Ingmar Bergman 1918-2007

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Elokuvaohjaaja Ingmar Bergman on kuollut. Jörn Donner kirjoitti ruotsalaislegendan elämästä ja taiteesta SK:ssa, kun Bergman täytti 80 vuotta vuonna 1998.

Teksti Jörn Donner
Kuva Wikimedia Commons
(SK 28/1998)

Vuonna 1949 kuusitoistavuotias kokematon suomalainen koulupoika saapui ensimmäisellä ulkomaanmatkallaan Tukholmaan ja tutustui siellä ajan hermolla eläviin ja maailmaa nähneisiin ruotsalaisiin tovereihin. Nämä veivät hänet elokuvateatteriin katsomaan hänelle ennestään tuntemattoman Ingmar Bergmanin elokuvaa Fängelse (Vankila), jota poika sitten äidille lähettämässään kirjeessä sanoi ”kaameaksi”.

Sittemmin poika ei ole onnistunut välttymään joutumasta tekemisiin Bergmanin kanssa, joka joskus 1950-luvun alussa saapui Helsinkiin ja toi mukanaan silloisen avovaimonsa Harriet Anderssonin, asui hotelli Kämpissä ja kertoi filmanneensa elokuvan nimeltä Viettelysten ilta, jonka naispääosaa esitti Harriet. Siihen aikaan Ingmar matkusteli mielellään ja piti esitelmiä, joissa sanoi jokaista elokuvaansa viimeisekseen tai selitti, että taiteilijan pitäisi olla nimetön, kuten Chartresin katedraalin rakentajatkin olivat.

Ruotsalaiset arvostelijat haukkuivat Viettelysten illan lyttyyn, mutta sen maine on vuosikymmenien mittaan vain kasvanut ja siitä on koitunut Ingmarille harmiakin, kun minä ja monet muut olemme väittäneet sen olevan yhä hänen ”paras” elokuvansa – miten moinen arvio sitten voitaneenkaan tulkita, kun mies on uransa aikana ohjannut viitisenkymmentä elokuvaa ja yli 120 teatteriproduktiota.

Tähän menneisyydestä kaivettuun tarinaan liittyy myös seuraava tapaus:

Se arvostelija, joka innokkaimmin yritti teilata Viettelysten illan, oli nimeltään Carl Björkman, ja hän kirjoitti silloiseen Pohjoismaiden suurimpaan sanomalehteen Dagens Nyheteriin. Vuonna 1961 Björkman teki itsemurhan. Bergman on kertonut intoutuneensa tanssimaan riemusta Fårön rannalla, kun oli kuullut radiosta, että Björkman oli kuollut.

Minusta tuli Björkmanin seuraaja Dagens Nyheterin elokuva-arvostelijana.

Ohjaajan haamut

Vähän myöhemmin tutustuin lähemmin Harriet Anderssoniin, jonka olin tavannut Helsingissä, kun hän kävi siellä Ingmarin kanssa. Yhteiselämämme ei kestänyt ikuisesti, kuten ei moni muukaan elämä, ei mikään elämä, mutta keskustelemme usein ja teimme yhdessä neljä elokuvaa. Saavutin jonkin verran mainetta ja kunniaa elokuvaohjaajana.

Kun olin muuttanut Tukholmaan tekemään työtäni Dagens Nyheterissä, ryhdyin kirjoittamaan Ingmarista kirjaa, joka ilmestyi vuonna 1962. Hän oli tuolloin naimisissa Käbi Laretein kanssa, asui omakotitalossa hienossa Djursholmin huvilayhdyskunnassa ja yritti päästä porvarillisen elämän makuun. Luulen, että Bergman alkoi jossakin määrin kunnioittaa minua nimenomaan siksi, että pidättäydyin käsittelemästä kirjassani häntä koskevia henkilöjuoruja. Minut imaistiin mukaan Ingmarin ystäväpiiriin, joka aina torstai-iltaisin kävi yhdessä katsomassa elokuvan siinä Råsundaan rakennetussa elokuvakaupungissa, jossa Mauritz Stiller ja Victor Sjöström olivat työskennelleet ja joka nyt oli Ingmarin toinen koti. Siellä kuvattiin myös muutamia hänen merkittävimmistä elokuvistaan, kuten Hiljaisuus ja Talven valoa, mutta kesti kauan ennen kuin ystävystyin Ingmarin kanssa, vaikka tapasimme varsin usein.

Niin kauan kuin vaikutin Dagens Nyheterissä, Ingmar tarkkaili minua tietyn välimatkan päästä ja oli sitä mieltä, että kirjoitin epäoikeudenmukaisesti muutamista elokuvista, joiden tuottaja hän tavallaan oli, koska pystyi siihen aikaan täysin sanelemaan, mitä Svensk Filmindustrissa tehtiin. Mutta hänen kauttaan sain myös mahdollisuuden elokuvan tekoon – joskin käytin tilaisuuden huonosti hyväkseni ohjaamalla lapsellisen kankean lyhytelokuvan. Ensimmäistä pitkää elokuvaani ei tehtykään SF:ssä, mutta se on taas toinen tarina.

Vuosikymmenien varrella olen saanut joitakin tilaisuuksia pohtia Bergmanin eri hahmoja. Haamuja, sanoisi kriittinen tarkkailija. On niitäkin, jotka vähän ilkeästi sanovat, että Ingmar on ”Ruotsin paras näyttelijä”, mutta oikeammin pitäisi sanoa, että hänen näyttelijöitä kohtaan tuntemansa ihailu ja rakkaus on antanut hänelle mahdollisuuden löytää ja muovata lahjakkuuksia siinä missä kukaan muu ei olisi siihen pystynyt.

Pitkä tie

Kun Ingmar syntyi 14. heinäkuuta 1918 Upsalassa sunnuntailapsena pappisperheeseen, ensimmäinen maailmansota lähestyi loppuaan. Kiihkeimmät Sturm und Drang -vuotensa hän eli toisen maailmansodan aikana, kun Ruotsi varjeli vaivoin ylläpidettyä puolueettomuuttaan. Hänellä oli nimeä nuorena ja ennen kaikkea lahjakkaana teatteriohjaajana, kun hän sodan päättyessä 1945 sai mahdollisuuden tehdä elokuvia. Samaan aikaan hän työskenteli Helsingborgissa Ruotsin nuorimpana teatterinjohtajana.

Uusi elokuvantekijöiden sukupolvi työntyi esiin kaikkialla maailmassa ja loi osaltaan uutta elokuvanäkemystä, joka kuvastuu ennen kaikkea Italian neorealismissa ja sellaisissa elokuvissa kuin Roberto RossellininRooma, avoin kaupunki.

Mutta Ingmar joutui kulkemaan pitkän tien löytääkseen oman elokuvakielensä tuona aikana, jona hän omien sanojensa mukaan olisi ”filmannut vaikka puhelinluettelon”, jos joku olisi pyytänyt. Vaikka hän oli erittäin tuottelias, kypsyminen kävi hitaasti. Suuri osa Ingmarin monista sen ajan teatteriproduktioista on säilynyt vain muistoissa, mutta hän kokosi jo tuolloin ympärilleen joukon näyttelijöitä, joille sittemmin lankesi tärkeä tehtävä hänen urallaan: heistä tuli sen ”Bergmanin sanoman” tulkitsijoita, johon maailma sai tutustua myöhempinä vuosikymmeninä.

Väite kuulostaa naurettavalta, mutta on tärkeää syntyä oikeana ajankohtana, ja taiteilijalle on tärkeää kokea jokin historian murros.

Miehen maine

Vaikka Ingmarista oli 1960-luvulla tullut maailmankuulu, hän oli monien mielestä ”passé”, koska erityisesti vuosikymmenen lopulla eräänlainen ajan henki vaati poliittista osallistumista ja poliittisia elokuvia. Tämä meni niin pitkälle, että Tukholman elokuvakorkeakoulun oppilaat käytännöllisesti katsoen heittivät hänet ulos opetustyöstä, ja hän joutui maineestaan huolimatta kerjäämään rahaa päästäkseen tekemään yhden merkittävimmistä elokuvistaan Kuiskauksia ja huutoja. Hän toimi kuitenkin omien periaatteidensa mukaan eikä antanut periksi. Kuiskauksista ja huudoista tuli maailmanmenestys, jonka parissa minäkin sain toimia kulisseissa, kun Ingmar esitti elokuvan Cannesissa 1973 ja esiintyi kaikkien aikojen suurimmassa tiedotustilaisuudessa, jossa oli läsnä tuhansia toimittajia.

Muuten Ingmar ei ole juuri koskaan tehnyt PR:ää elokuvilleen, mikä oikeastaan on tavallaan nerokasta PR:ää. Hän on itse määrännyt tahdin. Vasta paljon myöhemmin Venetsian elokuvajuhlat onnistui puhumaan hänet sinne päiväksi, kun siellä oli määrä esittää Fannyn ja Alexanderin pitkä versio. Se oli hankalaa. Hänet lennätettiin sinne yksityiskoneella Münchenistä, ja sama kone odotti koko ajan, kunnes hän lähti paluumatkalle, mutta perille Venetsiaan päästyään hän suorastaan pursui ystävällisyyttä. Kahteenkymmeneen vuoteen häntä ei ole nähty festivaaleilla eikä palkintojen tai muiden kunnianosoitusten jaoissa, paitsi muutamassa harvassa ja valitussa tilaisuudessa, esimerkiksi silloin, kun Francois Mitterrand luovutti hänelle Pariisissa Kunnialegioonan merkin.

Iäisyyden äärellä

Nuori Ingmar asettui vastustamaan monia auktoriteetteja, joista ensi sijalla oli perheen vaikutusvalta. Kerran hän sitten löi lattiaan isänsä – papin ja hovisaarnaajan – ja lähti pois kotoa mutta säilytti silti yhteyden äitiinsä. Perhe ei ollut koskaan pysyvä asia. Avio- ja avovaimoja tuli ja meni. Heistä joidenkin kanssa Ingmar teki lapsia, yhteensä yhdeksän, melkein kaikki elokuva- tai teatterialan väkeä.

Kestävyys ei ollut ominaista hänen perhekäsitykselleen, paitsi ehkä silloin, kun hän nai Ingrid von Rosenin, porvarillista syntyperää olevan voimakastahtoisen naisen. Tämä pitkä suhde, joka kesti lähes neljännesvuosisadan ja päättyi vasta kun Ingrid 1995 kuoli, muistutti Ingmarin omien sanojen mukaan pienen ranskalaisen ravintolan omistajapariskunnan ”le patronin” ja ”la patronnen” elämää: vaimo – la patronne – istui kassalla, niin kuin Ingrid tosiaan tekikin, koska hän valvoi Ingmarin sopimuksia.

Eläminen Ingmarin kanssa on ollut varsin vaikeaa. Varsinaisen kodin hän sai vasta siitä talosta, jonka rakennutti Gotlannin pohjoispäähän Fårön saarelle, sellaiselle merenrannalle ja sellaisen merimaiseman äärelle, joka muistuttaa iäisyydestä ja kuolemasta.

Varhainen taistelu toisten auktoriteettia vastaan johti siihen, että Ingmarista itsestään tuli ajan mittaan autoritaarinen. Käyttäytymismallin hän oli ehkä omaksunut isältään. Hän uskoi tai tiesi olevansa aina oikeassa. Hänen ympärillään olevat ihmiset saattoivat joutua epäsuosioon tai hänen ”mustaan kirjaansa”.

Ingmarin lisääntyvä haluttomuus tutustua ”uusiin” ihmisiin johti siihen, että Ingridin kuoleman jälkeen hän tuntui keskustelevan mieluummin puhelimitse. Työympäristössään, teatterissa ja televisiostudiossa, hän on suojassa vierailta ihmisiltä ja voi tuntea olonsa turvalliseksi. Siihen aikaan, kun Ingmarin saattoi tavata ravintolassa, Dramatenia vastapäätä sijaitsevan Teatergrillenin syrjäisessä nurkassa oli erityinen ”Bergmanin pöytä”.

Kotina Ruotsi

Kauan sitten, Fannyn ja Alexanderin jälkeen, Ingmar julisti, että elokuvanteko oli ruumiillisesti liian rankkaa työtä ja että hän siksi tekisi mieluummin teatteria. Monen hämmästykseksi hän on kuitenkin jatkanut televisioelokuvien tekoa näihin päiviin asti.

Ei siinä pitäisi olla mitään hämmästeltävää. Televisiostudio muistuttaa teatterihuoneistoa, olosuhteet ovat hallinnassa ja hallittavia. Videolla voi tarkastaa tuloksen heti paikalla. Työtoverit ovat tuttuja ja kunnioittavat Ingmaria. He käsittelevät häntä niin myötäsukaisesti, että se hipoo mielistelyä. Ingmarissa tiukka työmoraali sekoittuu järjellä käsittämättömään käyttäytymiseen ja kiukutteluun, joka on useimmiten hyvin suunniteltua.

Ruotsi oli Ingmarin kiinnekohta maailmaan. Tämä kärjistyi paradoksaalisella ja vähän farssimaisellakin tavalla, kun Ruotsin poliisi tammikuussa 1976 otti hänet kiinni kesken teatteriharjoitusten, koska häntä epäiltiin verorikoksista. Muutamia kuukausia myöhemmin hän päätti muuttaa maasta oltuaan jonkin aikaa sairaalahoidossa.

Kysymys ei ollut ainoastaan ruotsalaisesta ympäristöstä ja Ruotsin maisemista vaan myös kielestä. Kaikkia tarjouksia harkittuaan Ingmar päätti asettua asumaan Saksaan, Müncheniin, ensi sijassa ehkä siitä syystä, että saksa oli hänen ensimmäinen vieras kielensä. Hänen yhteytensä Ruotsiin olivat tämän omaehtoisen maanpakolaisuuden aikana kuitenkin tavattoman tiiviit: hänelle kuljetettiin säännöllisesti muun muassa kermaviiliä, jota hän piti terveytensä kannalta välttämättömänä. Ruotsiin hän palasi tehtyään Fannyn ja Alexanderin, joka on hänen luovan elokuvatyönsä synteesi ja antologia.

Demoneja vastaan

Ingmarin persoonallisesta kosketuksesta saa selvän kuvan, kun vertaa hänen omia teoksiaan niihin ohjaustöihin, joita muut ovat tehneet hänen käsikirjoitustensa pohjalta. Esimerkiksi Hyvä tahto on moitteettomasti ohjattu teos, mutta siitä puuttuu kokonaan hehku ja sisäinen vakaumus.

En silti halua väittää, että Ingmar olisi uudistanut elokuvan tai elokuvakielen tai teatteritaiteen. Hänen maailmanmaineensa perustuu osaksi siihen, että hän toisin kuin useimmat muut nykyajan elokuvan (ja teatterinkin) tekijät on hallinnut ja johtanut koko syntyprosessin käsikirjoituksen ensimmäisestä sanasta lopulliseen leikkaukseen asti ja ollut siksi todellinen ”auteur” sen terminologian mukaisesti, jonka ranskalaiset 1950-luvulla keksivät.

Yhteyteni Ingmariin ovat viime vuosina olleet varsin satunnaisia. Kun tapasimme pohtiaksemme keskustelua, joka sittemmin tehtiin televisiolle, hän sanoi sen muistuttavan kahden dinosauruksen kohtaamista. Kehotin häntä puhumaan vain omasta puolestaan, mutta sain tietysti kiusallisella tavalla muistutuksen siitä, että minullekin oli karttunut ikää ja että monet meistä nuoremmista voisivat kadehtia tämän nyt 80-vuotiaan miehen työkykyä, älyllistä uteliaisuutta ja kurinalaisuutta. Se ei ehkä ole onnellista elämää sanan tavanomaisessa merkityksessä, mutta on se yksi tapa taistella niitä demoneja vastaan, joista Ingmar usein puhuu. Hän tekee työtä, siis hän on olemassa!

Ruotsista kääntänyt Jaakko Kerkkonen.

Aiheesta muualla
Wikipedia: Ingmar Bergman (suomeksi)
Wikipedia: Ingmar Bergman (englanniksi)
Bergmanin viralliset sivut