”Harva ihminen lentää yhtä paljon kuin ilmastotutkija” – Yliopistoväen hiilijalanjälki on suuri, sillä matkustus on menestyksen ehto

Vain lyhyttä lentoa vaativia hybridikonferensseja sekä verkkotapaamisia järjestetään yhä enemmän. Yksi alan edelläkävijä löytyy Suomesta.
Kotimaa 1.1.2019 15:40
© SARI GUSTAFSSON / Lehtikuva

Jyväskylästä junalla Vaasaan, lautalla Uumajaan, yöjunalla Tukholmaan ja Kööpenhaminaan, raiteita pitkin Berliiniin ja lopulta Pohjois-Italian Bolzanoon.

Tampereen yliopiston väitöskirjatutkija ja opettaja Mikko Valtonen matkusti syyskuussa junalla ja lautalla kasvatustieteelliseen konferenssiin Italiaan.

Pelkkä matkustaminen vei kaksi ja puoli päivää suuntaansa ja maksoi lentämistä enemmän, mutta Valtonen oli valmis joustamaan: lentämisen hän lopetti kokonaan jo seitsemän vuotta sitten.

Lentoliikenteen päästöt kattavat noin kaksi prosenttia globaaleista kasvihuonekaasupäästöistä, ja junaan verrattuna lentämisen päästöt ovat yhtä matkustajaa kohden jopa kuusinkertaiset.

Ilmastonmuutoksen kannalta ongelmallisinta on alan voimakas kasvu: kansainvälisen kuljetusliiton IATAn mukaan lentoliikenne lähes kaksinkertaistuu 20 vuodessa. Vuonna 2036 matkustajia arvioidaan olevan jo 7,8 miljardia.

 

Joka vuosi kymmenet tuhannet tutkijat lentävät kansainvälisiin konferensseihin ympäri maailmaa. Moni näistä konferensseista käsittelee ilmastonmuutosta: esimerkiksi kesäkuussa Jyväskylässä järjestetty luonnonsuojelubiologian konferenssi jätti jälkeensä 345 tonnin hiilijalanjäljen.

Nelipäiväinen kokous kuormitti ilmastoa noin 19 kertaa enemmän kuin keskivertosuomalainen koko vuoden aikana.

Kansainvälisiin konferensseihin ja kokouksiin osallistuminen on akateemisen työntekijän arkea. Varsinkin aloittelevat väitöskirja- ja post doc -tutkijat näkevät kansainvälistymisen edellytyksenä urakehitykselle: mitä pidempi lista konferensseja, sitä vaikuttavampi CV.

”Viimeisen kymmenen vuoden aikana kansainvälisyydestä on akateemisessa maailmassa tullut henki ja elämä. Ilman kansainvälisyyttä ei voi menestyä”, kertoo Tampereen yliopiston tutkija Katariina Mäkinen.

Heti väitöskirjaa aloitellessaan Mäkinen oppi, että uralla edetäkseen kansainvälisiin konferensseihin oli pakko osallistua: nyrkkisääntönä oli vähintään kaksi konferenssia vuodessa, yksi kotimainen ja yksi kansainvälinen.

Tänä vuonna Mäkinen osallistui työpajaan Dublinissa ja tutkijavierailulle Belgiassa.

Mäkisen mukaan liikkuvuutta on painotettu akateemisissa yhteisöissä vuosi vuodelta enemmän, ja samalla lentäminen on lisääntynyt. Jos ei kansainvälisty, ei saa rahoitusta.

”Ymmärrän, että kansainvälisyys on tutkimustyössä tärkeää, mutta täytyykö sen aina vaatia lentämistä ja maasta poistumista?” Mäkinen ihmettelee. ”Yliopistot ovat olleet kansainvälisiä jo aikana ennen lentokoneita.”

 

Vuoden ajan tutkijana työskennellyt Mikko Valtonen ei keksi yhtään tilannetta, jossa lentäminen olisi hänelle välttämätöntä. Ihmiset lentävät, koska se on halpaa ja nopeaa: esimerkiksi Ouluun lentää Helsingistä tunnin, kun junalla joutuu puksuttamaan samaan hintaan 6–10 tuntia.

”Koskaan ei ole pakko lentää. Sen sijaan ilmastoa haavoittava lentäminen on pakko kutistaa minimiin”, Valtonen sanoo.

Valtonen ei ole ainoa tutkija, joka on herännyt työnsä hiilijalanjälkeen. Kasvava määrä akateemikkoja niin Suomessa kuin maailmalla pyrkii suosimaan paikallisia konferensseja ja joukkoliikennettä.

Yksi tunnetuimmista akateemisen lentämisen vastustajista on brittiläinen Peter Kalmus, joka työskentelee ilmastotutkijana Yhdysvaltain avaruushallinto Nasassa. Muutama vuosi sitten Kalmus perusti No Fly Climate Science -nimeä kantavan ryhmän, jonka tavoitteena on herätellä akateemista maailmaa lentämisen ongelmiin.

Ryhmään voivat liittyä vapaasti sellaiset tutkijat, jotka sitoutuvat vähentämään lentämistä tai lopettamaan sen kokonaan. Kalmus itse lopetti lentämisen viisi vuotta sitten sen jälkeen, kun hän oli laskenut oman hiilijalanjälkensä: 80 000 lentokilometriä aiheuttivat yksinään kolme neljäsosaa vuoden päästöistä.

Nykyään Kalmus osallistuu vain paikallisiin konferensseihin. Tutkija kokee, että lentokielto jarruttelee hänen uraansa, mutta Kalmus pitäytyy silti päätöksessään.

”Ilmastotutkijan hiilijalanjälki on lentämisen vuoksi reilusti kookkaampi kuin keskivertoihmisellä. Tutkija näyttää esimerkillään muulle maailmalle, että jatkuva lentäminen on normaalia ja hyväksyttävää”, Kalmus kirjoittaa.

 

Valtonen allekirjoittaa Kalmusin sanoman: tieteellinen auktoriteetti on yksi tärkeimmistä aseista ilmastoskeptisyyttä vastaan.

”Tässä on käytännössä kyse siitä, tunnustaako tiedeyhteisö omat tutkimustuloksensa. Jos edes ilmastotutkijat eivät elä niin kuin puhuvat, koko ilmastonmuutoskeskustelulta menee uskottavuus.”

Valtosen mukaan tutkimusta on mahdollista tehdä kestävissä rajoissa, mutta se vaatii muutosta akateemisessa kulttuurissa. Yksittäisten tutkijoiden lisäksi vastuu on erityisesti tutkimuskäytäntöjä ohjaavilla rahoittajilla ja yliopistoilla.

Tanskassa jo 650 tutkijaa on allekirjoittanut vetoomuksen, jolla yliopistoilta vaaditaan yhteistä linjausta päästöjen pienentämiseksi.

Kansainvälinen Flying less -adressi vaatii yliopistoja vähentämään lentämistä ja konferensseja järjestämään tapahtumansa kestävämmin. Adressin on allekirjoittanut tähän mennessä yli 400 tutkijaa.

Tutkijoiden viesti on saavuttanut jo muutamia yliopistoja niin Suomessa kuin maailmalla. Vuoden alussa kaksi yhdysvaltalaista yliopistoa Kaliforniassa ja Marylandissa alkoi periä tiedekunniltaan kompensaatiomaksuja jokaisesta niiden rahoittamasta liikelennosta.

Belgialaisessa Gentin yliopistossa ongelmaan puututtiin toista kautta: yliopisto eväsi rahoituksen lentoihin, jotka on mahdollista korvata enintään kuuden tunnin junamatkalla.

Gentin yliopiston ympäristökoordinaattorin Riet Van de Velden mukaan uusi lentämispolitiikka on hyvä alku, vaikkei se hiilijalanjäljessä juuri näykään. Tärkeintä on, että asia nousee keskusteluun.

”Onko järkevää lentää Euroopasta valtameren yli pitämään kymmenen minuutin esitelmää? Tällaista ei pohdittu meillä vielä kuukausi sitten”, Van de Velden kommentoi Wiredille.

 

Suomalaisilla yliopistoilla ei ole yhteistä linjausta lentämisen suhteen, mutta omia ratkaisujaan ovat pohtineet ainakin Helsingin ja Turun yliopistot.

Helsingin yliopisto perusti syksyllä Kestävyys ja vastuullisuus -toimikunnan, jonka päätöksellä yliopisto kompensoi kaikki tulevat lentonsa.

”Viime vuonna meidän lentopäästömme olivat yli 4 000 tonnia”, kertoo Helsingin yliopiston vararehtori ja toimikunnan vetäjä Tom Böhling.

Hänen mukaansa lentämistä ei ole ryhdytty vielä rajoittamaan, mutta henkilökuntaa kehotetaan välttämään turhia lentoja ja välilaskuja. Kotimaassa suositaan junaa.

Böhling tunnistaa ristiriidan ilmastonmuutoksen ja kansainvälisyystavoitteiden välillä.

”Lentämisestä on vaikea luopua kokonaan, sillä ilman kansainvälisiä tapaamisia yliopisto jää eristyksiin.”

Turun yliopisto ei ole tehnyt linjauksia lentomatkailun suhteen, mutta pyrkii hiilineutraaliksi vuoteen 2025 mennessä. Rajoitusten sijaan myös Turussa keskitytään päästöjen kompensointiin.

Rehtori Kalervo Väänänen pitää epätodennäköisenä, että lentäminen voitaisiin kieltää kokonaan. Välillä täytyy vierailla muilla mantereilla, ja tutkijalle on tärkeää saada kokemusta ulkomailla työskentelystä.

”Etäyhteydenpito on lisääntynyt, mutta edelläkävijänä Suomi joutuu odottelemaan, että muukin maailma siirtyy verkkoon”, Väänänen sanoo.

 

Tampereen yliopiston Valtonen kokee, ettei verkostoituminen ole lentämisestä kiinni. Väitöskirjaansa hän saa apua kahdelta brittiläiseltä Carbon Conversations -toimintamallin kehittäjältä, joiden kanssa Valtonen on solminut mentorointisuhteen.

”En ole koskaan tavannut heitä kasvotusten, vaan kaikki hoituu Skypen kautta.”

Keväällä 2018 Valtonen osallistui konferenssiin ensimmäistä kertaa etänä. Hän esiintyi yhdysvaltaiskonferenssissa videoneuvottelulla yhdessä kollegansa kanssa.

”Esitys meni hyvin ja sain kokemuksesta kaiken tarvittavan irti. Olisihan se ollut erilaista olla paikan päällä, mutta ajan, vaivan ja päästöjen näkökulmasta jäin ehdottomasti plussan puolelle.”

Yhä useampaan konferenssiin on nykyään mahdollista osallistua etänä, mutta täysin verkkoyhteyksien varassa järjestettävät tilaisuudet ovat edelleen harvassa.

Vuoden 2018 huhtikuussa järjestettiin ensimmäinen kansainvälinen konferenssi, jonne lentäminen oli kielletty. Tukholmassa pidettyyn We don’t have time -ilmastokonferenssiin saavuttiin pyörällä, kävellen tai julkisilla kulkuneuvoilla.

Ylivoimaisesti suurin osa vieraista osallistui konferenssiin verkon välityksellä. Niin tekivät myös tapahtuman pääpuhujat, jotka hyödynsivät esityksissään Youtubea, Facebookia, Twitteriä ja Periscopea.

Osallistuminen oli ilmaista, ja lähetys kesti neljä tuntia. Konferenssin aikana vieraat ottivat osaa keskusteluun Twitterissä yhteisellä hashtagilla.

We don’t have time -nimisen yrityksen toimitusjohtaja Ingmar Rentzhog kertoo, että harva ihminen lentää yhtä paljon kuin kansainvälisiä konferensseja kiertävä ilmastoaktivisti tai -tutkija. Tapahtumallaan ruotsalainen ilmastoliike halusi näyttää, että vaihtoehtoja on olemassa.

Rentzhogin mukaan konferenssi oli täysin hiilineutraali: studiotila ja henkilökunnan virvokkeet kompensoitiin sijoittamalla konferenssista saadut rahat aurinkopaneeleihin. Tarjoilut tuotiin paikallisesta hävikkiruokaravintolasta.

 

Yksi etäkonferenssien edelläkävijä löytyy myös Suomesta. Aalto-yliopiston aivotutkijat järjestivät konferenssinsa ensimmäistä kertaa Twitterissä vuonna 2017.

Twitter-konferenssi kokoaa puheet ja keskustelut yhden hashtagin alle, ja tieteilijät esittävät tutkimuksiaan lyhyissä tviittausten sarjoissa.

”140 merkkiin rajoitettu esitys vaati esiintyjiltä luovuutta. Osa hyödynsi videoita, osa hymiöitä”, kertoo aivotutkija Annika Hultén, yksi konferenssin järjestäjistä.

Hulténin mukaan konferenssi oli menestys etenkin numeroiden valossa. Siinä missä maailman suurin neurotieteen konferenssi kerää paikalle noin 30 000 osallistujaa, Twitter-konferenssia seurasi ensimmäisellä kerralla yli puoli miljoonaa ihmistä.

Konferenssiin sai osallistua kuka tahansa ja mistä tahansa: yksi puhuja tviittasi lentokoneesta, toinen juhlaillalliselta ja kolmas television äärestä yhdessä lapsensa kanssa.

Suuren suosion saavuttanut konferenssi järjestettiin tänä vuonna toistamiseen. 16-tuntinen virtuaalikokous hoidettiin kahdelta mantereelta: aamupäivä alkoi suomalaisten voimalla Aalto-yliopiston tiloista ja illalla vetovastuu siirtyi Bostoniin.

”Twitter-konferenssi kulki läpi jokaisen aikavyöhykkeen. Osallistujia oli muun muassa Kiinasta, Intiasta ja Etelä-Amerikasta.”

Twitter-muotoinen kokoustaminen on levinnyt myös muille aloille. Esimerkiksi merilintutukijat, arkkitehdit ja kasvatustieteilijät ovat valjastaneet Twitterin kokoustensa alustaksi. Toisaalta perinteisen konferenssin kylkeen voi muodostua rinnakkainen Twitter-konferenssi, kun aiheen hashtagit ryhtyvät elämään omaa elämäänsä.

Professorille matkoja saattaa kertyä vuosittain yli kymmenen.

Hultén on itsekin kiinnittänyt huomiota akateemikoiden runsaaseen lentomatkailuun. Siinä missä väitöskirjatutkija matkustaa ulkomaille pari kolme kertaa vuodessa, professorille matkoja saattaa kertyä vuosittain yli kymmenen.

Yksi ratkaisu on etäkokoustaminen, mutta toisaalta moni akateemikko karsastaa linjojen läpi verkostoitumista.

Aalto-yliopiston aivotutkijan Tommi Himbergin mukaan konferenssien ei tarvitse siirtyä kokonaan verkkoon ollakseen ympäristöystävällisiä: hybridikonferensseissa kokouspaikka on jaettu eri mantereissa sijaitseviin keskuksiin eli ”hubeihin”. Osa ohjelmasta toteutetaan yhteisenä esimerkiksi videoluentojen kautta, osa pidetään paikallisesti.

”Hybridimuotoiset kokoukset lyhentävät lentomatkoja huomattavasti, sillä mannertenvälisiä lentoja ei tarvita”, Himberg sanoo.

Kesällä Himberg osallistui musiikkipsykologian konferenssiin, joka jakautui neljään keskukseen Eurooppaan, Pohjois-Amerikkaan, Etelä-Amerikkaan ja Australiaan. Puheita striimattiin keskuksesta toiseen, ja kysymyksiä oli mahdollista esittää maantieteellisestä sijainnista riippumatta. Konferenssissa oli myös virtuaalinen kahvihuone, jossa pystyi käymään väliaikakeskusteluja skypeyhteydellä.

Himbergin mukaan musiikkipsykologian alalla on tarkoitus jatkaa kokoustamista hybridimuodossa. Lisäksi ala on ottanut käyttöön maisteriohjelmien välisiä skypeseminaareja.

”Uusi sukupolvi tottuu virtuaalitapaamisiin jo opiskeluajoikoina. Tulevaisuudessa varmasti ihmetellään, miksi ennen piti lentää ja matkustaa niin paljon.”