Uskottu mies
Karpolla on asiaa monella kanavalla.
Hannu Karpo menehtyi 18. maaliskuuta 2025 äkilliseen sairauskohtaukseen. Hän oli 83-vuotias. Tämä juttu on julkaistu syksyllä 2020.
Toimittaja, Hannu Karpo vastaa kysyttäessä ammattia.
”Se on ollut aina ja on loppuun saakka. Se on komea ammatti.”
Karpo on tehnyt televisio-ohjelmia 1950-luvulta digiaikaan asti. Hän tuli tunnetuksi sinnikkäänä virkavallan vahtikoirana ja eräänlaisena kansan syvien rivien psykologina. Kovia kokeneet yksilöt kiteyttivät ongelmansa kameran edessä suoraan ja selkeästi. Karpo toi esiin laajemmat yhteydet.
Usein ensimmäistä kertaa televisiossa esiintyneet karheat hahmot antoivat erinomaisia haastatteluja. Karpoa ympäröi rohkaiseva ja luottamusta herättävä voimakenttä.
Hän ei itsekään tiedä sen salaisuutta.
”Ei ole koskaan ollut sellaista, että joku olisi jämähtänyt kipsiin”, Karpo muistelee. ”Ehkä mun henkilöllisyydessäni on jotain, minkä takia ihmiset eivät jännitä. Mitään reseptiä siihen ei ole.”
Median veteraani istuu lottajärjestön perustaman helsinkiläisen White Lady -ravintolan kabinetissa. Asiakkaina on ollut 1900-luvun yhtenäiskulttuurin suuruuksia Tabe Slioorista Kekkoseen, mutta ilmassa ei ole pelkkää menneisyyttä.
Karpon jälki näkyy loppuvuoden kulttuuritarjonnassa monin tavoin.
Pahviset Karpot mainostavat elokuvateatterien auloissa Ari Matikaisen ohjaamaa odotettua dokumenttielokuvaa Karpo. Tuottaja on päähenkilön miniä Liisa Karpo.
Vieo: Karpo-dokumenttielokuvan traileri. Lähde: Youtube.
Kristian Smeds ja teatterikorkeakoulun opiskelijat valmistelevat näytelmää Karpolla on asiaa.
Youtubeen avattiin kesällä tuotannon valittuja paloja tarjoava Karpo Official -kanava. Taustavoimiin kuuluu Karpon poika Sampo.
”Luen linssit märkänä viestejä, mitä Hannulle on siellä lähetetty”, tiliä hallinnoiva Liisa Karpo sanoo. ”Vilpittömiä eläkepäivien toivotuksia ja kiitosviestejä. Kuten elokuvassakin tuodaan esiin, Hannu ihastui suomalaisiin, jopa rakastui. Vastarakkaus tulee nyt Youtuben välityksellä.”
Takavuosina katsojaluvut kertoivat kansan kiintymyksestä. MTV lahjoitti Jorma Pulkkiselle samppanjapullon, kun Ruutuysin jakso ylitti miljoonan katsojan rajan. Karpon mukaan ”maksa olisi saatana hajonnut”, jos jokaista yli miljoonan katsojan lähetystä olisi juhlittu samppanjalla.
Aiheet olivat kiistanalaisia ja niihin liittyi seikkoja, jotka kannatti pitää omana tietonaan.
”En koskaan kertonut ohjelmassani kaikkea”, Karpo sanoo. ”Mulla piti aina olla vaihdantakelpoinen aineisto, jotta saatoin sanoa, että jatka vain rähjäämistä, seuraavaksi kerromme nämä ja nämä asiat. Ilman että siinä oli mitään keksittyä.”
Haastateltavana Karpo on ennen kaikkea jutunkertoja. Vastaukset kallistuvat yleisestä yksityiseen, suureen anekdoottien virtaan. Nyt mieleen tulee ”yksi sälli”, joka syyllistyi alkoholin välittämiseen.
Helsinkiläisravintolan vahtimestari ja hänen naisystävänsä hankkivat lisätienestejä hommaamalla viereisestä Alkosta viinaa asiakkaille, joille ei enää tarjoiltu. Karpo kuuli aiheesta vastapäätä asuneelta aikakauslehden graafikolta. Hän filmasi toistuvaa viinanhakua asunnon ikkunasta.
Ohjelman jälkeen vahtimestari haastoi Karpon oikeuteen ja tähdensi monta kertaa, ettei tunne Alkossa asioinutta naista. Karpo näytti kuvaamansa tilanteen, jota televisio ei ollut esittänyt. Otoksessa vahtimestari suuteli työpäivän päätteeksi naista keskellä katua ja otti hänet punaisen Mersunsa kyytiin.
Tunnistaako kantaja nyt itsensä, oikeudessa kysyttiin. En, mikä lie klanipää, vahtimestari tokaisi.
”Asianajajan naamasta näki, että nyt tää hävittiin”, Karpo muistaa.
Helsingin Tapanilassa kamera piilotettiin jäätelökioskiin. Naapuritalon asukas oli maalari, joka kauppasi pimeitä pulloja hyvällä menestyksellä.
”Kun joku kävi juoruamassa, että Karpo on kuvaamassa, se tapetoi talonsa kaikki ikkunat viisisatasilla ja tuli portaille sanomaan, että kuten toimittaja näkee, rahat ei lopu ja viinan myynti kannattaa.”
Maalarin avopuoliso haki kirveen ja lähti ajamaan Karpoa takaa. Älä välitä, ei se niin hullu ole kuin miltä se näyttää, maalari huusi portailta.
”Ei siinä mitään vaaraa mun mielestä ollut. Piti vain mennä sen verran lujaa, että kansallispukuun ja hameeseen pukeutunut mamma ei pysynyt perässä.”
On kysyttävä, onko ohjelmanteossa sattunut mitään tilanteita, jotka Karpo olisi kokenut pelottavina.
”Ei. Ei ole.”
”Mennään sinne ja katsotaan, miltä se ongelma näyttää”, Karpo linjaa. ”Ei niin, että tuodaan studioon pöytä ja neljä tuolia ja ruvetaan keskustelemaan.”
Monien varhaisten tv-kasvojen tavoin Karpo ei itse nähnyt ensimmäisiä esiintymisiään. Meidän kulmalla ja Vinkkiä ja vilinää olivat Ylen ensimmäisen tv-kanavan, Suomen television, nuorten ohjelmia. Ne esitettiin suorana eikä tallenteita tehty.
Kaverit katsoivat lähetyksiä vanhan Forumin radioliikkeen näyteikkunan vastaanottimista. Kaiuttimen ääni kuului kadulle. Ohjelman jälkeen Karpo tuli Pasilan studiolta keskustaan ja kuuli palautetta.
Ennen kuin Karpo puhui itsensä sisään televisioon, hän oli aloittanut journalistisen uran kirjoittamalla nuoriso- ja urheilujuttuja Helsingin Sanomiin ja Suomen Sosialidemokraattiin. Palkkiot olivat pieniä, ja lisää piti tienata satamatöissä. Äiti kielsi ne, kun Hannu naarmuuntui onnettomuudessa, jossa harjateräsnippuja putosi nosturista.
Satamaporukan solidaarisuus on jäänyt mieleen. Jos joku ei krapulan takia ollut työkunnossa, hän sai siirtyä syrjään lepäämään. ”Muut tekivät sen työt ja kukaan ei huutanut, että me joudutaan ton takia tekemään duunia.”
Karpon isä oli venäläissukuinen muusikko. Äiti huolehti kodista.
”Faija oli ortodoksi ja äiti luterilainen”, Karpo sanoo. Kummankin kirkon jumalanpalveluksissa käytiin tasaväkisesti. Hannu kastettiin luterilaiseksi käytännön syistä. Ortodoksina hän olisi joutunut menemään uskonnontunneille omalla ajallaan ortodoksipapin kotiin.
Teini-ikäisen Karpon identiteetti oli umpihelsinkiläinen. Hän asui Katajanokalla ja kävi Kaisaniemessä harrastamassa pesäpalloa ja maalaisten pelottelua. Junalla pääkaupungin iloihin saapuvaa väkeä oli tapana ottaa vastaan porukalla, ”lättähattu silmillä, leuka ulkona ja uhkaava ilme naamalla”.
Kasvu maaseudun ja syrjäkylien ihmisten ymmärtäjäksi kuuluu Karpo-elokuvan kaariin. Ne löytyivät vähitellen, kun Ari Matikainen seuloi tuhansien tuntien arkistomateriaalia ja teki haastatteluja.
Elokuvan idea syntyi kymmenkunta vuotta sitten. Matikainen teki Ylelle historiasarjoja 70-luvun sekahaku ja Yhteinen sävel. Karpon ajankohtaisohjelmat erottuivat muusta aikansa aineistosta ”aivan omanlaisinaan”. Matikainen sanoi Liisa Karpolle, että niistä saisi hienon läpileikkauksen suomalaisesta toimittamisesta ja historiasta.
”Lähihistorian ja Hannun persoonan kautta on päässyt kurkistamaan, että ketä me ollaan ja mistä tullaan”, ohjaaja summaa elokuvan tekoprosessin.
Todistusvoiman takana on ollut Karpon tarmo mennä kentälle, koputtamaan roskalaatikkoa, jossa koditon on viettänyt yötä. Asiantuntijat saivat puhua epäkohdasta, kun sille oli ensin annettu oikeat kasvot.
”Mennään sinne ja katsotaan, miltä se ongelma näyttää”, Karpo linjaa. ”Ei niin, että tuodaan studioon pöytä ja neljä tuolia ja ruvetaan keskustelemaan.”
Pelkästään paperilla ilmenneet epäkohdat rajautuivat hänen ohjelmiensa ulkopuolelle, kun konkretiaa oli aina tarjolla runsaasti. Toisen rajan Karpo veti perheiden sisäisiin kiistoihin.
”Aika paljon vihjeitä tuli perinnönjaoista, joissa joku osapuoli kusi muita silmään. Sanoin niihin, että ei ollenkaan.”
Nuori polvi paneutuu haasteeseen innostuneesti, näyttelijätaiteen professori Kristian Smeds kertoo. Maisteriopiskelijat käyvät läpi Karpolla on asiaa -jaksoja.
Samanniminen Smedsin ja opiskelijoiden näytelmä kuuluu Teatterikorkeakoulun Lavat auki -hankkeeseen. Se esitetään Kotkan kaupunginteatterissa joulukuussa viisi kertaa. Tammi-helmikuulle järjestetty kiertue jatkuu Rovaniemeltä Helsinkiin.
”Nuorten ihmisten energia yhdistyy Hannu Karpon elämäntyön energiaan ja ihmisiin hänen sarjoistaan”, Smeds selittää. Tositarinoista ammennetulla esityksellä on Karpon siunaus.
Smedsin mukaan Karpolla on ”valtavat dramaturgiset ja empatiaan pohjautuvat kyvyt herkistyä erilaisille ihmiskohtaloille”. Professori työstää opiskelijoiden kanssa Karpon ”eetosta” ja pyrkimystä saada yksittäisen suomalaisen elämänkokemus ja elämäntunne lähikuvaan.
Ohjaaja on tyytyväinen siitä, että dokumentti ja näytelmä tarjoavat erilaiset näkökulmat elämäntyöhön, joka on toisinaan kuitattu liian yksituumaisesti.
”Michael Moorea suitsutetaan maailmalla, ja meillä on omasta takaa tekijä, joka on tehnyt pitkään samanlaista työtä.”
Video: Kaksi juttua erikoisista amputaatioista vuodelta 1988. Lähde: Karpo Official / Youtube.
DocPoint-festivaalia johtanut ohjaaja Virpi Suutari kokosi vuoden 2008 tapahtumaan katselmuksen Karpon Suomi. Suutarin mukaan Karpon tuotantoa ei ollut aiemmin tarjottu vakavana dokumenttitaiteena.
”Häntä on vuosien mittaan syytetty populismista, sosiaalipornosta ja muusta tällaisesta”, Suutari toteaa. Karpo kuului Suutarin lapsuuden tv-kuvastoon kiinnostavana hahmona, jota parempi väki hieman halveksi.
”Olen aina ollut kiinnostunut ihmisestä ja siitä, miten poliittiset päätökset realisoituvat ihmisen elämässä”, Suutari sanoo. ”Karpo on tehnyt visuaalisen antropologin työtä, ja arkisto vain kasvaa korkoa.”
Yksi Suutarin suosikkiohjelmista on Ansatie, jossa poliisin puhallutusratsiaa pelkääviä kuskeja oli johdatettu vantaalaiseen umpikujaan ja kiperiin haastatteluihin. Suutari kehuu kiusallisen tilanteen järjestämistä ”lajitoverin käyttäytymisen tutkimuksena”.
Karpon ansioina näyttäytyvät havainnointikyky, uteliaisuus, tietty röyhkeys ja huumori.
”Hän on ihmisenä aika vakava mutta ohjelmia tehdessään humoristi. Olen huomannut, että pelkkä tragedia ja itsesäälissä vellominen estävät katsojaa eläytymästä.”
Suutari vertaa Karpoa Leevi and the Leavingsin kappaleisiin. ”Kun räkäisestä asiasta lauletaan kauniisti ja päinvastoin, syntyy mahtavaa runoutta.”
Karpo väittää kieltäytyneensä Suomen Kuvalehden päätoimittajan työstä vedoten siihen, että ei käytä kravattia.
Väritöntä ja tasalaatuista, Karpo luonnehtii nykyistä elämäänsä lakonisesti. Hänellä ei ole ikävä aktiivivuosien kuluttavia puolia, kuten televisio- ja aikakauslehtityön yhdistämisen stressiä.
”Kun ajoin Pasilaan ja myöhemmin Hietalahdenrantaan tai A-lehtien lehtitaloon, mua otti joka päivä päähän”, Seuran ja Katson entinen päätoimittaja tunnustaa. Karpo väittää kieltäytyneensä Suomen Kuvalehden päätoimittajan työstä vedoten siihen, että ei käytä kravattia.
”Ennen sanoin aina, että menen suolakaivokselle. Nyt herään yhdeksän tuntia nukkuneena kauniiseen aamuun, eikä rytytä yhtään.”
Sampo Karpon mukaan isää ei juuri näkynyt kotona eikä lomamökilläkään pitkiä aikoja. Yhteistä aikaa löytyi myöhemmin, kun Sampo sai töitä Pallosalama-tuotantoyhtiöstä.
Karpolla on asiaa -kuvausten ohella hän muistaa osallistuneensa loppuvuoden rituaaliin, joululahjojen jakamiseen ohjelmassa esiintyneille kansalaisille. A4-ruutuvihkoon oli merkitty koodeilla IP ja pp, mihin osoitteeseen tulee ”iso poro” ja mihin ”pikkuporo”. Amaryllis-kukkalähetyksiä oli parisataa ja juhlajuomia jonkin verran.
”Ihmisiä, joihin ei ollut enää mitään syytä pitää yhteyttä, paitsi että oli se ainoa, joka pitää yhteyttä”, Sampo Karpo arvioi. Useimmat osoitteet olivat pääkaupunkiseudun ulkopuolella.
Keminmaalaisen rappiotilan sähköistäminen ja kunnostaminen oli isompi joululahja, johon piti haastaa mukaan muitakin toimijoita.
Pahasti invalidisoitunut pariskunta oli ostanut rappiotilan nimeltä Roskakukkonen, Karpo kertoo. ”Miehellä oli epilepsia, rouva oli joutunut autokolariin ilman omaa syytään ja saanut aivovaurion. He olivat jossain hoitolaitoksessa tavanneet ja menneet avioliittoon.”
Roskakukkosen kaivo oli ollut täytetty soralla ja kotieläinten ruhoilla. Katto oli rikki ja lattiat lahoja. Talossa ei ollut vettä eikä sähköä, ja lähimmälle kunnon tielle oli toistakymmentä kilometriä.
Perhana, hankitaan niille sähköt, Karpo päätti. Tarvittiin noin 400 000 markkaa ja useita lahjoittajia. Suositun ohjelman imussa mukaan tuli tahoja, jotka halusivat uusia lattian, tehdä uuden peltikaton ja maalata talon.
Tapaninpäivänä kaikki oli valmista. ”Hiljalleen satoi pakkaslunta, hiutaleet leijuivat ja sähkölaitokselta liipaistiin virta päälle.”
Karpon mukaan tämä on hänen uransa hienoin hetki.
Uran huikein rattijuoppo on se umpisokea, joka sai ajo-ohjeita vielä kännisemmältä naapurin äijältä matkalla kyläkauppaan.
Karpo elokuvateattereissa 25. syyskuuta alkaen. Karpolla on asiaa -näytelmän ensi-ilta Kotkan kaupunginteatterissa 2. joulukuuta.