Lähikuvia naapurista

Toimittaja Arja Paananen on seurannut Venäjää 30 vuotta ja kertonut suomalaisille, millaisesta maasta on kyse.

Hän 31.10.2018 20:50
Teksti Aurora Rämö Kuvat Marjo Tynkkynen

Ilta-Sanomien erikoistoimittaja Arja Paananen sai Suomen Kuvalehden journalistipalkinnon 2018.

Vuoronumeroautomaatista sujahtaa lappu. B16.

Luukuilla, niitä on useita kymmeniä monessa kerroksessa, näkyy vain aakkosten loppupään kirjaimia. R- ja U-alkuisia, ei yhtään B:tä.

Jonot Pietarin maahanmuuttoviraston palvelutiskeille jatkuvat ulos asti. Kansankokouksellinen eri-ikäisiä miehiä seisoskelee kadulla potkimassa kiviä ja tallomassa tupakantumppeja.

Työviisumin hankkiminen on aina erityishermoja ja metsästäjäkeräilijämäistä otetta vaativa projekti. Sitä ei voi nopeuttaa omalla toiminnallaan, täytyy alistua etsimään päivätolkulla virastoja, joiden sijainnit ja käytännöt saattavat muuttua vuosittain.

Pelkästään tässä kompleksissa on kahden korttelin verran hallintorakennuksia. Täytyy tietää tarkalleen, mistä minkäkin lippulappusen saa, toimintaohjeita ei ole.

Arja Paananen tömähtää lentokenttäaulan tuoleja muistuttavalle istuinriville, pitelee käsilaukkua kaksin käsin ja hymyilee.

”Tässä voi mennä kuinka kauan tahansa.”

 

Monilla toimittajilla on tarina siitä, miten ja miksi he ovat päätyneet alalle.

Nuoremmat joutuvat keksimään niitä työhaastatteluihin, vanhemmat perustellakseen, miksi tässä on nyt tosiaan seurattu intohimoisesti STT:n päivälistoja kolmekymmentä vuotta.

Arja Paanasen tarina kertoo Tšernobylistä.

”Se voi kuulostaa nyt naurettavaltakin.”

Paananen meni lukion jälkeen Alkio-opistoon Jyväskylän lähelle Korpilahdelle lukemaan tiedotusoppia. Hän oli jo kotona Viitasaarella keksinyt, mistä oli kiinnostunut: toimittajan töistä ja venäjän kielestä.

Uutisissa oli koko lapsuuden ajan näytetty kuvia pelottavilta ja mystisiltä vaikuttavista neuvostojohtajista, ja oli kiehtovaa, kun heidän maailmansa alkoi lukiossa opeteltujen aakkosten myötä avautua.

Alkio-opiston vuosikurssi teki ryhmämatkan Riikaan keväällä 1986. Päivät olivat lämpimiä ja aurinkoisia. Maattiin Jurmalassa merenrannalla pikkuvaatteissa, nukuttiin hotellin yläkerroksissa ikkunat auki.

Vasta Suomessa Paananen kuuli: ydinonnettomuus. Uutisissa kerrottiin, että radioaktiivisuutta on havaittu. Neuvostoliitto hidasteli tiedottamista, vasta muutamia päiviä onnettomuuden jälkeen selvisi, mistä laskeuma oli peräisin.

Paananen oli kauhuissaan. Pilvi oli ajelehtinut suoraan Riian yli. Vai oliko? Tiedot olivat epämääräisiä, arviot vaikeaselkoisia.

”Mä olin, että apua. Olin ihan tosi peloissani siitä, mitä meille tapahtuu.”

Paananen ajatteli jättävänsä venäjän lukemisen. Miksi ihmeessä hän menisi paikkaan, jossa reaktorit räjähtelevät eikä kukaan kerro, että ne räjähtelevät?

”Mutta sitten käänsin sen päässäni niin, että jos tieto ei kulje, minä menen parantamaan sen välitystä.”

 

Ei Paananen kirjeenvaihtajan uraa suunnitellut, ei siihen aikaan. Lehtien ja Yleisradion Neuvostoliiton-kirjeenvaihtajat olivat poikkeuksetta miehiä, joita kohdeltiin kuin kunnianarvoisia vanhempia valtiomiehiä. Heidän oli varottava kirjoittamasta itseään ulos asemapaikaltaan, kyttäys oli jatkuvaa. Minkäänlaiset paljastusjutut eivät olisi tulleet kuuloonkaan.

Paananen valitsi silti yliopistossa pääaineekseen venäjän kielen ja kulttuurin. Journalistiikkaa hän jatkoi sivuaineena.

Sen jälkeen kaikki tapahtuikin rytinällä: glasnost, Demokraattinen Venäjä -liike, yliopiston kieliharjoittelu Moskovassa. Paananen oli ollut jo pari kesää kesätoimittajana Keskisuomalaisessa ja Maaseudun Tulevaisuudessa, eivätkä vaihtoyliopiston autoritääriset kieliluennot kiinnostaneet yhtä paljon kuin juttujen tekeminen hajoavasta suurvallasta.

Hän jäi Moskovaan liki kolmeksi vuodeksi.

Freelancejutut menivät kaupaksi niin hyvin, että opiskelijaksi Paananen eli kuin parempikin perijätär. Ulkomaiset toimittajat saivat matkalippuja diplomaattikorpuksen matkatoimistosta puoli-ilmaiseksi: lento Moskovasta Venäjän Kaukoitään Habarovskiin maksoi 58 markkaa, nykyrahassa viitisentoista euroa.

Paanasen valokuvaajapuoliso kehitti mustavalkokuvia paperille pariskunnan vessassa, raksutti ne Suomeen telefotolaitteella. Valtionlaitosten ovelle saattoi vain ilmestyä, ei tarvinnut anoa erityislupia ja pettyä joka kerta, aina päästettiin sisään ja jutusteltiin. Tšetšeeniterroristeille saattoi tilata puhelun keskuksen kautta suoraan kaappauspaikalle Kizljarin sairaalaan ja haastatella. Toisessa päässä vastattiin: ”Radujev”. Gorbatšov otti mukaan surulliselle vaalikiertueelle.

Samalla Paananen suoritti tenttejä suurlähetystössä. Kun hän palasi vuonna 1994 Suomeen, hän aloitti ensi kertaa Ilta-Sanomissa, jossa työskentelee edelleen.

Iltapäivälehtien tekeminen oli kovin erilaista kuin nykyään: kirjoittamaton sääntö oli yksi juttu päivässä.

Enää Paananen ei edes tiedä, kuinka monta juttua toimittajat tekevät vuorojensa aikana. Joillakin määrä on varmasti kymmenkertainen. Nykyinen erikoistoimittajan titteli tarkoittaa, että hän tekee mitä tekee, käy toimituksessa kun käy.

Hän on palannut Venäjälle useaan otteeseen, asunut vuoden, myöhemmin toisen, eri aikoina yhteensä yli kymmenen vuotta. Hän sanoo tuntevansa Moskovan paremmin kuin Helsingin.

”Jos en olisi ollut Venäjällä neuvostoajoista lähtien, en välttämättä edes uskoisi, että politiikka voi olla tällaista kuin se nykyään on.”

Arja Paananen asuu Helsingissä, mutta matkustaa säännöllisesti Moskovaan ja Pietariin.

Arja Paananen asuu Helsingissä, mutta matkustaa säännöllisesti Moskovaan ja Pietariin.

Viisumia ei löydy. Palvelijarouva luukulla 246 ilmoittaa, ettei Paanasen työviisumi ole paperipinoissa eikä tietokoneella. Se pitää tuoda jostain, menee viisi minuuttia tai enemmän.

Prosessi on kestänyt jo yli kuukauden. Ensin on pitänyt lähettää päätoimittajan allekirjoittama anomus Venäjän ulkoministeriöön, rekisteröityä postissa, lähettää rekisteröitymispaperi, hakea ulkoministeriön puoltokirje Moskovasta, tuoda se maahanmuuttovirastoon, kopioida kaikki passin sivut, selvittää viisumimaksun tilinumero ja hinta, käydä pankissa maksamassa se, täyttää viisumianomus ja täyttää se uudelleen jos tulee yksikin virhe, jättää paperit kuukaudeksi virastoon.

Joka kerta jokin on eri tavalla kuin edellisellä kerralla. Uudistukset saa tietää vasta kun tehnyt virheen. Jos leima, päivämäärä tai viraston johtajan nimi on papereissa väärin, pitää aloittaa kaikki alusta. Jos jokin toimistoista on siirtynyt muualle, on käytävä vanhassa toimistossa katsomassa, minne.

Jos valokuva ei ole liimattu paperiin, virkailija saa kieltäytyä vastaanottamasta paperia ja passittaa ostamaan liimapuikon. Paananen kuljetti sellaista vuosia laukussaan.

”En jaksa aina selostaa näitä käänteitä pomoille.”

”Ne varmaan ihmettelevät, että mitä se siellä jatkuvasti ramppaa muka jotain viisumia hakemassa.”

Nauru on lyhyt ja kukertava.

Edistys on silti valtavaa. Arkielämä on muuttunut vuosi vuodelta helpommaksi, ja huomattavasti helpommaksi kuin 1990-luvulla. Enää ei tarvitse järjestäytyä muiden jonottajien kanssa, kysyä kuka on viimeinen, kto poslednyi. On vuoronumeroautomaatti.

Suomi nukkui pitkään Ruususen unta, Paananen sanoo.

Pahimpia ovat déjà vu -tunteet. Että tämän on nähnyt ennenkin. Miten ihmiset voivat haluta palata siihen, mitä oli?

Neuvostoliitossa oli kaksi todellisuutta, virallinen ja epävirallinen. Ihmiset oppivat luovimaan niiden välillä, selviytymään. ”Neuvostoihminen teeskenteli olevansa joku, teeskenteli omistavansa jotain, teeskenteli uskovansa johonkin ja teeskenteli, ettei teeskennellyt”, venäläis-amerikkalainen toimittaja Masha Gessen on kuvannut.

”Mutta he olivat sentään kokeneet omissa nahoissaan, ettei kaikki ole niin kuin tv:ssä näytetään”, Paananen sanoo.

”Minusta on vaarallista, että valtion kanavilla näytetään nykyään joka ilta vanhoja propagandaelokuvia, joissa Neuvostoliitto on hirveän hyvä ja jalo. Nuorempi polvi voi ajatella, että ai tuollainen se oli. Vanhemmat taas… kyllähän moni menetti etuja Neuvostoliiton romahtaessa. Ja iäkkäämpänä on muutenkin tapana muistella kaiholla nuoruutta.”

Presidentti Vladimir Putin pelaa nostalgialla erittäin taitavasti, Paananen sanoo. Virallinen tiedonvälitys saa haikailemaan systeemiin, jossa yhdellä ihmisellä ei ole mitään väliä.

”En voi lakata hämmästelemästä sitä, että siihen ollaan taas valmiita.”

On näytösmäisiä oikeudenkäyntejä ja keksityiltä vaikuttavia syytteitä. Keskenään netissä viestitelleitä 17-vuotiaita syytetään ekstremismistä ja vallankaappauksen suunnittelusta. Stalinin terroria tutkinutta historioitsijaa epäillään lapsipornografian hallussapidosta. Varavaltakunnansyyttäjä, joka selvitti Aleksandr Litvinenkon ja Skripalien myrkytyksiä, kuoli sattumoisin helikopteriturmassa.

Sitten on tietenkin Krimin valtaus, ja Ukraina.

”On hirveän vaikeaa pitää päätä kasassa, kun kaikkea pitää epäillä. Ennen kuin informaatiosodasta alettiin puhua, mietin monesti, olenko täysin vainoharhainen”, Paananen sanoo.

Venäjästä kirjoitetaan usein epämääräisellä uutiskielellä, jossa ”Kreml” tekee jotain, mistä ei varsinaisesti ole näyttöä, koska Kremlin ja sen ”lähipiirin” toiminnasta ei voi saada näyttöä. ”Turvallisuustilanteen heikentyminen” esiintyy uutisissa usein, ”hämmentäminen” vielä useammin.

Harvemmin tarkennetaan, keistä tarkalleen puhutaan, ja vielä harvemmalla on käsitys, miten Venäjän valtionhallinto ylipäätään toimii. Syntyy tilanne, jossa lukija ei osaa päättää kumpi on tyhmempää, salaliittoihin uskominen vai uskomatta jättäminen.

Paananen on välttänyt yleisimmät karikot, Suomen Kuvalehden journalistipalkinto -raati totesi.

Lokakuun 31. päivänä Paananen palkittiin työstään ulkomaantoimittajana 10 000 eurolla. Perustelut: Paananen pystyy tekemään juttunsa alkukielellä, osaa jättää paniikkihuudot sikseen ja tehdä merkittävästä kiinnostavaa. Palkinto on samalla muistutus, että iltapäivälehdissäkin tehdään taustoittavaa ja analyyttistä uutistyötä.

”Olen koko urani ajan varoittanut, että Venäjän demokratia ei ole oikeaa demokratiaa. Krimin jälkeen alarmismi varmasti meni mediassa osittain yli, varoitettiin vähän liikaa kaikesta”, Paananen sanoo.

”Mutta toisaalta… jos aikaisemmat varoitukset eivät ole menneet perille, niin… Kyllähän me varmasti kansakuntana olemme sitä mieltä, että meidän oli hyvä vähän havahtua.”

Ruususen uni, niin Paananen kutsuu Suomen suhtautumista Venäjään. Vuonna 1991 odoteltiin, että Venäjä pikkuhiljaa ymmärtää toimia kuin länsimainen demokratia, ja odotus jatkui vielä 2014. Kunnes ymmärrettiin, että Venäjä pelaa eri peliä.

”Täytyy vain yrittää tarkistaa faktoja niin paljon kuin mahdollista ja olla julkaisematta kaikkein hulluimpia teorioita, odottaa, saavatko ne lisää todistusarvoa.”

 

Puhelimen ruutuun kilahtaa ilmoitus. Helsingin käräjäoikeus on tuominnut kohudosenttina tunnetun Johan Bäckmanin ehdolliseen vankeuteen MV-lehteä koskevassa oikeudenkäynnissä.

”Just. Joo, mielenkiintoista”, Paananen sanoo ja tutkailee ruutua.

Hän on seurannut Venäjällä häärännyttä Bäckmania yli kymmenen vuotta, kirjoittanut ensimmäisten joukossa Bäckmanin propagandakampanjoista.

Paananen on kiittänyt dosenttia lehdessä siitä, että tämän kaikkea muuta kuin hienovarainen toiminta on herättänyt suomalaiset tunnistamaan informaatiosodankäynnin.

”Tuomiosta valitetaan aivan varmasti. Mutta joo, on hyvä, että tulee jonkin sortin linjanvetoa.”

Luukulta 246 huidotaan Paanasen suuntaan. Viisumi on löytynyt puolessa tunnissa. Tällä kertaa olisi ehtinyt Helsingin-junaankin, toisin kuin viimeksi.

Paananen pakkaa veskansa ja tilaa taksin. Täytyy kiirehtiä energiayhtiön konttoriin maksamaan sähkölasku. Vastaantulija jää pitämään ulko-ovea auki.

”On kyllä yksi asia, mikä menee aina sekaisin.”

”Venäläiset eivät ole sama asia kuin Venäjän politiikka.”

 

Video: Miten Arja Paananen ennustaa Venäjän tulevaisuutta?

kuka

  • Arja Paananen
  • Ikä: 51
  • Syntymäpaikka: Viitasaari
  • Kotipaikka: Helsinki
  • Työ: toimittaja
  • Koulutus: filosofian maisteri
  • Perhe: asuu valokuvaajan ja neljän kissan kanssa
  • Harrastukset: uutiset, Venäjä, uiminen, mökkeily
Sisältö