takia. Jos ILO:n sopimus 169 ratifioidaan, se tarkoittaa saamelaisille oikeuksia maahan.

”Saaliinjaolle pitää päästä.”

Lapinnuket loukkaavat häntä.

”Suomalaiset haluavat myydä meidän kulttuuriamme, koska heillä ei ole mitään omaa, mitä myydä.”

Valkeapää pukeutuu lehtikuvissa Enontekiön pukuun ja haluaa, että saamelaiset saavat itse kehittää kulttuuriaan ilman suomalaisia, joita hänen mielestään ymmärtämätön osa suomalaisväestöstä yrittää saada mukaan saamelaiskäräjille.

Kesällä 1962 helsinkiläinen Erkki Nickul ja 11 muuta parikymppistä opiskelijaa kokoontuivat Ivaloon. He saivat viisituntisen perehdytyksen kesätyöhönsä ja paksun pinkan kyselylomakkeita.

He kiersivät Enontekiön, Inarin ja Utsjoen kunnat sekä Sodankylän kunnan pohjoisosan ja keräsivät väestötietoja.

Saamelaisasiain komitea oli vetänyt saamelaisalueen rajan vuonna 1948 niin, että nämä alueet pääsivät mukaan. Alue oli kutistunut entisestään. Aiemmin mukana oli ollut myös eteläisempiä kuntia.

Raja vedettiin ilmeisen vapaalla kädellä saamen kielen senhetkisen levinneisyyden perusteella.

Väestötutkimuksen tiedonkerääjistä kymmenen oli saamelaisia. He kiersivät lähinnä omia kotiseutujaan.

Nickul asui Helsingissä, mutta hän oli ollut pari kesää maanmittauslaitoksen kesätöissä Sevettijärvellä. Hänen isänsä Karl Nickul, Pohjoismaiden saamelaisneuvoston sihteeri, koordinoi väestötutkimusta.

Jokaisella oli selässä reppu täynnä lomakkeita. Niitä on jäljellä vieläkin.

Erkki Nickul, 73, ojentaa kellastuneen mutta sileän paperin. Lomakkeessa kysytään, puhuvatko vastaajat tai heidän vanhempansa tai isovanhempansa saamen kieltä ensimmäisenä kielenään, mikä heidän elinkeinonsa on, ja kokevatko he itse olevansa saamelaisia. 1960-luvulla ei vielä puhuttu maaoikeuksista, mutta uteliaisuus heräsi siitä, keitä saamelaiset ovat.

Helsingissä asuva Nickul muistaa kesän 1962 hyvin.

”Matka kuljettiin jalan. Jos jonkin pätkän pääsi bussilla, se oli luksusta, mutta enimmäkseen kävelimme.”

Tiedonkerääjät saivat yösijan haastattelemiensa ihmisten luota. Välillä ”äiti, sisko tai kuka lie” vastaili kysymyksiin lapsen puolesta. Reppu painoi, ja postitoimiston kohdalla he lähettivät nipun täytettyjä papereita kotiin.

Tiedonkerääjät kiersivät uudelleen määriteltyjä saamelaisalueita, koska olisi ollut liian iso urakka kulkea koko Lapissa. Joskus, jos joku neuvoi etelämmässä asuvan perheen luo, Nickul meni, mutta vain jos joku niin vinkkasi.

Tutkimusta on arvosteltu siitä, että luettelosta on jäänyt pois köyhiä kalastajia, samalla kun rikkaat poronhoitajat on huomattu.

”Mahdollista sekin”, Nickul toteaa. Kaikki tunsivat isot porotilat.

Tietoa oli keräämässä myös esimerkiksi Nils-Henrik Valkeapää, joka kulki ovelta ovelle Enontekiöllä. Hänen mukaansa kaikki tiesivät jo silloin, ketkä ovat saamelaisia.

Vuoden 1962 väestötutkimus on pohjana sille, miksi Lapissa kuohuu. Muuallakin kuin Enontekiöllä.

 

Kun etsii tietoja saamelaistilanteesta, törmää jatkuvasti Erika Sarivaaran nimeen.

Sarivaara väitteli vuonna 2012 statuksettomista saamelaisista. Hän sai väitöskirjastaan Israel Ruong -tiedepalkinnon saamelaiselta korkeakoululta Norjan Kautokeinosta. Israel Ruong (1903–1986) oli arvostettu saamen kielen professori Uppsalan yliopistossa.

Kuusi saamelaisjärjestöä kuitenkin valitti korkeakoulun päätöksestä. Heidän mielestään Sarivaara ei ole saamelainen eikä siksi voisi saada saamelaisille tarkoitettua palkintoa.

Internetin keskustelupalstoilla hänen sanotaan esiintyvän tutkijana, joka ”tieteen totuuksiin” vedoten esittää hölmöjä lausuntoja.

Sarivaara haastatteli 15 saamen kieltä osaavaa, vaille statusta jäänyttä ihmistä, joista osa koki olevansa saamelaisia. Tällainen Sarivaara on itsekin. Erityisesti Ivalon alueella moni suku jäi 1960-luvun väestötutkimuksen ulkopuolelle.

Sarivaara vastaa puhelimeen kotonaan Inarissa. Hänestä oikeusministeriön työryhmän vaatimus ”perheen parissa opitusta saamelaiskulttuurista” on tulkinnanvarainen.

”Kuinka moni vaaliluetteloon merkityistä saamelaisista täyttää tämän vaatimuksen”, hän kysyy.

Sarivaara on syntynyt Posiolla, kasvanut Inarissa ja on juuriltaan metsäsaamelainen. Metsäsaamelaiset ovat olleet köyhiä ja pitkään marginaalissa: valtion ja kirkon suomalaistamistoimet ovat purreet heihin.

Suomalaistamistoimien vaikutuksesta lapinpuvun käyttäminen ja saamen puhuminen olivat pitkään kiellettyjä ja osin vielä 1990-luvullakin hävettäviä. Lapin sodan aikana paloi kalliista kankaista tehtyjä lapinpukuja ja metsäsaamelaisten kulttuuriperintöä. Sodan jälkeen rikkailla oli varaa teettää uusia pukuja, köyhillä ei.

Nyt alkuperäiskansat elävät uutta kukoistuskautta, ja Sarivaara pukeutuu Sallan lapinpukuun. Puku on tehty säästyneen puvun ja vanhojen valokuvien pohjalta. Sallan kunta on alkanut järjestää suureen suosioon nousseita vanhojen pukujen ompelukursseja.

Saamen kieltä Sarivaara on opiskellut lapsesta asti, ja puhuu sitä nyt 3-, 5- ja 11-vuotiaille lapsilleen, jotka saavat siitä äidinkielen.

”Kielen kitkeminen on ollut kolonialistista, ja minusta on kielen elpymisen kannalta outoa kysyä, puhuiko mummosi saamea. Sen sijaan voisi kysyä, puhutko itse.”

Sarivaara ymmärtää saamelaisuuden elvyttämisen aiheuttaman pelon.

”Jonkinlaisesta puhdasverisyyden vaatimuksesta on kyse.”

Hänen mielestään on hienoa, että yli tuhat ihmistä haluaa kuulua porukkaan ja kehittää kulttuuria.

Sarivaaran tutkimuksessa kukaan ei puhunut maaoikeuksista vaan identiteetistä.

Sarivaara oli viisi vuotta Norjassa, ja kun hän palasi Suomeen, hän palasi samalla 30 vuotta ajassa taaksepäin. Norjassa saamelaiskäräjät haluaa kaikki saamelaiset mukaan, jotta saamelaisilla olisi enemmän sananvaltaa ja kulttuuri pysyisi vahvana.

Pohjoismaat ovat valmistelleet yhteistä saamelaissopimusta, mutta työ on ollut pysähdyksissä vuodesta 2005 asti. Sopimus antaisi saamelaisille samat oikeudet Norjassa, Ruotsissa ja Suomessa. Muut sopijat eivät kuitenkaan hyväksy Suomen tiukkaa saamelaisrajausta.

Tuomas Keskitalon kolmas serkku, Aili Keskitalo, on ollut Norjan saamelaiskäräjien puheenjohtaja.

Saamelaiskysymyksessä jokaisen pitää valita puolensa. Hetan kaduilla vierailija ei toki näe päällepäin, kumpaan leiriin ihmiset kuuluvat. Mutta kun kysyy enontekiöläisestä päiväkotiaidasta, kysytään ensimmäiseksi kummalla puolella on.

Tutkijoiden motiiveja epäillään. Juha ja Tanja Joona Lapin yliopistosta eivät ole saamelaisia, mutta he ovat tutkineet saamelaiskysymyksiä.

Enontekiöllä Nils-Henrik Valkeapää sanoo, että Juha Joona valehtelee saamelaisten historiasta, koska haluaa itsekin olla saamelainen ja hyötyä maaoikeuksista. Tanja Joonan väitöskirjan ”virheitä korjaamaan on perustettu epävirallinen tutkimusryhmä”.

Kun vuonna 1999 yli tuhat ihmistä haki saamelaiskäräjien rekisteriin ja sai pakit, alkoi suuri valituskierros, jossa ensin saamelaiskäräjien omat valituselimet hyväksyivät rekisteriin lähes 80 hakijaa ja korkein hallinto-oikeus vielä neljä viidestä valittaneesta.

Saamelaiskäräjät haki KHO:n päätöksen purkua; käräjien mielestä Suomen korkein oikeusistuin päätti väärin. KHO pysyi kannassaan, mutta käräjien puheenjohtajan Klemetti Näkkäläjärven mielestä tämä on suuri periaatteellinen kysymys. ”Nämä hakijat eivät edelleenkään täytä käräjien kriteereitä.”

Hänestä kriteerien löysääminen antaisi kaikille suomalaisille mahdollisuuden pyrkiä vaaliluetteloon. ”Valitamme tästä YK:n ihmisoikeusneuvostoon. Haluamme vahvan ennakkopäätöksen.”

 

Saamelaiskäräjien linja ei ole rikkumaton. Moni vaatii jo riitelyn lopettamista. ”Kyllähän jokainen itse tietää, onko hän saamelainen”, sanoo Helsingin yliopiston saamentutkimuksen lehtori ja saamelaisaktivisti Irja Seurujärvi-Kari, eikä ole mielipiteineen yksin.

Seurujärvi-Kari opettaisi mielellään saamen kieltä kenelle tahansa halukkaalle.

Uusi aika leviää Hetan keskustaankin, jonka kahvilasta saa erikoiskahveja, marketista tofua ja kaffirlimetinlehtiä. Virallisista saamelaisista jo yli 60 prosenttia asuu saamelaisalueen ulkopuolella.

Enontekiön päiväkotiaita poistettiin kesällä 2012, ja nykyisin lapset viettävät yhteisiä laavuttelupäiviä. Laavussa päiväkodin aikuiset kertovat saamelaiskulttuurista ja lapset tutustuvat toisiinsa. Päiväkodin aidan poistosta kukaan ei ole valittanut.