Pontikka elää!

alkoholi

Korpien kätköissä tiputettiin pahanhajuista paloviinaa. Nyt kaupunkien lähiöissä tislataan mausteisia makuja.

Teksti
Petri Pöntinen
Kuvat
Rami Marjamäki
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Täällä jossain, maan uumenissa, lymyää 400 litraa pontikkaa ja pirtua.

Reino seisoo kotitalonsa pihamaalla.

”Isä oli niin hyvä kätkee.”

”Ei ne poliisit löytäneet koskaan sen aseitakaan.”

Kesällä 1977 Reino oli hakemassa varaosaa metsäkoneeseen. Olisi vähän näytettävää, isä Matti sanoi. Pojalla oli kiire. Ehtiihän tuon seuraava päivänä.

”Huomenehtoona se oli kuollut.”

Matti oli ostanut työkseen karjaa. Sivujobina hankkinut kaikkea mahdollista, Yhdysvaltain armeijan henkseleistä kipsisiin koirapatsaisiin. Ja salapoltettua viinaa.

Reino etsi kätköjä satoja tunteja miinaharavalla. Saaliiksi jäi nauloja ja hevosenkenkiä. Yksi 30 litran pontikkasatsi sentään löytyi. Sekin sattumalta, kun lumi oli sulanut oudon aikaisin omenapuun juurelta. Samalla selvisi, miksi etsintä oli ollut niin toivotonta. Pontikka oli säilötty 30 litran muovitynnyriin.

”Siinä ei ollut missään metallia.”

 

Sankat kuusimetsät piirtyvät sahalaitaisina taivaanrannassa. Tänne, keskelle korpea, Reino syntyi vuonna 1948.

Lähimpään Alkoon oli sata kilometriä, ja valtion väkeviä myytiin kortilla.

Syrjäkylällä mäskiastiat pihisivät, viinapannut lirittivät.

”Melkein joka talossa tehtiin”, Reino sanoo. ”Se riippui talon emännästä, missä isäntä ei saanut tiputella.”

Reinon isä ei keittänyt, mutta kaapista ei loppunut vierasvara, ostopontikka.

Juoda sai niin paljon kuin kunto kesti.

Reino oli kahdentoista, kun törmäsi metsässä kaverin kanssa pontikkatehtaaseen. Pöntön alla oli tuli, mutta keittäjät ympäripäissään. Kun miehet olivat sammuneet, pojanklopit laskivat valmista ainetta viiden litran pullon täyteen.

Kylän sälliporukka tissutteli varastetulla paloviinalla kaksi kolme vuotta.

”Kyllä se oli muksun suussa pahaa.”

Reinosta tuli ammattiautoilija. Toisin kuin isä, hän ei trokannut salapoltettua. Kauppojen vanhoja hedelmiä kyllä kuskasi Ahdille, joka tiputti ahkerasti automaalaamossaan.

Kerran Reino valmisti pyynnöstä 500 litraa mäskiä.

”Sain puolet pontikasta.”

Ahti oli taajaan maistissa, tislaajan ammattitaudissa. Lopulta hän pakkasi laitteiston ja sanoi: ”Vie toi piiloon.”

Säkkiä on tallella. Tuolla aitassa, Reino viittoilee. Hän loikkii romukasojen yli ja nostaa nurkasta toimintavalmiin pontikkapannun.

”Pirskatti, pitäisi kokeilla millä tavalla tulee!”

Ahdille laitteista ei ole enää iloa. Hän joi itsensä hengiltä.

Viinankeittoa Kangasniemen salomailla vuonna 1922. © DAHLBERG
Viinanpolttopaikka Pohjois-Karjalan talvisessa metsässä. Kuvattu 24. helmikuuta 1928 Koppelon kylässä Valtimolla. © Lusto / Enson kokoelmat

Sotien jälkeen pontikkaa valmistettiin miljoona litraa vuodessa.

Suomalaiset sotilaat tappelivat itärajan takana 1500-luvun lopulla – ja oppivat venäläisiltä taidon tiputtaa viinaa. Pontikka muutti olutmaan viinamaaksi.

Kotipoltto kiellettiin lopullisesti 1866, nälkävuosien kynnyksellä. Vilja tarvittiin viinapannusta taikinatiinuun.

Mutta korpikuusien kyyneleet eivät kuivuneet lakipykäliä muuttamalla.

Sotien jälkeen 1946 Alkoholipoliittinen tutkimuslaitos laski karkean arvion: laitonta pontikkaa valmistettiin vuodessa miljoona litraa. Siihen määrään tarvittiin 3,5 miljoonaa kiloa viljaa ja satatuhatta mottia halkoja.

Poliisin tietojen avulla tutkijat piirsivät pontikkakartan. Salapolton Suomi ulottui Satakunnasta ja Etelä-Pohjanmaalta Keski-Suomen ja Savon kautta Kainuuseen ja Pohjois-Karjalaan.

Keskisuuressa pontikkakunnassa hamstrattiin sokeria 12 000 kiloa ja hiivaa 1 300 kiloa vertailupitäjää enemmän, tutkijat ynnäsivät.

Maaseudun autioituessa pontikka lievitti syrjäseudun eläjän ahdinkoa, myytynä myös köyhyyttä. Toki juotiin myös iloon: häissä, juhlissa, talkoissa, peijaisissa.

Vuonna 1969 keskiolut vapautui. Vasta nyt kieltolaki päättyi maaseudulla, jonne alkoi ilmestyä Alkoja. Korpirojun keitto ei silti loppunut; valtion viina oli kallista ja pitkäripainen usein kaukana.

Maaltamuutto kaupunkien lähiöihin ei sekään nitistänyt pontikan salapolttoa. Viinapannut siirtyivät korpien kätköistä keittiöihin.

 

Tulitikut ja metallikorkki. Muuta ei tarvita kokeeseen.

”Kotikemistin välineet.”

Tapio kaataa taskumatista korkkiin pontikkaa. Ulkona maakuntakaupunkia rakennetaan kiivaasti, nostokurjet kääntyilevät taivaalla.

Tulitikun raapaisu. Tapio työntää käden korkin päälle.

”On muuten tosi kuuma liekki!”

Näin kuvataiteilija testaa joka kerta, onko aine aitoa. Tämä pontikka on kuulemma tutkitusti 43-prosenttista.

Kaksi keittäjää tiputtaa viinan, myynnin organisoi työtön liikemies. Pienin pakkaus on puolen litran, suurin kahden litran pullo.

Tapio ostaa aina ”talouspullon”, kaksi litraa. Pontikka maksaa 20 euroa litralta. Se on halvempaa kuin Koskenkorva. Silti hinta ei ratkaise ostopäätöstä.

”Olen jäänyt koukkuun pontikan makuun.”

Valtion viina on tasalaatuista, teollisen puhdasta, Tapio sanoo. Kossu kirpaisee äkäisesti, kun taas kotipolttoisen maku tulee viiveellä, ”kuin väkevän sinapin”.

”Kielletty hedelmä antaa omat aromit aineeseen.”

Ominaispainomittari kertoo keittäjälle viinan alkoholipitoisuuden: 74 prosenttia.

Usein pontikka haisee ja maistuu etovan pistävälle. Syy on ahneus.

Tapio laskee ostaneensa elämänsä aikana kotipoltettua 25 eri keittäjältä. Uusi asiakassuhde on luotu marketin parkkipaikalla. Testipullo on sujautettu muovikassiin.

Jokaisessa pontikassa on ollut oma vivahteensa.

”Pääsääntöisesti se on ollut luokatonta.”

Ensimmäinen ostokerta jännittää. Joskus viina on haissut kuin rankkitynnyri ja on joutanut viemäriin suullisen jälkeen.

”Kerran henki on salpaantunut, ja naamaan tullut punaisia läiskiä.”

”Mutta ei näistä reklamoida jälkikäteen.”

Nykyiseen tuotteeseen hän on tyytyväinen. Pistävää hajua ei aisti pullonsuusta. Lime ja sokeri pehmentävät makua.

”Kahviplöröä ja sokeria helvetisti sekaan, niin kukaan ei tiedä mitään.”

 

Tunnetuin pontikkapitäjä on Kitee. Hurjimpina vuosina oikeuteen joutui kaksisataa karjalalaista viinankeittäjää.

”Helsingin herrat: Antakaa pienviljelijälle pontikka”, otsikoi Suomen Kuvalehti vuonna 1971. Kiteen kirkkaalla olisi vauhditettu matkailua. Laillisen tuotteen laatua olisi valvonut Alko.

Valmistuslupaa ei hellinnyt.

Alkon lakko vuonna 1972 nostatti pontikkarenessanssin. Huhuttiin, että yksin Porissa olisi myyty tuhansia viinapannuja.

Kekseliäisyys kukoisti. Norjalaisella akkuveden tislausvehkeellä tiputettiin tuhtia viinaa.

Moni suunnitteli laitteiston itse. Silloin tiesi mitä sai.

 

Kuka hemmetti siellä on?

Ovikello pimputtaa sinnikkäästi. Olli kipaisee pannuhuoneen rappuset ylös ja avaa omakotitalon oven. Pihalla kasvaa omenapuita, kuin missä tahansa pikkukaupungin puutarhassa.

Turvafirman työntekijä kauppaa hälytysjärjestelmää.

”Me ei osteta mitään!”

Olli palaa maan alle. Salakuorien takaa paljastuu 40 vuotta palvellut viinapannu.

Happoteräksinen keittoastia on meijerin jäämistöstä. Sen päälle on hitsattu paksu, kärjestä suippo metalliputki, kolvi. Se on täynnä ohuita terässuikaleita, joiden pinnalle alkoholihöyryt tiivistyvät.

Kahteen kertaan tislattuna aine on tiukkaa paloviinaa.

”Yli 90-prosenttista, melkein pirtua.”

Liekki syttyy kaasukeittimeen kuparisen keittopannun alla.
Eero käyttää kahteen kertaan tislattua viinaa muun muassa ginin ja vodkan valmistukseen.

Suomessa pontikkaa on tehty ohrasta ja rukiista, perunasta ja hedelmistä, jopa jäkälästä.

Olli on käyttänyt mäskiin vain kolmea ainetta: vettä, sokeria ja hiivaa.

”Alkoholikäyminen on puhtaimmillaan.”

Usein pontikka haisee ja maistuu etovan pistävälle. Olli tietää syyn: ahneus. On tiputettu liian nopeasti ja liian kauan, jolloin sekaan on livahtanut epämiellyttäviä sikuna-aineita.

”Pontikan maku johtuu alkoholeista, jotka eivät kuulu juomaan.”

Alkoholit höyrystävät eri lämpötiloissa. Siksi Olli on suunnitellut laitteiston lähes tieteellisen tarkasti: portaaton sähkövastus, tarkkuuslämpömittari, keittoastian ja kolvin oikea mitoitus.

Ajan kanssa, hitaasti tiputettuna, lopputuote on puhdasta etanolia, mautonta ja hajutonta. Ei myrkyllistä metanolia tai hajuja tuovia aldehydejä ja butanoleja.

Olli on laimentanut ja maistattanut tislettä tutuilla. Pontikaksi sitä ei ole tunnistanut kukaan.

”En ole myynyt, en periaatteesta.”

”Hienoin aine juodaan itse. Se on niin vaivalloista ja pitkäpiimäistä tehdä.”

Mäskisatsista, 150 litrasta, valmistuu 15 litraa etanolia. Viimeksi Olli on keittänyt kaksi vuotta sitten. Tärkein tavoite on saavutettu.

”Olen todistanut itselleni, että pystyn tekemään väkevää, puhdasta etanolia.”

 

Vuosi 2004 oli murroskohta. Pontikan kotipoltto hiipui, kun halvan viinan paratiisi avautui Viroon, uuteen EU-maahan.

Vihdoin, vuonna 2012, Aito kitteeläinen pääsi viinakaupan valikoimiin. Mutta pontikka ei enää maistunut suomalaisille. Neljässä vuodessa tehdas ajautui konkurssiin.

Myös salapoltto on vähäistä. Korkeintaan satatuhatta litraa vuodessa, THL arvioi. Käräjille joutuu ani harva tislaaja.

Poliisit tuhoavat viinapannujen sijaan kannabisviljelmiä.

 

Kellertävä neste tuoksuu rusinalle. Mäski on käynyt 4–5 päivää ja kirkastunut puolitoista viikkoa. Kaksi muovikanisteria tyhjenevät tislauslaitteiston sisuksiin.

Viinapannu on kaunis kuin koru, kuparinen alembic still.

Kesällä 2014 umpiväsynyt Eero oli pakottautunut kahden viikon lomalle. Käsityöläinen päätti opetella uuden taidon.

”Ostin kaksi neliötä kuparia, aloin takoa sitä.”

Hän sytyttää tulen Bilteman halpakeittimeen. Kaasuliekki on kätevä, ”kaikkien keittiömestarien suosikki”. Mutta vaarallinen, jos alkoholihöyryä pääsee karkaamaan.

Keittäjä siteeraa amerikkalaisten tv-sarjojen fraasia: Älkää kokeilko tätä kotona.

Tislaamo on Eeron omakotitalossa, pannuhuoneen palo-oven takana.

Täällä tiputetaan artesaaniviinaa.

Pulloissa on rommia ja calvadosia, vodkaa ja ouzoa, absinttia ja amarettoa. Peruspontikan keitto on ”hemmetin puuduttavaa”.

”Reseptien kehittelyssä mahdollisuudet ovat rajattomat”, Eero sanoo.

Pannuhuoneessa on alan kirjallisuutta. Muun muassa Amy Stewartin The Drunken Botanist, joka kertoo viinakasveista. Hyllylle pieniin rasioihin on säilötty liuta mausteita mirhamista muskottiin.

Galanganjuuri on matkannut Intiasta Suomeen, verkkojätti Amazonin lähetyksenä. Sitruunankuoret ovat Espanjasta, ystävän maatilalta.

”Taatusti luomua.”

Pian kuoria tarvitaan. Samoin katajanmarjoja, korianterin siemeniä ja rosmariinia, jotka päätyvät toisessa tislauksessa uuden ginin aromeiksi.

Käsityöläinen tekee myös pullojensa etiketit.

Vodkan kyljessä on kuva Suomen työväenpuolueen Forssan puoluekokouksesta vuodelta 1903. Naamoja on vaihdettu. Etiketissä seikkailee ystävien lisäksi Gandhi, Nelson Mandela ja Bob Dylan. Ja John Lee Hooker, jonka blues-kitara soi pannuhuoneessa pimeinä tislausiltoina.

Eero tarjoaa uutuuksia lähipiirille. Viinanjuojina he ovat vaativia, ”nirppanokkia”.

”Kun he kehuvat hyväksi, se riittää minulle.”

Hän tallustaa pannuhuoneessa paljain jaloin, yllään farkut ja kukkapaita.

”En pidä itseäni kriminellinä.”

”Tämä on sivistyksen lappamista itseen, kemian cum lauden jatko-opinnot.”

Rasioissa on kymmeniä mausteita, jotka tislaaja on tilannut eri puolelta maailmaa.

Ensimmäisissä tipoissa on paljon metanolia. Jo vajaa teelusikallinen sokeuttaa.

Lämpömittarin viisari lähestyy 70:tä astetta. Eero ottaa muoviämpäriin kylmää lauhdutusvettä.

”Kohta alkaa!”

Lasi hanan alle. Ensimmäiset tipat putoavat. Viinassa on paljon metanolia. Jo vajaa teelusikallinen sokeuttaa, kolme saattaa tappaa juojan.

Eero odottaa tovin, kaataa myrkkymaljan viemäriin.

Putken päästä alkaa laskeutua etanolia. Ominaispainomittari näyttää 74:ää prosenttia. Sitten makutesti maistelulusikalla. Ei sikunan hajua, ei polta suuta.

Viinapannun hana lirittää kuin pikkupoika.

 

Haastateltavien nimet on muutettu. Lähteenä käytetty kirjaa Pontikka – viisi vuosisataa suomalaista paloviinaperinnettä.

Näin toimii vanha pontikkapannu – moderni versio tiputtaa puhtaampaa viinaa