Hän: Anna-Lena Laurén

Hän rakastaa Moskovaa, ikävöi Kaukasiaan ja liikuttuu kyyneliin, kun saa työstään SK:n journalistipalkinnon. Mutta pian hänen on pakko jättää Venäjä taakse.

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

“Minä en voinut ymmärtää…”

Nainen antaa äänensä särkyä.

”…miten paljon…”

Hän ottaa paperinenäliinan pitkän, kauniin syystakkinsa taskusta.

”… voi rakastaa.”

Zamoskvoretskaja-linjan metrojuna pauhaa viereen, kun hän vielä pyyhkii silmiään.

Anna-Lena Laurén ei nyt puhu suurkaupungista, jota hän on rakastanut jo seitsemän vuotta, ensin Yleisradion ja sitten Hufvudstadsbladetin kirjeenvaihtajana.

Ei ole kyse edes niistä sinkkutytön miessuhteista, joista hän kertoi kirjassaan Sitten saavuin Moskovaan (Teos&Söderströms 2010).

Reportaasikirjassa Vuorilla ei ole herroja (2009) hän ylisti kaukasialaisten perinteistä vieraanvaraisuutta. Sen turvin hän pystyi kulkemaan sotien ja konfliktien arpeuttamalla seudulla, niiden tavallisten ihmisten suojeluksessa joiden vieraana hän oli.

Hän tunnusti ikävöivänsä takaisin Tšetše­niaan, Ingušiaan, Kabardi-Balkariaan…

Mutta ei hän nyt tässä Novokuznetskajan m­etroasemalla sitäkään ikävää itke.

Prostite pažalsta… haluaisitteko kertoa mielipiteenne historian oppikirjojen suuresta uudistuksesta? Mistä asioista historiassa olette ylpeä?”

Yrmeä nainen ei halua. Partasuinen mies ei kertakaikkiaan ehdi.

Katugallupit ovat vaikeutuneet, kun moskovalaiset ovat viime vuosina tulleet epäluuloisemmiksi kysyjän tarkoitusperistä.

”Mummot yleensä suostuvat”, Anna-Lena Laurén huikkaa, mutta havaitseekin Sokolnikin aukiolla nuoren äidin rattaineen.

Tämä kertoo avoimesti, että ei ole ylpeä Brežnevin ajasta tai Stalinin teoista, mutta siitä on, että Venäjä pystyi toisessa maailmansodassa puolustautumaan saksalaisia vastaan.

Viisikymppinen Aleksandr taas kertoo juurta jaksain, ettei voi tuntea ylpeyttä enää mistään. Hänellä on kaksi korkeakoulututkintoa, mutta Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen hän on ollut taksikuski. Ja hän pitää mahdottomana kirjoittaa oppikirjaa niin, ettei kukaan loukkaannu, koska Venäjällä on niin monia kansoja.

Samaan aikaan kun Laurén jututtaa haastateltavaansa, sinivalkoinen Lada kaartaa aukiolle. Kolme miliisiä suuntaa rivakasti sinne, missä kävelee ryhmä tummapiirteisiä nuoria miehiä. Kaukasialaiset kaivavat tottuneesti henkilöllisyyspaperinsa esiin.

”Ilman rekisteröintiä Moskovassa oleskelu on rikos”, Laurén selittää. ”Vaikka paperit olisivat kunnossa, he hyvin usein joutuvat maksamaan jonkun summan, jotta pääsevät niiden kourista.”

Laurénin mielestä rasismi on vakava ongelma Venäjälle.

”Unohdetaan, että imperiumit ovat luonnostaan monikulttuurisia. Rasismi paljastaa, miten heikko kansallinen identiteetti on. Huomaan epämiellyttäviä piirteitä omissa ystävissänikin, jotka ovat kielitaitoisia, korkeasti koulutettuja, älykkäitä ihmisiä. He saattavat kokea uhkaksi, jos kaupassa myyjät puhuvat toisilleen omaa kieltään. Heidän mielestään Venäjällä puhutaan venäjää.”

Kielessä piilee yksi selitys siihen, miksi hän niin arvostaa tuoretta Suomen Kuvalehden journa­listipalkintoa kaikkien saamiensa tunnustusten joukossa.

”Toimittaja, joka kirjoittaa pelkästään ruotsiksi, voi saada tällaisen palkinnon. Minusta se osoittaa, että Suomessa on avarakatseisuutta. Ja se osoittaa, että on pointtia siinä, että meillä on mediaa ja kirjallisuutta kahdella kielellä. Joskus huomaan, että näen­ asioita Venäjällä eri lailla kuin suomenkieliset toimittajat. Ei se tee minusta parempaa, mutta antaa toisen ulottuvuuden.”

Miliisiauto poistuu.

Sen äskeisille renkaansijoille tepsuttaa balettitanssijattareksi puettu terrieri.

”Maku täällä on vähän erilainen kuin meillä.”

 

Vozdviženka-katu, kirjakauppakahvila Moskva.

Ei vuokraamassaan työpisteessä Ruotsin television toimitiloissa, vaan täällä cappuccinokoneen ja langattoman netin ulottuvilla Laurén on kirjoittanut suuren osan tuoreimmasta kirjastaan, joka ilmestyi suomeksi syyskuussa.

Kuinka kallis vapaus kertoo, mitä Geor­giassa, Ukrainassa ja Kirgisiassa on tapahtunut vuosikymmenen takaisten vallankumousten jälkeen. Laurén on käynyt alueella toistakymmentä kertaa.

Hän käy hakemassa aikakauslehtiosastolta uuden Snobin, itänaapurin Imagen. Kannesta katsoo Jevgeni Roizman, Jekaterinburgin uusi pormestari.

”Hän on hyvä esimerkki siitä, miten Venäjä muuttuu. Se, että opposition ehdokas voittaa vaalit niin suuressa kaupungissa kuin Jekaterinburgissa, kertoo, että aika paljon täällä on mahdollista. Hän on ollut työtön ja runoilija ja rokkari, sitten hänestä tuli bisnesmies, ja hän perusti järjestön nimeltä Kaupunki ilman huumeita. Venäjä on täynnä tällaisia persoonia, jotka tekevät merkittäviä asioita kaupungeissaan. Vahvoja henkilöitä, jotka pystyvät tekemään muutoksia, vaikka sen pitäisi olla mahdotonta.”

Ehkä Laurénin seuraava kirja kertoo heistä, ”Venäjän tuntemattomista sankareista”.

Hän myös lukee. Klassikon kesässä.

”Viime kesänä oli Karamazovin veljekset, mutta se kesti syksyyn asti, koska jouduin lukemaan Gorbatšovin muistelmat siinä välissä.”

Ja suosikkilehdet joka päivä. Repussa ovat lehtikioskista aamulla ostetut Novaja Gazeta ja Nezavisimaja.

Kommersantin luin jo aamulla junassa.”

Hiljattain junassa hän törmäsi myös ihmiseen, joka tiesi hänen omasta kirjastaan. Hulluja nuo venäläiset (2008) selittää venäläisten arkista käyttäytymistä heidän saappaisiinsa astuen, ja se on julkaistu myös venäjäksi.

Palaute? ”Melkein pelkästään positiivista. Jotkut ovat raivoissaan.”

Laurén kirjoitti, että osa toisessa maailmansodassa kuolleista miljoonista venäläisistä kuoli turhaan, koska sotaa johdettiin niin huonosti.

”Ihmiset eivät ymmärtäneet, miten voi koskaan olla turhaa kuolla suuren maans­a puolesta. Myös pakkokollektivisoinniss­a ja Ukrainan nälänhädässä kuoli miljoonia ihmi­siä. Monet venäläiset lähtevät siitä, ett­ä se on sääli, mutta että asioita ei olisi voinut tehdä eri lailla.”

Laurén kertoo kirjassaan myös, miten hän oppi kiertämään venäläistä lupabyrokratiaa. Tšetšeniaan vain!

Vaikeuksia ei kuitenkaan ole tullut. On nimittäin niin, että venäläiset kiertävät sääntöjä muutenkin yleisesti. On pakko, koska osa säännöistä on mahdottomia noudattaa.

”On toimittajan kunnia-asia olla rehellinen asioista”, Laurén sanoo. Hän tietää, että Venäjän ulkoministeriössäkin kirja on luettu. Mutta hän on pieneltä kielialueelta, Kremlille merkityksetön, tuskin kurinpitotoimien väärti.

”Pahinta mitä kirjeenvaihtajalle voi tapahtua, on että perutaan viisumi ja karkotetaan. Pienten paikallislehtien toimittajat, jotka tekevät tutkivaa journalismia – he ovat niitä, joita pahoinpidellään ja tapetaan. He ovat todella rohkeita.”

 

Hän haluaa esitellä rakkaan Moskovansa, näyttää paikkoja. Merkityksellisiä, symbolisia paikkoja.

Tikutamme suurkaupungin ripeää askeltahtia ohi sen Kremlin portin, josta presidentti Putin menee töihin joka päivä, sitten yli leveiden valtaväylien, Kristus Vapahtajan kirkolle.

Stalin puratutti kirkon 1930-luvulla. Paikalle piti rakentaa valtava Leninin patsas, jonka käden piti ojentua niin että helikopterit voisivat laskeutua kämmeneen. Ilmeni, että maaperä ei kestäisi patsasta.

Neuvostoliiton romahdettua kirkko rakennettin uusiksi vanhojen piirustusten mukaan.

Se osoittaa, sanoo Laurén, että ”vaikka kuinka yrität muuttaa historiaa, se kuitenkin aina palaa”.

”Putin ei suorastaan peittele Stalinin rikoksia, mutta sanoo että ’pitää ymmärtää, se oli sitä aikaa’. Mutta Stalin nousee esille koko ajan, koska on niin paljon ihmisiä, joiden omaiset joutuivat kärsimään. Historiaa ei voi poistaa.”

Tämä on juuri se kirkko, jossa punkyhtye Pussy Riot esiintyi, jäi kiinni ja vangittiin.

”Aluksi se ei ollut täällä mitenkään suuri uutinen, mutta nyt he ovat tosi tunnettuja. Se johtuu yksinomaan siitä, että lännessä heistä kirjoitettiin niin paljon. Luulen, että Putin ei ollut kovin kiinnostunut koko jutusta, mutta hänen pitää olla kirkon kanssa hyvissä väleissä.”

Niin, Putin ei ole diktaattori, Laurén huomauttaa, koska hän ei siihen pysty. Eikä Kremlillä ole Venäjän tulevaisuudesta jotain suurta suunnitelmaa, jota se määrätietoisesti toteuttaa kaikki langat hyppysissään.

”Täällä on myös muita voimia liikkeessä. Kirkko on itsenäinen valtarakenne, jolla on omat intressinsä. Eikä se aina ole Kremlin hyvä kaveri, se riippuu tilanteesta. Aseteollisuus on vahva ja perinteikäs, ja Putinin on oltava myös sen kanssa väleissä. Yksi syy, miksi puolustusministeri Anatoli Serdjukov joutui lähtemään, oli että hän ei enää suostunut tilaamaan huonoja aseita tältä isänmaalliselta teollisuudelta, vaan hän tilasi parempia Ranskasta.”

On muitakin yleisiä väärinkäsityksiä Venäjästä, kuten se, ettei vapaata lehdistöä ole.

”Täällä on hyvin laaja skaala erilaisia lehtiä, tiedon tarve on laajaa ja tietoa kyllä saa. Joskus omistaja yrittää vaikuttaa lehteensä tai radiokanavaansa, joskus ei. Radio Eho Moskvy, joka on riippumattoman journalismin lippulaiva, on Gazpromin omistama. Kysyin kerran päätoimittaja Aleksei Venediktovilta, eikö koskaan tule komentoja ylhäältä. Hän sanoi, että ei tule, koska valtakin haluaa tietää, mitä o­ikeasti tapahtuu.”

Laurénin lempipuistossa Kolomenskojessa katselemme Moskva-joen vielä rakentamattomia, polveilevia rantoja samoilta jalansijoilta kuin tsaarit jo 1600-luvulla.

 

Onko Laurénilla pyrkimystä muuttaa Venäjää?

Pienissä asioissa, miksi ei. Taannoisella Petroskoin-matkallaan hän huomautti hotellivirkailijaa siitä, että varauloskäynti oli, Venäjällä tyypilliseen tapaan, lukittu. Tapa selittää venäläisten palokatas­trofien suuret uhrimäärät.

Virkailija tiedusteli, haluaako vieras, että uloskäynti on auki juuri sinä yönä.

Laurén kiljui teatraalisen raivopäisellä falsetillaan, että haluaa, ja että niiden pitää olla auki joka ikinen yö.

”Se ei ole mikään ikivanha venäläinen mysteeriasia, jota ei voisi muuttaa”, hän sanoo, vaikkei usko että purkauksella oli vaikutusta.

Entä isommat asiat, kuten demokratia ja ihmisoikeudet?

”Sitä ei voi tuputtaa ulkoa. Heidän pitää itse ymmärtää, mistä on kyse. Minusta lännen pitää ehdottomasti olla kiinnostunut, ja sanoa, mitä mieltä on vaikkapa antihomolaista, mutta demokratian rakentaminen on venäläisten oma tehtävä.”

Eniten häntä itseään vaivaa nuorten tilanne.

”Tällä hetkellä Venäjä on valtio, jossa nuori ja dynaaminen ihminen ei pysty toteuttamaan ideoitaan, koska heti joutuu vaikeuksiin. Jos hän avaa kahvilan, tai vaikka uuden teatterin, pian kaikenlaiset virkamiehet haluavat osansa. En ole varma, ymmärretäänkö miten laajaa korruptio on. Kysymys ei ole vain siitä, että annetaan synnytyslääkärille vähän ekstraa käteen ennen synnytystä. Korruptio lamaannuttaa koko taloutta, ja nuoret muuttavat täältä pois.”

Ja silti kaikki Venäjällä on ristiriitaista, moneen suuntaan tempovaa, todistaa Pussy Riotinkin tapaus.

”Ensin tytöt vangitaan, sitten heille annetaan ylimitoitetut vankilatuomiot, jotka totta kai rikkovat ihmisoikeuksia. Mutta sen jälkeen? Nadežda Tolokonnikova kirjoitti avoimen kirjeen, jossa hän paljasti, miten häntä ja muita vankeja kohdellaan. Eli sama järjestelmä, joka vangitsi hänet, salli hänen kommunikoida maailmalle.”

”On kolme älykästä nuorta naista, jotka pystyvät oikeudessa ulkomuistista siteeraamaan Raamattua ja Dostojevskia ja Sokratesta, ja jotka uskaltavat tällä lailla haastaa järjestelmän omassa maassaan. Ja kantavat seuraukset. Se on todella rohkeaa­”, Laurén sanoo.

”Se on kunniaksi Venäjälle. Tämä on maa, joka on synnyttänyt tällaisia ihmisiä.”

 

Tämän kuvan äiti tulostaa, ja huomenna viedään se päiväkotiin.”

Äiti ja tytär istuvat kylki kyljessä yksiön matolla ja katsovat tietokoneen ruutua. He puhuvat ruotsia, tarkemmin sanoen pargassvenskaa.

”Siellä puhutaan perheestä. Saat kertoa, että tuossa on muffa, se on ukki på finska, äiti, Sissel pienenä, ja mummu, se on mummi på finska. Ja ollaan Paraisilla. Sen voit kertoa kaikille lapsille. Ja voit sanoa että isi asuu Tukholmassa.”

Sissel heittäytyy sängylle, tiiviisti nuoren hoitajatytön kainaloon. Lapsi vaihtaa kielensä venäjäksi, ja yhdessä aletaan pukea Peppi Pitkätossulle housuja.

Moskovassa yksinhuoltajallakin on varaa ottaa kotiin lastenhoitaja, joka tekee kirjeenvaihtajan työn mahdolliseksi.

Ja lapsi tuo kaupunkilaisten parhaat puolet esiin.

Metron portaikot ovat mahdottomat rattaiden kanssa, mutta hups vain, aina joku mies ne kantaa pyytämättä. Tai tuntematon siirtotyöläinen käy ostamassa lapselle suklaapatukan ja sanoo häntä ”aurinkoisekseen”, kuten Laurén hiljattain raportoi HBL:n kolumnissaan.

Hän kävi Venäjällä ensimmäisen kerra­n 1996, opintovierailulla. Nyt takaraja on s­elvä.

”Haluan antaa lapselleni tunteen, että hänellä on kotimaa. Hän käy koulun Suomessa, ruotsiksi.”

Kouluun on aikaa kolme-neljä vuotta. Silloin äidinkin on jätettävä Moskovansa.

Se hänen henkilökohtaisin kirjansa, sinkkuuden kuvaus Sitten saavuin Moskovaan, sisälsi epätarkkuuden. Hän kirjoitti, että tuskin tulisi onnellisemmaksi, jos tulisi joskus äidiksi.

Onneen tulikin uusi ulottuvuus.

Että onkin mahdollista rakastaa niin p­aljon.