Jyrkkä ei

Suomeen on perustettu muutamassa vuodessa puolenkymmentä kaivosvastaista kansanliikettä.

aktivismi
Teksti
Mikko Niemelä
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Toukokuussa 2020 Miisa Mink tyrmistyi.

Turvallisuus- ja kemikaalivirasto Tukes oli myöntänyt varauspäätöksen Suomen Malmitutkimukselle. Päätös antoi kuopiolaiselle kaivosyhtiölle oikeuden tehdä tutkimuksia malmiesiintymien löytämiseksi Juvan Koikkalan alueella Etelä-Savossa.

Minkin suku on kotoisin Juvalta, ja hän omistaa maata kaivosyhtiön tekemällä varausalueella. Mökki sijaitsee Saimaaseen kuuluvan Luonterin rannalla.

”En mitenkään voinut ymmärtää, miten tällainen lupa on voitu antaa Natura 2000 -alueen viereen, saimaannorpan pesimäalueelle. Sisuunnuin asiasta entisestään, kun Tukes kuukautta myöhemmin antoi toisen varauspäätöksen Partalansaareen, Sulkavan ja Puumalan alueelle”, Mink sanoo.

”Kuka haluaa sijoittaa uuteen kiinteistöön tai metsänhoitoon, jos on mahdollista, että muutaman vuoden päästä mökkisi on juoksutusjärven rannassa?”

Parissa kuukaudessa syntyi sosiaalisen median avustuksella kansanliike Saimaa ilman kaivoksia.

”Oli kiinnostavaa huomata, miten moni vanhempi mieshenkilö yritti toppuutella minua. Olisi kuulemma luotettava prosessiin”, sanoo yrittäjänä toimiva Mink.

Saimaata puolustava ryhmä on osa jonkinlaista ilmiötä, sillä muutamassa vuodessa Suomeen on perustettu useita liikkeitä, jotka vastustavat kaivoksia ja malminetsintää.

Pro Ylläs vastustaa Hannukaisen rautakaivosta Kolarissa.

Pro Heinävesi vastustaa grafiittikaivoshanketta Heinävedellä.

Pelastetaan Kaapelinkulma vastustaa kaivosyhtiö Dragon Miningin toimintaa Valkeakoskella.

Ei kaivoksia Suomen käsivarteen vastustaa kaivoksia Enontekiön kuntaan.

Kaivosten vastustaminen on saanut lyhyessä ajassa kannatusta suurelta yleisöltä. Ei kaivoksia Suomen käsivarteen -liikkeen adressin allekirjoitti kesällä 2020 yli 30 000 ihmistä. Pro Ylläs keräsi vuonna 2019 yli 50 000 allekirjoitusta tuekseen.

Kaivoksia vastustavilla liikkeillä on myös kymmeniä tuhansia seuraajia sosiaalisissa medioissa.

Pro Heinävesi -liikkeen aktiivit perustivat Kaivoslaki Nyt -kansalaisaloitteen. Aloite sai yli 58 000 allekirjoitusta, ja sitä on käsitelty jo eduskunnassa.

”Mukana on ihmisiä hyvin erilaisilla taustoilla. Ihmisiä ei yhdistä mikään tietty ideologia tai poliittinen suuntaus. Selkeä yhdistävä tekijä on ainoastaan huoli puhtaiden vesien ja Heinäveden tulevaisuuden puolesta”, sanoo liikkeen puheenjohtaja Jukka Leppänen.

 

Kaivoshankkeita ja niihin liittyvää vastusta on tutkittu Suomessa ja maailmalla jonkin verran 2000-luvulla.

Kaivosvastaisuus kohdistuu yleensä huoleen vesistöjen tilasta, pöly- ja meluhaittoihin ja rikollisuuteen, jota on havaittu etenkin kehittyvissä maissa.

Suomalaisissa ympäristöliikkeissä näkyvimmin esillä ovat olleet erilaiset ympäristöongelmat ja hankkeisiin kohdistuva epäluottamus, joka ilmenee voimakkaana kritiikkinä viranomaisia ja kaivosyhtiöitä kohtaan.

”Kaivoskonfliktit ovat Suomessa syntyneet tällä vuosituhannella ikään kuin uudestaan, koska vielä parikymmentä vuotta sitten vaikutti siltä, että koko ala jää jälkimateriaalisessa Suomessa lähinnä muinaismuistoksi”, sanoo ympäristöpolitiikan professori Pekka Jokinen Tampereen yliopistosta.

”Sitten tapahtui voimallinen luonnonvarapolitiikan käänne, joka nähdäkseni taisi aika lailla yllättää myös ympäristöpolitiikan tutkijat. Olen ollut itsekin yllättynyt kaivosvastaisten liikkeiden nopeasta synnystä.”

Suomi on pyrkinyt houkuttelemaan kansainvälisiä kaivosyhtiöitä viimeiset parikymmentä vuotta.

Kaivosmyönteisiä maita arvioiva Fraser Instituutti on vuosia listannut Suomen maailman houkuttelevimmaksi kaivosteollisuuden investointikohteeksi. Suomessa ei ole suoraa kaivosveroa ja malminetsintä sekä alueiden varaus on tehty viranomaisten toimesta helpoksi.

Tosin vuonna 2019 Suomi tipahti kaivosrankingissa sijalle 17. Virkamiesraportti epäili syyksi sitä, ettei ”toimintaympäristöstä ollut julkaistu merkittäviä esiintymiä”.

Jouhevan byrokratian lisäksi kaivosyhtiöitä kiinnostavat Suomen maaperään liittyvät kartoitukset, joita ne hyödyntävät liiketoiminnassaan. Kaivosyhtiöt ostavat Geologian tutkimuskeskukselta (GTK) tietoja Suomen maaperän malmiesiintymistä. Kartoitustyötä on tehty 135 vuotta, ja GTK:n tietovarantoja pidetään arvokkaina.

Monet esiintymät ovat olleet valtion tiedossa kymmeniä vuosia. Niitä on louhittu aiemmin valtion kaivosyhtiöiden Outokummun ja Rautaruukin toimesta.

Valtion ja poliitikkojen toiminnan taustalla on ollut halu saada ulkomaista pääomaa Suomeen.

Nykyään lähes kaikki Suomen kymmenkunta metallikaivosta ovatkin ulkomaalaisessa omistuksessa. Kaivoksia omistavat ruotsalaiset, australialaiset ja kanadalaiset yhtiöt. Valtion pelastamasta kaivosyhtiö Terrafamestakin (entinen Talvivaara) lähes kolmanneksen omistaa nykyään singaporelainen jättiyhtiö Trafigura.

 

Saimaa ilman kaivoksia -kansanliikkeen aktiiveilla on mökkejä ja maita Luonterilla, Saimaan selällä.
Saimaa ilman kaivoksia -kansanliikkeen aktiiveilla on mökkejä ja maita Luonterilla, Saimaan selällä. © ADRIÁN PÉREZ/WIKIMEDIA COMMONS

Kaivosteollisuus, elinkeinosta vastaavat poliitikot ja vastuuviranomaiset perustelevat yleensä kaivoksia teollisilla työpaikoilla ja sillä, että yhteiskunta tarvitsee metalleja. Perusteluina kaivoshankkeille käytetään myös sitä, että metalleja tarvitaan vihreään teknologiaan, esimerkiksi sähköautojen akkuihin.

Marinin hallitus on luonut akkustrategian, johon on valmiudet panostaa 450 miljoonaa euroa hallituskauden aikana. Strategian tavoitteeksi on ilmoitettu ”vastuullisen akkuteollisuuden arvoketjun” perustaminen Suomeen.

Professori Jokinen muistuttaa, että teollisuuden ja poliitikkojen järkeilyt eivät välttämättä päde, kun asiaa tarkastellaan kaivoshankkeiden alueella asuvien ihmisten näkökulmasta.

”Luonnonvarojen käytön hyväksyttävyyteen ei aina riitä, että tosiasiat näyttävät olevan kunnossa. Päätöksiin sisältyy aina myös valintoja, joita ei voida perustella vain faktoilla. Tämä pätee sitä paremmin, mitä suuremmasta hankkeesta puhutaan.”

”Paikallisesti ei toimi sellainen ajattelu, että lähiympäristön pilaamisen salliminen vaihdettaisiin jotenkin parempaan ja laajempaan ilmastopolitiikkaan”, Jokinen sanoo.

Mökkiseutujaan ja Saimaata puolustava Miisa Mink myöntää, että malmeja tietenkin tarvitaan.

”Mutta kaivokset eivät sovi kaikkialle. Luontoarvoiltaan erityiset alueet ja tärkeimmät vesistöt sekä alkuperäiskansojen tärkeimmät alueet pitää jättää kaivos- ja malminetsintälupien ulkopuolelle.”

Pro Heinäveden Leppänen korostaa kokonaistarkastelua.

”Olennaista on kysyä, millainen sähköauton akkutarve voidaan nähdä tarpeeksi perustelluksi, jotta voisimme sallia luonnonsuojelualueille kaivoksen rakentamisen ilman paikallisten hyväksyntää.”

”Teollisuus voi katsoa myös peiliin. Oma merkityksensä on Talvivaaran haamulla.”

Monet kaivokset ovat olleet taloudellisesti kannattavia ja ne ovat työllistäneet sekä suoraan että välillisesti etenkin Lapissa. Läheskään kaikkia Suomen kaivoksia ei vastusteta, niitä myös kannatetaan.

Kaivosteollisuus ry:n toiminnanjohtaja Pekka Suomela on ollut alalla pitkään. Ennen nykyistä pestiään hän toimi työ- ja elinkeinoministeriön kaivosylitarkastajana. Miksi vastaliikkeitä on syntynyt niin paljon?

”Tieto vastuullisesta ja menestyvästä kaivostoiminnasta tai malminetsinnästä ei tavoita ihmisiä. Tässä teollisuus voi katsoa myös peiliin. Oma merkityksensä on Talvivaaran haamulla. Toisaalta useilla hankkeilla on vankkaa kannatusta, myös eräänlaista pro-henkeä.”

Kaivosteollisuus, ministeriöt, viranomaiset, kyläyhteisöt, yliopistot ja luonnonsuojelujärjestöt ovat istuneet samoissa pöydissä jo vuosia. On puhuttu kestävästä kaivosteollisuudesta ja konfliktien minimoimisesta. Yhteistyöstä.

”Avointa vuoropuhelua eri sidosryhmien välillä tarvitaan lisää. Samoin tietoa kaivosteollisuudesta ja sen modernin elämän mahdollistavista tuotteista”, Suomela sanoo.

Ei kaivoksia käsivarteen -liikkeen aktiivi ja saamelaisten oikeuksia puolustava Janne Hirvasvuopio ei lämpene näille puheille.

”Tulemme taistelemaan jokaista kaivosta vastaan loppuun saakka, emmekä tule koskaan antamaan niille hyväksyntää”, Hirvasvuopio sanoo.

Hirvasvuopion mielestä kaivosteollisuus yrittää luoda mielikuvaa, jossa Suomesta louhitut kaivosmineraalit olisivat reilun kaupan tuotteita, koska Afrikan Kongossa kaivoksissa tapahtuu ihmisoikeusrikkomuksia.

“Ihmisoikeusrikkomukset ovat tietenkin väärin ja niiden on loputtava. Tässä mennään nyt kuitenkin ihmisoikeusrikkomuksesta toiseen, jos kaivokset pyyhkivät saamelaisen kulttuurin ja perinteiset elinkeinot kartalta.”

Kaivokset tuhoavat muun muassa porojen luontaisia laidunalueita.

Kaivosten vastustaminen on tuonut Hirvasvuopion mukaan ihmisiä yhteen kalastajista konsultteihin, Käsivarresta Helsinkiin.

”Uskon, että tämä on yksi suomalaisia ja saamelaisia yhdistävä asia.”

Luonnonsuojelun lisäksi kaivosvastaisuudessa on kyse usein eri elinkeinojen välisestä kamppailusta. Esimerkiksi matkailualalla työskentelee Suomessa noin 140 000 henkilöä, kaivosteollisuuden parissa 13 000 henkilöä.

Kaivosteollisuus tuo Suomen kansantalouteen kolme miljardia euroa, kun kansainvälisten matkailijoiden Suomeen jättämät tulot olivat 4,9 miljardia euroa vuonna 2018.

Matkailu keskittyy paljolti Uudellemaalle, mutta turismi on tärkeää myös Lapissa ja Saimaalla. Toisaalta matkailuunkin liittyy päästöjä ja luonnonvarojen kuluttamista, vaikka ala tekee liiketoimintaa ”puhtaan luonnon” idealla.

Miisa Mink sanoo, ettei kaivoksilla kuitenkaan saisi olla ”etuajo-oikeutta” muihin elinkeinoihin nähden.

Etsintävaraus voi käynnistää vuosia kestävän prosessin kohti valmista kaivosta, luoden epävarmuutta alueelle.

”Varaus voi pysäyttää esimerkiksi matkailun investoinnit. Toivomme kokonaisvaltaista elinkeinostrategiaa.”