”En muista paljoa siitä, olin niin sekaisin” – Miro Hacklin hakkasi maahan­muuttajia Forssassa

Hacklin kertoo tarinansa ja sen, kuinka siihen tuli Forssan tapahtumien jälkeen käänne.

ADHD
Teksti
Jukka Heinonen
Kuvat
Aapo Huhta
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

’Jos puhutaan suoraan, olin paikalla lähes jokaisessa elokuun tilanteessa. Siis kun oli ulkomaalaisia ja väkivaltaa. Kaikista tapauksista ei ole paljon kertomista: yksi otettiin kiinni ja sitten se piestiin. Se oli siinä.

Kaikki alkoi yhtenä iltana, kun juotiin ja ajeltiin kavereiden kanssa kaupungilla. Niihin aikoihin Forssassa liikkui huhuja raiskauksista.

Yhtäkkiä kaksi tyttöä hyppäsi auton eteen ja pysäytti meidät keskellä tietä. Kaksi ulkomaalaista kulki niiden perässä. Tytöt sanoivat, että ne miehet jahtasivat heitä, ja pyysivät apua. Menimme jututtamaan miehiä. Ne kuuntelivat ja lähtivät, annoimme niille vähän vauhtia. Sitten veimme muijat lähelle niiden kotia.

Myöhemmin minulle on kerrottu, että ne tyttöjen jutut olisivat olleet keksittyjä. Sitä en tiedä, miten asia varmasti on.

Jatkoimme matkaa autolla. Yksissä liikennevaloissa auton valokeilassa näkyi ulkomaalaisia.

Joku meistä huusi ’vitun neekerit’, ja sieltä tuli keskisormea takaisin. Pysäytettiin auto, ja se tappelu lähti siitä. Kaveri hoiti homman. Hääräsin ympärillä, ettei kukaan pääse väliin.

Se oli ihan päähänpisto, ei se porukka liittynyt tyttöihin mitenkään. Jotkut vaan sattuvat olemaan väärässä paikassa väärään aikaan.

Tappelut eivät loppuneet siihen. Reilu pari viikkoa myöhemmin minut vangittiin. Minua epäiltiin neljän ulkomaalaisen pahoinpitelystä.

En muista paljoa siitä ajasta, olin niin sekaisin. Olin käyttänyt elokuuhun mennessä päihteitä lähes päivittäin varmaan vuoden ajan, tosin kesästä lähtien enää vain alkoholia.

Rasisti en ole koskaan ollut. Jokaisessa porukassa on hyviä ja huonoja. Limingan koulukodissakin paras kaverini oli Osku, joka on Afrikasta.

 

Olen perheen musta lammas, minua on aina syrjitty. Lapsena minulla oli pahoja adhd-oireita, en pärjännyt koulussa enkä kotona.

Asuimme Forssan seudulla, kun olin pieni. Äiti oli työtön, se ei ole käynyt kouluja. Alkoholia on mennyt, niin kuin isäpuolellakin.

Minulla on kolme siskoa. Meillä kaikilla on sama äiti, mutta eri isä. En tiedä, kuka on oikea isäni.

Olen meistä lapsista ainoa, joka joutui laitokseen. Olisinkohan ollut silloin kuusivuotias? Ravasin eri paikoissa ympäri Suomea: Hämeenlinnassa, Tampereella, Helsingissä, Turussa.

En muista paljoa niistä ajoista, ainakaan mitään kivoja juttuja. Minua on pakkolääkitty niin pienestä kuin ihminen voi alkaa ottaa lääkkeitä tarkkaavaisuushäiriöön. Oli tosi kovat dropit, kymmenvuotiaana söin jo aikuisten annoksia.

Psykoosilääkkeitäkin syötettiin, vaikkei minulle ole edes diagnosoitu psykoosia.

11-vuotiaana minut siirrettiin Limingan koulukotiin. Mikään muu laitos ei enää huolinut minua. Tappelin paljon eikä minun kanssani pärjännyt kukaan.

Limingassa ovet olivat lukossa eikä yhteyttä saanut pitää mihinkään. Aluksi se tuntui pahalta, muttei enää loppupeleissä.

Ja kyllähän jokainen nuori on niin kiero, että pääsee jotenkin keskustelemaan ja nettiin. Oli piilopuhelimia. Niitä hommasivat ne, jotka pääsivät kylille. Minäkin pääsin liikkumaan, hoidin pitkään asiani tosi hyvin.

Kun jouduin Limingalle, mutsi muutti siihen lähelle Ouluun. Se oli eronnut isäpuolesta niihin aikoihin. Nähtiin äidin kanssa viikonloppuisin, kun pääsin lomille. Alussa kävin tapaamassa isäpuoltakin Forssan suunnalla, teimme siellä metsästysreissuja. Se oli hienoa, mutta loppui pian.

Koulukodissa oli suomalaisten lisäksi paljon sellaisia, joiden vanhemmat olivat muualta. Tulin kaikkien kanssa hyvin toimeen. Työntekijöissä oli sekä vittumaisia että mukavia. Muutamia niistä puolustin, jos vaikka joku nuori oli niihin koskemassa. Kerran pelastin yhden naistyöntekijän, kun sen päälle putosi iso peili.

Minulla on muutamia hyviä muistoja Limingan ajoilta. Käytiin kiipeilemässä kallioilla, ja laitosten välisiä urheilukisoja oli eri puolilla maata. Välillä tunteet kuumenivat ja tappeluksihan se meni. Piti puolustaa omia.

Pesäpalloa pelasin seurassakin, Oulun Lipossa. Olin hyvä heittämään.

Niihin aikoihin olin jo alkanut pörrätä kylillä. Koulukodissa oli muutama tyyppi Oulusta ja niiden kautta sai uusia tuttuja.

Video: Miro kertoo tarinansa.

 

Kun aloitin ammattikoulun, pääsin liikkumaan aika vapaasti. Opiskelin talonrakentajaksi, ja se meni hyvin, siis se vähä, mitä siellä kävin. Monta kertaa valehtelin, että menen kahdeksaksi kouluun, mutta olin koko päivän kylillä. Kun olet suljetussa paikassa, niin totta kai haluat päästä vapaaksi.

Aloin polttaa pilveä ja olin pilvessä treeneissäkin. Sitten pesäpallo sai jäädä, vaikka ne pyysivät Liposta jatkamaan. Huumeet ja rikokset kiinnostivat enemmän.

Äidin kanssa meni välit poikki, kun olin 16-vuotias. Siihen vaikutti hatkailu, mutta myös se, että mutsi oli tuhonnut minulta aika paljon. Olisi elämä voinut mennä toisinkin.

Jossain välissä pyysin, että minut siirrettäisiin asumaan isän luo, mutta se ei onnistunut. Kun tulin täysi-ikäiseksi, minulle kerrottiin, että se mies on isäpuoleni.

Täytin 18 vuotta viime vuoden helmikuussa. Muutin Ouluun, sain sieltä nuorisoasunnon.

Tutustun nopeasti ihmisiin ja otan aina tilanteen haltuun, kun menen uuteen paikkaan. Pääsin Oulussa pikkuhiljaa piireihin. Niissä pyöri sekä suomalaisia että ulkomaalaisia.

Meni aika lujaa, vedin subua ja piriä, kaikkea mitä kadulta saa. Oli väkivaltajuttuja ja tuli sakkorangaistuksia. Päihteet vaikuttivat siihen kaikkeen, selvin päinhän ihminen on rauhallinen. Niihin tarvittiin rahaa, mutta ainahan sen hankkimiseen keinot keksitään. Ruoat dyykkasin roskiksesta.

Sitten otin metamfetamiinia reippaan kaksi viikkoa. En paljon nukkunut sinä aikana, kiskoin sitä kaikilla mahdollisilla tavoilla, poltin ja söin. Se loppui seinään, kun minulla flippasi nupissa. Luulin, että kaikki haluavat tappaa minut. Siitä lähtien olen ollut kuivilla, siis huumeista.

Oulun kavereita on jonkun verran jo kuollut. Viime joulun aikaan kuoli kaksi 18-vuotiasta ja yksi 17-vuotias.

 

Melkein heti sen napsauksen jälkeen lähdin Oulusta. Siinä auttoi se, että sain silloin kolmen kuukauden toimeentulotuet kerralla. En ollut hakenut tukia, kun kukaan ei ollut opettanut minulle, miten ne liput ja laput täytetään. Sitten löytyi kaveri, joka osasi auttaa siinä.

Sain 1 500 euroa, ostin auton ja päätin lähteä käymään etelässä. Ei minulla ollut selvää suunnitelmaa. Tarkoitus oli mennä Helsinkiin, mutta sitten keksin poiketa isäpuolen luona. Se asuu Forssan lähellä.

Olin isäpuolen luona päivän tai kaksi, kunnes meille tuli riitaa. Muutin sitten kuukaudeksi laavuun keskelle metsää Jokioisilla. Se oli tuttu paikka isäpuolen kanssa tehdyiltä metsästysreissuilta. Hommasin jotenkin kalavehkeet ja kalastin itselleni ruuat.

Samalla aloin hankkia oikeaa kämppää itselleni, ja sainkin asunnon kaupungilta.

Otin myös yhteyttä lapsuudenkavereihin ja tutustuin ihmisiin. Moni muisti minut, minä en lähes ketään.

Forssassa asiat lähtivät taas lapasesta. Heti ensimmäisellä baarireissulla meni tappeluksi.

Sitten alkoi liikkua huhuja, että ulkomaalaiset ovat lyöneet ja lääppineet naisia. Jos kuulen sellaista, minulla alkaa saman tien kiehua päässä. Ja siihen kun lisää alkoholia, alkaa herkästi tapahtua.

En tehnyt siitä rikosilmoitusta. Silmä silmästä, hammas hampaasta.

Toinen tappelu Forssan ulkomaalaisten kanssa tapahtui Heikankehällä. Se alue tunnetaan siitä, että siellä on murhattu tosi paljon ihmisiä. Vastaanottokeskus sijaitsee siellä.

Sinä päivänä olin kavereiden kanssa Tammelassa bileissä. Sinne tuli viesti, että yhdet toiset kaverit on hakattu Humppilassa. Se oli suomalaisten välinen tappelu. Suutuin siitä, koska ne olivat kavereitani, ja puolustan kavereitani aina viimeiseen asti.

Halusin käydä Humppilassa vähän juttelemassa, mutta kukaan ei suostunut viemään minua sinne. Se alkoi ärsyttää minua. Sovittiin sitten, että tavataan ne hakatut kaverit Heikankehällä.

Siellä yksi ulkomaalainen ajoi autolla meidän lähelle, ja sen kaveri hyppäsi kyydistä pois. Se huuteli minulle ja minä huutelin sille. Sitten potkittiin ja lyötiin, puolin ja toisin. Kaveri jäi makaamaan maahan, ja pian paikalle tuli poliiseja ja ambulanssi. Sitä ennen me olimme jo menneet huoltoasemalle syömään.

Ei se kaveri liittynyt millään tavalla minun kavereideni hakkaamiseen. Kun jälkikäteen ajattelee, niin onhan se surullista, että joku viaton joutuu kärsimään toisen raivosta.

Pari päivää myöhemmin ulkomaalaiset halusivat kostaa minulle sen jutun. Olin Prismassa neljän kaverini kanssa, kun ne keräsivät sinne ison porukan. Me olimme sisällä, ja niitä oli jokaisella ovella, valmiina kävelemään meidän perään. Kaverit lupasivat auttaa minua, mutta lopulta tappelin yksin niitä vastaan.

Ulkomaalaiset eivät halunneet tapella Prisman sisällä, ja pääsin kävelemään autolleni. Tempaisin sieltä irrallisen kaasujousen, joka oli valmiina odottamassa. Ulkomaalaiset hakivat omat keppinsä. Kaverini juoksivat pakoon.

Lyöntejä vaihdettiin puolin ja toisin. Ulkomaalaisilla oli ylivoima, ja ne pääsivät yllättämään minut. Kaaduin maahan. Minua hakattiin kepeillä ja potkittiin. Saatoin ottaa siinä tilanteessa veitsen esiin. Lopulta tilanne laukesi. Häivyimme kaikki paikalta, poliisikin oli jo tulossa.

En tehnyt siitä rikosilmoitusta. Ne halusivat kostaa minulle, miksi minä olisin siitä mitään show’ta pitänyt? Silmä silmästä, hammas hampaasta.

Siitä nousi kuitenkin iso juttu, kun ne ulkomaalaiset vetäisivät samassa tilanteessa yhtä 15-vuotiasta suomalaispoikaa puukalikalla suuhun. Sillä meni hampaita.

 

Seuraavana päivänä forssalaiset keräsivät ison joukon ja lähtivät kostamaan niille vastaanottokeskukselle. Pian sen keskuksen edessä pyörivät kaikki vastaanottokeskuksen nuoret ja varmaan sata suomalaista, iso osa niistä tosin oli jotain 15-vuotiaita tyttöjä. Ei lasten pitäisi mennä tuollaisiin paikkoihin.

Ajattelin ensin, etten mene sinne, kun siellä on varmasti poliiseja, ja minua etsittiin sen Prisman jutun takia. Mutta päätin sitten, että pidetään omien puolta loppuun saakka.

Tulin paikalle vähän myöhässä, kun suomalaiset jo juoksivat karkuun turvapaikanhakijoita. Viisi suomalaista pysähtyi yhden grillin kohdalla ja alkoi pistää vastaan. Jotkut lähtivät sieltä sairaalan kautta kotiin.

Seuraavana aamuyönä poliisi pidätti minut kotoa ja pisti vankilaan kolmeksi viikoksi. Minua epäiltiin neljän ulkomaalaisen pahoinpitelystä, kahdesta laittomasta uhkauksesta sekä ryöstöstä. Ja oli siinä suomalaistenkin pahoinpitelyä, vanhempia juttuja. Eivät ne kaikki jutut pidä paikkansa, etenkään se ryöstö.

Kerroin kuulusteluissa siitä, mitä itse tein, mutta en puhunut mitään kenestäkään toisesta. Otin kaikki syyt niskoilleni.

Kun pääsin vankilasta, minulle määrättiin kahden kuukauden matkustuskielto, etten pystyisi painostamaan ketään. Forssasta ei saanut poistua, kymmeneltä illalla piti olla kotona ja kuudelta aamulla sai vasta lähteä ulos.

Olin ollut vapaalla ehkä viikon ajan, kun kuulin, että Suomi ensin järjestää Forssaan uuden mielenosoituksen. Ensimmäisen aikaan olin ollut vankilassa. Menin huvikseni katsomaan, olisiko siellä taas paljon porukkaa.

Vastaanottokeskuksen edustalla oli 50 ihmistä. Kerroin tarinani liikkeen pomolle Marco de Witille, ja hän haastatteli minua kaikkien edessä. Siitä on videokin YouTubessa [Miro tulee kuvaa kohdassa 1:06:05]. Tilaisuus päättyi, ja de Wit pyysi minua juttelemaan.

Sen jälkeen de Wit soitti perään muutaman kerran. Se tarjosi minulle lakimiestä avuksi, ehdotti jotain haastattelua ja muitakin juttuja. Sanoin, että olen messissä. Mutta ei me ehditty tehdä mitään, koska elämääni tuli Jan Jalutsi.

Siitä päivästä lähtien, kun tapasin Janin, hölmöilyt alkoivat vähetä.

Yhtenä syyskuun päivänä Kastikainen soitti minulle. Se on poliisi, joka tutki näitä juttuja ja jonka tehtävä oli valvoa minun matkustuskieltoa. Se kysyi, että haluanko jutella Naapuruussovittelun Hannan ja Miriamin kanssa. En tiennyt keitä ne ovat, mutta sanoin, että kyllä se käy.

Tapaaminen sovittiin, mutta unohdin sen. Join alkoholia ja hölmöilin edelleen päivittäin. Tapaamista edeltävänä yönä olin töpännyt vähän pahemmin.

Kun minua ei näkynyt, Miriam soitti minulle ja kertoi, että meidän piti nähdä, ja että heillä on mukanaan tällainen Jan Jalutsi. Ne kai pitivät minua niin vaarallisena, että tarvitaan mies apuun. Minä taas luulin, että nyt on poliisi perässä ja sanoin, että tapaaminen on peruttu.

Miriam antoi luurin Janille, joka pyysi minua googlettamaan, kuka hän on. Katsoin, että Jalutsi on entinen pankkiryöstäjä, joka tekee nuorisotyötä.

Soitin takaisin ja sovin tapaamisen ensin yhden ja sitten toisen kaupan eteen. Halusin katsoa, millainen tyyppi se on. Ajelutin Jania melkein kaikki kaupungin ruokakaupat läpi, kunnes hyppäsin puskasta hänen eteensä.

Niihin aikoihin minulla oli loppunut usko ihan kaikkeen. Mikään ei kiinnostanut, ja ajattelin, että lähden istumaan pitkää kakkua. Siitä päivästä lähtien, kun tapasin Janin, hölmöilyt alkoivat vähetä.

Vanhempi rikoskonstaapeli Jukka Kastikainen on Forssan lähipoliisi.
Vanhempi rikoskonstaapeli Jukka Kastikainen on Forssan lähipoliisi.

Ensimmäinen tapaaminen oli lyhyt, mutta näimme pian uudestaan. Kastikainen antoi minulle poikkeusluvan käydä Janin ja hänen avovaimonsa luona Helsingissä, vaikka minulla oli matkustuskielto päällä.

Olin niillä yötä ja puhuin Janin kanssa rikoksista. Jan näytti minulle palan omasta elämästään, ja kysyi, että eikö se ole parempi vaihtoehto kuin vankilassa istuminen.

Jan on hieno tyyppi, se ymmärtää nuoria. Halusin kuunnella Jania, koska sillä on oma rikostausta. Ei joku sossutäti voi sanoa minulle jonkin kirjan perusteella, mitä minun pitää tehdä, koska se ei ymmärrä mitään minun elämästäni.

Mutta sitten lokakuussa ulkomaalaiset ja forssalaiset tappelivat taas, ja suomalaiset, yksi nainenkin, saivat siinä vammoja. Minä en ollut siinä mukana, mutta kyllä se tapaus ärsytti minua.

Siinä tilanteessa de Wit soitti minulle taas. Se halusi nähdä minua. En sopinut mitään, koska olin luvannut Janille, että ilmoitan sille, jos joku tuollainen soittaa. Jalutsi soitti sitten de Witille eikä siitä ole sen jälkeen kuulunut.

Sitä paitsi mielipiteeni Forssan ulkomaalaisista muuttui pian sen jälkeen. Kun lyötiin faktat pöytään.

Mohammed, joka on vähän niin kuin niiden kyläpäällikkö siellä vastaanottokeskuksessa, oli jo pidemmän aikaa halunnut tavata minut ja sopia asioista. Miriam ja Hanna taas halusivat estää sen, että tilanne kärjistyisi uudestaan, ja ne alkoivat nopeasti järjestää tapaamista Scandic-hotellille.

Olin aluksi sitä vastaan, mutta menin sinne kuitenkin Janin ja kaverini kanssa.

Ihan ensimmäiseksi se Mohammed halasi minua ja sanoi ”Sinä olet minun poikani”. Joku käänsi sen minulle englannista.

Mohammed al-Jumaili on turvapaikanhakijoiden vanhin.
Mohammed al-Jumaili on turvapaikanhakijoiden vanhin.

Paikalla oli myös toinen vanhempi irakilaismies, sekä Miriam ja Hanna. Juteltiin asioita selväksi 5–6 tunnin ajan.

Suurin osa niistä huhuista, että ulkomaalaiset olisivat raiskanneet, lyöneet tai ahdistelleet Forssassa naisia, paljastui keksityiksi. Toisaalta selvisi, että vastaanottokeskuksessa oli kyllä pari sellaista tyyppiä, jotka olivat provosoineet riitaa ja tapelleet suomalaisten kanssa, mutta että muut turvapaikanhakijat eivät hyväksyneet heidän toimintaansa.

Sovin niiden irakilaisten pomojen kanssa, että jos tulevaisuudessa tulee joku riitatilanne, niin ei mennä päälle, vaan soitellaan toisillemme ja selvitetään asia. Ja sovittiin sekin, että niiden nuorilla ja minulla ei ole oikeudessa vaatimuksia toisiamme kohtaan. Siitä tapaamisesta jäi hyvä fiilis.

Pari viikkoa sen jälkeen ne kutsuivat Janin, minut ja kaverini vastaanottokeskukseen. Ne tekivät meille ruokaa, syötiin ja istuttiin iltaa.

Minulle määrätty matkustuskielto oli loppumassa marraskuussa. Jos asia olisi ollut Janista kiinni, se olisi jatkanut sitä kuukaudella, etten vaan töppää asioita. Siinä kohdassa Jan pyysi minulta, että olen kuukauden verran nätisti. Minä lupasin.

Nyt olen ollut jo neljän kuukauden ajan ainakin aika nätisti. Olen sopinut Janin kanssa, että soitan hänelle aina, jos minun tekee mieli hölmöillä. Sitten Jan puhuu minulle järkeä päähän.

Myös Kastikainen on pitänyt minuun yhteyttä. Kerron kuulumisiani, ja kerran käytiin lätkämatsissakin. Mutta me molemmat tiedämme, että hän on poliisi ja minä olen konna. Tai ollaan ainakin vähän eri leireissä.

Jos otan alkoholia, niin otan kotona. Jan on sanonut, että älä lähde kylille, jos otat. Siitä ei ole seurannut mitään hyvää.

Miro, hänen kaverinsa sekä sovittelija Jan Jalutsi kutsuttiin vastaanottokeskukseen aterialle.
Miro, hänen kaverinsa sekä sovittelija Jan Jalutsi kutsuttiin vastaanottokeskukseen aterialle. © Mohammed Al-Jumailin kotialbumi.

Ei vaan ikinä tiedä, lähteekö asiat taas lapasesta. Kun paskan mielen on aina tottunut korvaamaan alkoholilla. Jos tulee vastoinkäymisiä, niin voi hyvin äkkiä ratketa. Ja jos ei ole mitään tekemistä, saattaa alkaa taas keksiä rikoksia.

Vietän paljon aikaa kämpillä enkä oikein tapaa ketään. Äskettäin alkoi likaiset astiat ärsyttää. Heitin ne sitten roskiin. Se asia ratkesi sillä.

Olen hakenut viiteen eri kouluun, mutta yhteenkään en ole päässyt. Töitä haluaisin saada, vaikka palkasta meneekin sitten osa ulosottoon. En oikein osaa käyttää rahaa, se menee saman tien. Janin avovaimo on onneksi auttanut minua ajokortin hankinnassa.

Kuljetus- ja raksahommat kiinnostaisivat. Toivottavasti vaan löytyisi työnantaja, jota ei tällainen tausta pelota.

Siitä olen tyytyväinen, että kun yhden tutun kanssa tuli äskettäin riitaa, niin en käynyt hänen kimppuunsa. Lähdin pois paikalta ja purin vitutukseni täällä kotona kahteen oveen. Aika lommoille ne menivät, mutta parempi niin kuin lyödä ihmistä.

Oikeudenkäynti niistä elokuun jutuista pidetään kai loppukeväällä. En halua vankilaan, vaan olla tavallisesti. Sitä minä yritän nyt. Sen minkä pystyn.”

 

Poliisi on kuulustellut Miro Hacklinia epäiltynä neljästä pahoinpitelystä, kahdesta laittomasta uhkauksesta sekä yhdestä ryöstöstä viime elokuussa. Tapaukset ovat siirtyneet syyteharkintaan.


Miro lupasi Jalutsille olla kuukauden nätisti, nyt hän on ollut neljä kuukautta ”aika nätisti”.
Miro lupasi Jalutsille olla kuukauden nätisti, nyt hän on ollut neljä kuukautta ”aika nätisti”.

Elokuu Forssassa: Huhuja, sitten joukkotappelu

elokuussa 2016 Forssassa käynnistyi poikkeuksellinen väkivallan kierre, joka kärjistyi lähes sadan kaupunkilaisen ja turvapaikanhakijan vihamieliseen kohtaamiseen vastaanottokeskuksen edustalla.

Rytäkässä pahoinpideltiin kepeillä, pesäpallomailoilla ja muilla lyömäaseilla ainakin viisi ihmistä, ja tunnelma kaupungissa kiristyi.

Joukkotappelua oli pohjustanut puolenkymmentä suomalaisten ja ulkomaalaisten välistä yhteenottoa edeltävinä viikkoina. Asialla olivat teini-ikäiset ja parikymppiset, puolin ja toisin. Pääosa juttukokonaisuudesta on siirtynyt syyteharkintaan, joidenkin tapausten esitutkinta jatkuu edelleen.

Nyt tilanne Forssassa on rauhoittunut. Kuinka koston kierre alkoi, ja miten se katkaistiin?

 

Kesän lopulla kaupungissa alkoi liikkua huhuja, että turvapaikanhakijat olisivat ahdistelleet ja lyöneet suomalaisnaisia. Kaikki puheet eivät olleet kokonaan perättömiä, sanoo Naapuruussovittelun keskuksen toiminnanjohtaja Miriam Attias.

”Huhupuheiden pohjalla on aina pieni totuus, mutta ongelmana oli se, että tappeluja edeltäviä muutamia tilanteita ei ollut käsitelty ja selvitetty niiden kesken, joita asia koski. Liikkeelle lähti huhumylly, jossa alkuperäiset tapahtumat vääristyivät ja paisuivat.”

Hämeen poliisilaitos ei kommentoi tapausten määrää, sillä se ei julkista tilastotietoja turvapaikanhakijoiden epäillyistä rikoksista yhden kaupungin alueella. Varmaa on vain se, että kaupungissa kiersi huhuja ulkomaalaisten kaltoin kohtelemista suomalaisnaisista.

Myös Miro Hacklin, josta tuli yksi Forssan elokuun pääpukareista, oli kuullut näitä huhupuheita, kun hän kohtasi vastaanottokeskuksen tuntumassa kaksi tyttöä, jotka kertoivat ulkomaisten miesten jahtaavan heitä.

Tapauksesta on vaikea saada riippumatonta tietoa. Siitä ei ole tehty rikosilmoitusta eikä poliisi ole alkanut tutkia sitä pelkkien huhujen perusteella.

Joka tapauksessa tapahtumien vyöry alkoi heti sen jälkeen: turvapaikanhakijoita pahoinpiteltiin jo samana iltana. Yksi välikohtaus johti toiseen, ja maanlaajuiseen julkisuuteen noussutta joukkotappelua seurasi kaksi Suomi ensin -liikkeen järjestämää mielenosoitusta.

Sovittelijat istuttivat konfliktien osapuolet saman pöydän ääreen.

Uhkaava tilanne johti ripeään ja poikkeuksellisen luovaan viranomaistoimintaan.

Kaksi päivää joukkotappelun jälkeen, samana päivänä, kun toistasataa mielenosoittajaa huusi vastaanottokeskuksen edustalla rytmikkäästi ”jihadistit ulos”, kaupungintalolla kokoontui useita virkamiehiä ja kuntatyöntekijöitä sekä SPR:n ja poliisin edustajia.

Nopeasti koottu tiimi päätti viestiä tapahtumista kaupunkilaisille avoimesti mutta maltillisesti sekä avata keskusteluyhteyden nuoriin.

Jo viikkoa myöhemmin Forssaan kutsuttiin Naapuruussovittelun Miriam Attias ja Hanna Vuorinen. Kaupunki pyysi heitä sovittelemaan osapuolten välejä ja antoi vapaat kädet toimia. Sovittelijoiden matkat maksoi oikeusministeriö.

Attias ja Vuorinen kävivät niin koulussa kuin vastaanottokeskuksessa, ja jalkautuivat kaduille. He jututtivat kymmeniä ihmisiä ja kuuntelivat jokaista. Niin teki myös vanhempi rikoskonstaapeli Jukka Kastikainen, joka oli nimetty Forssan poliisiaseman lähipoliisiksi.

Kun sovittelijat olivat voittaneet avainhenkilöiden luottamuksen, he istuttivat konfliktien osapuolet saman pöydän ääreen. Kahden tapaamisen tavoitteena oli saavuttaa yhteisymmärrys tapahtuneesta ja sopia keinoista, joilla väkivallan puhkeaminen estetään.

 

Forssa rauhoittui. Miro Hacklininkaan elämä ei ole enää entisensä – kiitos usean poikkeuksellisen ihmisen.

Vanhempi rikoskonstaapeli Jukka Kastikainen ei tyytynyt syksyllä pelkästään tutkimaan väkivaltaisuuksia, vaan alkoi myös pitää yhteyttä Hackliniin. Puhelinsoitot ovat edelleen lähes päivittäisiä.

Kris-järjestön nuorisotyöntekijä Jan Jalutsi taas meni tapaamaan Hacklinia syksyllä. Nykyään Jalutsista ja tämän avovaimosta on muodostunut Hacklinin epävirallisia, mutta sitäkin tärkeämpiä tukijoita, joiden luona hän käy viikoittain.

Rauhan syntymiseen vaikutti myös vastaanottokeskuksen irakilaisten ”kylänvanhimpien” sovinnollisuus. Kun Miro Hacklin kohtaa häntä jo ensi tapaamisella halanneen Mohammed Al-Jumailin kadulla, miehet moikkaavat ystävällisesti ja puhuvat sen minkä kielimuurilta pystyvät.

 

Juttu on julkaistu 9.4. kello 10.22 ja sitä on päivitetty 10.4. kello 11.23: Naapuruussovittelun Attiasin ja Vuorisen matkat Forssaan maksoi oikeusministeriö eikä sisäministeriö, kuten jutussa aiemmin väitettiin.