Mediakritiikin ydin: Laatu, sen puute ja kilpailu
Rovaniemen kaupunki ei pidä Lapin Kansan tavasta kertoa paikallisista asioista. Niinpä kaupunki perustaa oman tiedotuslehden.
”Media välittää näkökulmia sitä kiinnostavista asioista, ei puhdasta tietoa. Tämä on hyväksyttävää, mutta Rovaniemen kaupunki haluaa myös välittää tietoa suoraan kuntalaisille ilman median valitsemaa näkökulmaa välissä”, Rovaniemen kaupunginjohtaja Mauri Gardin (kesk) sanoo Journalisti-lehdessä.
Matti Vanhasen korruptioepäilyistä ja lautakasoista skuupannut Ari Korvola puolestaan kertoo joutuneensa Ylessä ahtaalle.
”Poliitikkojen painostus Yleä kohtaan on Korvolan mukaan aina ollut kovaa, mutta nyt se otetaan vakavammin kuin ennen”, kirjoittaa Voima-lehti.
Voiman haastattelussa Korvola sanoo, että jos vuorineuvoksille ollaan kilttejä, ”ei sillä yleisön luottamusta saada, vaan eliitin luottamus. Yleisön luottamus saadaan juuri niin, että tuuletetaan, ravistellaan ja ollaan rohkeita.”
Nyt jotkut epäilevät, että hallituksen härkäpäisesti ajama lehtitilausten arvonlisävero olisi kosto journalisteille. Keskustan entinen puoluesihteeri on jopa kirjoittanut näin Iltalehden blogissa. Tosin hänkin siteeraa nimetöntä ”merkittävää vaikuttajaa”. Jarmo Korhonen päättää kirjoituksensa: ”Osa suomalaisen yhteiskunnan menestyksestä on ollut kirjaston ja sanomalehden ansiota. Journalismista tuli rahantekokone ja sitten se kaatui.”
Näitä esimerkkejä yhdistää laatu, tai sen puute. Kaikissa tapauksissa joku on ollut sitä mieltä, että journalistisen työn laatu on ollut huonoa.
Nyt ollaan mediakritiikin ytimessä. Kritiikkiähän riittää – löytyy monta kommentaattoria, joiden mielestä media (mitä sillä milloin tarkoitetaankin, Yleä, Hesaria, maakuntalehtiä, kaupallista radiota) on liian jotain. Liian kiltti, liian hyökkäävä, liian viihteellinen, liian kuiva, liian tyhmä, liian elitistinen.
Mutta se laatu. Mitä se tarkoittaa? Mikä on laadukasta journalismia?
Johanna Vehkoo esittää pamfletissaan Painokoneet seis, että laatuun satsaaminen on käytännössä ainoa asia, jolla lehdistö voi oikaista kurjistumisen syöksykierteen.
Vehkoon keräämät esimerkit osoittavat, että laatua voidaan määritellä. Vaikkapa näin: hyvä, laadukas juttu on sellainen, jota varten on nähty vaivaa ja käytetty aikaa. Tutkittu, haastateltu, matkustettu, pohdittu, kirjoitettu, osallistuttu. Tai näin: Pitää miettiä, mikä on journalismin ydintä ja tehdä siitä välttämätöntä. Ensin tulee sisältö, sitten bisnesmalli. Pitää erikoistua. Pitää kehittää digitaalista sisältöä. Mutta riittävätkö nämä temput?
Toinen kysymys on, mitä lukijat haluavat. Helposti tulee ajatelleeksi, että kun kriisi on päällä, kriisistä pitää kertoa. Mutta entäpä, jos tilanne onkin päinvastoin, jos synkässä tilanteessa ihmiset odottavat muutakin kuin madonlukuja? Esimerkiksi Nuorten ääni -toimituksen Megafoni-blogissa Henri Miettinen halusi lisää positiivista kirjoittelua.
Katsokaa, mitä verkkosivuja luetaan eniten. Vilkaiskaa, millaisia otsikoita klikataan eniten. Näyttää aika viihteelliseltä. Kertakäyttöinen viihde ja kauhistelu, ne ovat laadun vastakohtia.
Niin paljon kuin haluaisinkin olla Johanna Vehkoon kanssa samaa mieltä laadun ratkaisevasta asemasta, en täysin siihen kykene. Kun suomalainen media-ala käy parhaillaan yt-neuvottelujen kierrosta (taas), on vaikea nähdä, miten tässä tilanteessa joku alkaisi toden teolla satsata laatuun.
Vehkoo pohtii, että ehkä journalismi ei olekaan pörssiyhtiöiden heiniä. Että journalismi on yhteiskunnallisesti ja demokratian kannalta niin merkittävä asia, että sitä ei pidä jättää rahantakomisen armoille. Mutta ehkä markkina-ajattelussa on myös ratkaisun siemen: lukijoiden eli asiakkaiden pitää aktivoitua. Jos haluaa laatua, sitä kannattaa lukea, siitä kannattaa maksaa ja sanaa hyvistä jutuista kannattaa levittää. Kuten Petteri Järvinen kirjoittaa: markkinavoimat eivät ole kasvottomia. Niillä on sinun kasvosi. Tekemäsi päätökset vaikuttavat siihen, millaisia tuotteita ja palveluita maailmassa on.
Johanna Vehkoo: Painokoneet seis. Kertomuksia uuden journalismin ajasta. Teos 2011.