”Kyllä siitä jotain perverssiä nautintoa saa” – Seppo Simola on aukonut päätään kirkon nimissä 25 vuotta

Kirkko ja kaupunki -lehden päätoimittaja on sanonut mielipiteensä suoraan, myös Päivi Räsäsestä.

Teksti
Topias Haikala
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Keskiviikkona 17. heinäkuuta 2013 moni pahoitti mielensä. Syynä oli Kirkko ja kaupunki -lehden päätoimittaja Seppo Simola, eikä kerta ollut ensimmäinen.

”Kristillisdemokraattien puheenjohtaja Päivi Räsänen päästelee suustaan ajoittain niin sanottuja aivopieruja eli sammakoita”, Simola kirjoitti pääkirjoituksessaan. ”Lausahduksia, jotka pilaavat ilmapiiriä ja saavat ihmiset voimaan pahoin.”

Sisäministeri Räsänen oli mennyt sanomaan Kansanlähetyspäivillä, että Jumalan sana eli Raamattu pitää konfliktitilanteessa asettaa maallisen lain yläpuolelle.

”Parasta olisi, jos koko puolue lakkaisi olemasta tai että ainakin sitä johtaisi joku muu kuin Räsänen tai että hän edes osaisi pitää suunsa kiinni”, Simola laukoi.

Kirkko ja kaupunki -lehden lukijoille Simolan räksytys ei tullut yllätyksenä, mutta tällä kertaa hän sai takaisin. Yksi suunsa avanneista oli Lapuan seurakunnan silloinen tiedotussihteeri Heli Karhumäki, joka on nykyään kristillisen Sana-lehden päätoimittaja.

”Ihmettelen, miten ongelmattomasti Simolan hengenheimolaiset hyväksyvät tämän koulukiusaamiseen verrattavan nolaamisen, ilkkumisen ja yläpuolelle asettumisen”, Karhumäki kirjoitti blogissaan. ”Kirkon ja kaupungin toimitusneuvosto ja kirkkoneuvosto nähtävästi antavat hänen mellastaa rauhassa.”

Helsingin tuomiokirkkoseurakunnan silloinen aluekappalainen, Pitäjänmäen nykyinen kirkkoherra Arto Antturi kutsui suorassa radiolähetyksessä Simolan kirjoitusta ala-arvoiseksi. Hän vakuutti, että Helsingin koko kirkonväki ei ajattele kuten Simola.

Vastarintaan liittyi myös Blogitaivas-sivustolla psykologi Ilkka Koivisto, joka työskenteli tuolloin kristillisessä kehitysyhteistyöjärjestössä World Visionissa.

”Seppo kertoo Päivin pilaavan ilmapiiriä, kun taas hän itse toimii aina rakentavasti. Seppo kertoo Päivin olevan ärsyttävä, kun taas hän itse on aina miellyttävä”, Koivisto kirjoitti. ”Mikään tilasto ei luultavasti kerro, kuinka moni on eronnut kirkosta Seppo Simolan (- -) takia. Mutta miksi tyytyä eroamaan vain kirkosta, kun voi erota kirkosta ja kaupungista?”

Voisi kirjoittaa, että yhtäältä niin ja toisaalta näin, mutta Simola ei jaksa sellaista.

Seppo Simola on työskennellyt Kirkko ja kaupunki -lehden päätoimittajana 25 vuotta, mutta jättää tehtävän vuodenvaihteessa. Jäljellä on vielä reilu vuosi osa-aikaisena viestintäjohtajana Helsingin seurakuntayhtymällä.

”Se on sellainen jäähdyttelyjakso”, Seppo Simola sanoo. Sitten koittaa eläke.

Helsingin, Espoon ja Vantaan seurakuntalehdet yhdistyvät, ja levikiltään 350 000 kappaleen jättiläistä alkaa luotsata pappiskirjailija Jaakko Heinimäki.

Simolan työhuone on Seurakuntien talon ylimmässä kerroksessa Kolmannella linjalla Kalliossa. Ympärillä leviää asuinalue, jossa ensimmäisenä Suomessa alle puolet väestä kuuluu kirkkoon.

Tässä harmaassa betonirakennuksessa pyöritetään Helsingin seurakuntayhtymän isoja rattaita. On kiinteistöjohtajaa, taloushallinnon sovelluskonsulttia ja irtaimistokirjanpitäjää. Täältä maksetaan myös palkka Helsingin parillesadalle seurakuntapapille, keskimäärin 3 650 euroa kuukaudessa.

Myös Seppo Simola oli aikanaan seurakuntapappi, mutta pettyi ja turhautui.

Jos juttelee vain Kallion kirkonmäen pappien kanssa, ei arvaisi, että Suomen evankelisluterilainen kirkko on jakautunut syviin poteroihin. Ydinkysymykset koskevat Raamatun tulkintaa. Onko se erehtymätöntä Jumalan sanaa vai jotain, mihin voi suhtautua vapaammin? Kysymyksestä lähtee polkuja, joista yksi vie avioliittokysymyksen äärelle. Voiko luterilainen kirkko vihkiä samaa sukupuolta olevia pariskuntia, vaikka Paavali sanoo, että Jumalan valtakunta ei kuulu miesten kanssa makaaville miehille?

Etenkin pääkaupunkiseudun papeista suurin osa kuuluu liberaaliin leiriin. Paavali ei ymmärtänyt, mistä homoseksuaalisuudessa on kyse, ja niin edelleen.

”Mutta kyllä konservatiiviset pohjavireet kirkossa voimakkaasti vieläkin liikkuvat”, Seppo Simola sanoo. ”Paljon voimakkaammin kuin koko yhteiskunnassa. Sen rinnalle on tullut aika voimakkaasti liberaalimpi, avarampi kristillisyys. Se henkilöityy muutamassa piispassa.”

Liberaalisiiven kärkijulkkikset ovat arkkipiispa Kari Mäkinen ja Helsingin piispa Irja Askola. Kolmoseksi voisi hyvin nostaa Seppo Simolan. Näiden kolmen kirjoituksista ja puheista Suomen suvakkipapisto saa virtaa.

Mutta siinä, missä Mäkinen ja Askola ovat sovittelevia ja tarkkoja sanoistaan, Simolaa ei tunnu kiinnostavan, mitä muut hänestä ajattelevat.

 

Seppo Simolaa perusseurakuntatyö pappina ei motivoinut, koska saarnaa oli kuulemassa ”vain kourallinen väkeä”. Kuva Esko Jämsä

Jos totta puhutaan, se ei pidä paikkaansa.

”Tietysti se kiinnostaa. Ei se aina ole niin helppoa ja hauskaa”, Simola toteaa. ”Täytyy olla paksunahkainen. Jos kaiken ottaisi kauhean henkilökohtaisesti, tästä ei tulisi mitään.”

Helppoa ei ole myöskään ohjata kolmen ison seurakuntalehden yhdistymistä, kouluttaa uutta päätoimittajaa ja pyörittää siinä ohessa perusduuneja.

Pääkirjoitusten kirjoittaminen on kuitenkin oma lukunsa. Se on jokaviikkoista henkistä stripteasea.

”Sä olet omalla naamallasi ja ajatuksillasi kaiken kansan arvioitavana. Ja jos et muutamaan kertaan sano mitään kovin raflaavaa, niin sanotaan, että oletpas sä nyt väsähtänyt.”

Voisi sitä toki kirjoittaa toisinkin. Voisi kirjoittaa, että yhtäältä niin ja toisaalta näin, mutta Simola ei jaksa sellaista.

”Kyllähän minä tajuan, että asioilla on monia puolia. En minä nyt niin tyhmä ole, miltä minä näytän”, hän hymähtää. ”Mutta olen ajatellut, että minun tehtäväni on katsoa asioita yhdestä kulmasta. Toisten oikeus on sanoa, miltä se toisesta kulmasta näyttää.”

Niin, kunhan Päivi Räsänen on hiljaa.

Moni on Simolan kanssa myös samoilla linjoilla. Hänellä on iso fanilauma, jolta tulee myönteistä palautetta.

”Ihmiset ovat kertoneet, että he jaksavat olla tämän kirkon jäseniä ja jollakin tavalla riippua kristinuskossakin, kun asioista puhutaan tähän sävyyn”, Simola sanoo.

Helsingin seurakuntayhtymän johto ei ole kertaakaan asettunut lehtensä päätoimittajaa vastaan.

Simolaa on myös palkittu työstään. Hän on saanut muun muassa Suomen Kuvalehden journalistipalkinnon kunniamaininnan, Aikakauslehtien päätoimittajien Julius-palkinnon ja Setan myöntämän Asiallisen tiedon omenan.

Positiivisen palautteen lisäksi Simolaa ajaa ennen kaikkea missio. Se, että kirkon sisältä kuuluu muitakin kuin konservatiivikristittyjen ääniä.

Ja toisekseen, pakko se on myöntää, Simola tykkää aukoa päätään.

”Kyllä siitä jotenkin sellaista perverssiä nautintoa saa, kun jotkut oikein kuohahtaa” hän sanoo ja hihittelee.

”Minusta nämä ’uskovaiset’ ovat pilanneet tämän kristinuskon mainetta.”

Oulunkyläläiseen perheeseen syntyi 1950-luvulla kaksi poikaa. Sekä Seposta että isoveli Pertistä tuli pappi. Pertti Simola jäi syksyllä eläkkeelle Malmin kirkkoherran virasta.

Isälle poikien uravalinta oli pettymys. Perhe oli sekulaari virkamieskoti, jossa uskonnolla ei juuri ollut roolia. Kirkkoon kuuluttiin, koska kirkkoon nyt kuului kuulua.

Rippikoulun jälkeen Seppo jäi pyörimään Oulunkylän seurakunnan nuorisotoimintaan. Se oli hyvä paikka viettää nuoruusvuodet.

”Olihan sielläkin tietysti kaikenlaisia vouhottajia, mutta oli se aika iisiä hommaa.”

Papin työ tuntui seurakuntanuorelle luonnolliselta jatkolta. Hän päätyi Malmin seurakuntaan, jossa työskenteli 12 vuotta pääasiassa nuoriso- ja rippikoulupappina. Mutta sitten tuli väsähdys.

”Tykkäsin kirkollisista toimituksista, joissa ihmisten juhliin sai antaa oman panoksensa. Mutta siitä perusseurakuntatyöstä en tykännyt.”

Ongelma oli se, että ihmisiä ei kiinnostanut.

”Ei ihan hirveästi motivoinut valmistaa saarnaa, jos siellä oli kourallinen väkeä. Tai odottaa seurakuntakodilla, että tuleeko raamattupiiriin kaksi vai kolme henkeä. Ja siinä oltiin niin kuin tekevinään töitä.”

Nämä ongelmat eivät ole kadonneet minnekään. Vaikka messujen kävijämäärissä on viime vuosina ollut pientä nousua, harva kirkon jäsen viitsii käydä kirkossa.

”Voi olla, että siellä on aika monta turhautunutta kaveria töissä”, Simola mutisee.

Hänen mielestään olisi fiksua karsia niitä toimintoja, jotka palvelevat vain pieniä porukoita. Ei joka kirkossa tarvitse joka sunnuntai pitää messua.

Kesäisin Simolan työ oli rippileirien vetämistä. Kovimpina vuosina leirejä oli seitsemän. Ripareita ei vaivannut väestökato, mutta nekin alkoivat tuntua raskailta.

”Aina samat helvetin kysymykset, että pystyykö Jumala tekemään semmoisen kiven, jota se ei jaksa nostaa. Se toistui ja toistui ja toistui. Sitten sitä ajatteli, että voisi aikuinen mies ehkä muutakin tehdä.”

Niin Simola sitten teki. Hän jatkoi aloittamiaan viestinnän opintoja ja päätyi tiedotushommiin seurakuntayhtymälle. Kun Kirkko ja kaupunki kohta kaipasi uutta päätoimittajaa, lama oli jo päällä. Rekrytointi päätettiin tehdä talon sisältä.

”Olin aivan märkäkorva viestintähommissa, mutta talossa ei ollut muitakaan, joilla olisi ollut sitäkään vähää kokemusta.”

Siinähän sitä oppi.

 

’Simolan mielestä homosuhteessa eläminen ei tietenkään ole syntiä. Tätä näkemystä on mahdotonta kuitenkaan perustella Raamatulla”, kirjoitti Pasi Turunen Uskon puolesta -blogissaan marraskuussa 2011. Turunen on Patmos-lähetyssäätiöllä työskentelevä toimittaja ja yksi Aito avioliitto -liikkeen vetäjistä.

Helsingin yhteinen kirkkoneuvosto oli päättänyt, ettei sen verorahoin enää tueta lähetysjärjestöjä, jotka eivät hyväksy seksuaalivähemmistöjä tai naispappeutta. Seppo Simola oli mennyt sanomaan, että päätös oli oikea. ”Raamattu-korttia on turha vetää esiin, se on nähty jo turhan monta kertaa. Kyllä helsinkiläisetkin kirkon päättäjät ovat Raamattunsa lukeneet ja löytäneet sieltä Vapahtajan, joka ei hylkinyt ketään, ei publikaania, porttoa eikä spitaalista”, hän totesi pääkirjoituksessaan.

Pasi Turusta ärsytti. ”Tosiasiassa helsinkiläiset ja vantaalaiset kirkon päättäjät eivät taida piitata Raamatusta”, hän kirjoitti. ”[Luterilaisen kirkon] loppu on lähellä. Ainakin Helsingissä ja Vantaalla. Mutta ei pidä kuvitella, että konservatiiveihin kohdistuva ajojahti olisi loppu.”

Kirkon konservatiivit katsovat päätoimittajan paikalla istuvaa Seppo Simolaa kuin vihervasemmisto ulkoministeriksi päässyttä Timo Soinia. Että miten noin pihalla oleva kaveri voi olla tuossa asemassa.

Pahinta on se, että Simolan oppi on epämääräistä. Liekö mies edes uskossa.

”Minusta nämä ’uskovaiset’ ovat aika paljon pilanneet tämän kristinuskon mainetta”, Simola kuittaa. ”Nykyaikaiselle ajattelevalle ihmiselle ei kerta kaikkiaan toimi, että yläpuolelta sanotaan, miten pitää ajatella, elää tai uskoa.”

Kirkko on kuitenkin myös Simolan mielestä enemmän kuin maallinen laitos. Jumala on se, mikä erottaa kirkon kaupungin virastoista.


Seppo Simola

  • Ikä: 62
  • Syntymäpaikka: Helsinki
  • Kotipaikka: Helsinki
  • Työ: päätoimittaja, viestintäjohtaja
  • Koulutus: teologian maisteri, viittä vaille valmiit viestinnän opinnot
  • Perhe: viisi lasta, seitsemän lastenlasta
  • Harrastukset: luonto, mökki, ravut, kirjat

Elämäni kuva

”Tyttäreni ja hänen tyttärensä, tärkeät ihmiset. Kuva kertoo puhtaasta rakkaudesta ja pienen hapuilevasta tarttumisesta suuremman turvaan. Täydellinen vertauskuva ihmisen ja Jumalan suhteesta.”