Lomautus voi avata yllättäviä mahdollisuuksia
Stressaantunut viilunjalostaja otti pakkoloman tyytyväisenä vastaan. Lue yksi myönteinen tarina lomautuksesta.
Teija Ahonen viettää leppoisaa iltapäivää tyttärensä Senja Roosin kanssa. Hän nauttii kiireettömyydestä. Kuva Markus Pentikäinen
Kesäkuun työllisyyskatsaus on synkeä. Työttömiä työnhakijoita oli 67 500 enemmän kuin viime vuoden kesäkuussa, ja lomautettuja oli peräti 76 000.
Tuo lomautettujen määrä pistää mietteliääksi.
Vajaat kahdeksankymmentätuhatta on suuri luku. Harmi, ettei sitä voi verrata 1990-luvun laman lukuihin, sillä ryhmälomautuksia ei silloin vielä tilastoitu. Henkilökohtaisesti lomautetut on kirjattu. Heitä oli vuoden 1993 helmikuussa 55 400, karkeasti 27 600 enemmän kuin nyt.
Juuri nyt eletään massalomautusten kultakautta. Osastoja suljetaan, työvuoroja karsitaan ja väkeä joutuu pakkolomalle määräajaksi tai toistaiseksi.
Työllisyyskatsauksesta selviää, että massalomautuksia on etenkin sahateollisuudessa ja metallituotteiden, koneiden ja laitteiden valmistuksessa. Ylipäätään lomautuksia on alalla kuin alalla: rakennuksilla, mainostoimistoissa, kouluissa ja kuljetusalalla.
Entä jos unohtaisi synkistelyn? Kesällä monen vuosiloma pitenee pakkolomalla. Lomautettu palkansaaja saa työttömyyspäivärahaa Kelasta tai työttömyyskassasta. Jos kuuluu kassaan ja kuukausipalkka on kolmisentuhatta euroa, kuukausitulot putoavat karkeasti puoleen.
Sillähän voi elää jonkin aikaa, jos ei ole mahdotonta velkataakkaa. Joillekin pakkoloma voi tulla jopa ilouutisena. Löytyisiköhän heitä?
Aikaa itselle ja lapsille
Viilunjalostaja Teija Ahonen oli ajatellut jo pitkään, kuinka ihanaa olisi, jos saisi jäädä työstä kotiin ja olisi kerrankin aikaa vain olla, katsella ja kuunnella.
”Olin kauhean stressaantunut. Aina oli kiirettä ja menoja”, hän sanoo kotonaan Järvelässä.
Nyt on toisin. Ahonen viettää kellottomia päiviä. Hän nukkuu kuusivuotiaan tyttärensä Senja Roosin kanssa niin pitkään kuin haluaa, usein yhteentoista. Hän käy kävelyllä Tessu-koiran kanssa ja vie toista tytärtään, 13-vuotiasta Hilda Ylitaloa, ratsastustunneille.
”Vähän olen laitellut etupihan kukkapenkkiäkin”, hän kehaisee.
Teija Ahonen on työskennellyt vaneritehtaalla kolmisenkymmentä vuotta. Nyt hän on 49-vuotias. Kun esimies tuli viime syksynä kertomaan lomautuksesta, Ahonen otti ilmoituksen tyytyväisenä vastaan:
”Olin odotellut, että voisin olla seuraavien joukossa.”
Hän oikaisee heti: ”Mutta viihdyn tehtaalla mainiosti. Työkavereita on ikävä.”
Ahosen pakkoloma alkoi lokakuussa ja jatkuu kuluvan vuoden loppuun. Hän kertoo, että tehtaalla on erityinen merkitys hänen elämässään: hänen isänsä, äitinsä ja mummonsa työskentelivät tehtaalla, ja siellä hän tapasi nykyisen aviomiehensä Sami Roosin.
Myös Roos olisi halunnut jäädä pakkolomalle, Ahonen sanoo ja lisää: ”Mutta omakotitalosta on velkaa. Jos meidät kummatkin olisi lomautettu, emme asuisi enää täällä.”
Hän vilkaisee olkansa yli tytärtään Senjaa, joka katsoo televisiosta Postimies Patea.
Ahonen tietää, että puunjalostusteollisuus on veitsen terällä. Hän on pohtinut, ovatko lomautukset vain ”lopun alkua”, mutta on pyyhkinyt synkät ajatukset mielestään. Tärkeintä on, että perhe selviää laskuistaan eikä ruoasta tarvitse säästellä.
Hän saa ansiosidonnaista päivärahaa reilut tuhat euroa kuussa. Ero palkkaan on vähäinen, sillä hän teki tehtaalla viime vuosina vain aamuvuoroa peruspalkalla.
”Nyt säästän Senjan päivähoitomaksun. Ylimääräisistä menoista, kuten vaatetilauksista, on tingitty”, hän sanoo ja etsii lehtipinosta Klingelin postimyyntiluettelon.
Pinossa on myös Elloksen luettelo. Teija Ahonen selaa sitä ja naurahtaa:
”Rahankäyttö on suhteellista. Olen tilannut niin paljon vaatteita itselleni ja tytöille, että niitä riittäisi myyntiin asti. Voisin kohta järjestää vaikka pihakirppiksen.”
Teksti Päivi Ängeslevä
Lue neljä muuta myönteistä tarinaa lomautuksesta Suomen Kuvalehdestä 31/2009 (ilm. 31.7.2009).