Kuka valitseekaan pääministerin?
Kun pääministeri Matti Vanhanen (kesk) ilmoitti väistyvänsä tulevan kesän puoluekokouksessa keskustan puheenjohtajan paikalta, seuraajasta on kilvan leivottu uutta pääministeriä. Julkisuudessa on pidetty hyvin ongelmallisena, jopa poikkeuksellisena, jos pääministeri ei samalla ole puolueensa puheenjohtaja.
Halu kytkeä yhteen hallituspuolueen puheenjohtajan ja pääministerin tehtävät saa vakavasti epäilemään, tietävätkö keskustelijat, kuka Suomessa valitsee pääministerin. Sen verran suvereenisti sivuutetaan perustuslakimme 61 §, jonka mukaan ”eduskunta valitsee pääministerin, jonka tasavallan presidentti nimittää tähän tehtävään”.
Siis eduskunta, ei tietyn puolueen puoluekokous.
Keväällä 2007 juuri eduskunta valitsi Vanhasen pääministeriksi – koko vaalikaudeksi 2007-2011, ilman varaumia tai optioita sen suhteen, että Vanhasen asema puolueensa sisällä muuttuisi. Jotakin on pahasti pielessä poliittisessa kulttuurissa, jos perustuslain säädökset ja eduskunnan tekemät valinnat voitaisiin mitätöidä jonkin puolueen puoluekokouksen päätöksillä.
Tässä kohdin jää väkisinkin pohtimaan, onko kyse kansalaisten perustuslain ja poliittisen prosessin puutteellisen tuntemuksen hyväksikäytöstä. Siis siitä, että kansalaiset halutaan saada hyväksymään pääministeri jonkinlaisena poliittisena toimitusjohtajana – eikä siis korkean poliittisen luottamustoimen haltijana, jolla on kansanedustuslaitoksen - ja sen kautta äänestäjien – antama mandaatti. Toimitusjohtajahan voidaan tarpeen tullen ja ilman suurempaa meteliä vaihtaa uuteen vaivaamatta mokomalla pikkuasialla kansan valitsemia edustajia, kansalaisista nyt puhumattakaan.
Kummalliselta koko keskustelu tuntuu myös, koska kymmenvuotisjuhliaan viettävä perustuslakimme pyrki siirtämään presidenttijohtoista Suomea kohti eurooppalaista parlamentarismia. Yksi keskeinen muutos oli pääministerin valinnan siirtäminen juuri eduskunnan tehtäväksi. Siten pääministerin valinta heijastelee myös kansan valitseman edustuslaitoksen voimasuhteita. Poliittisen kamppailun pääareena on parlamentti, jossa hallitus ja oppositio kohtaavat.
Suomessa on jo pitempään kannettu huolta kansalaisten, etenkin nuorten, etääntymisestä politiikasta. Myös luottamus erityisesti politiikkoja kohtaan on Suomessa melko heikkoa, joskin monessa Euroopan maassa luottamus on vieläkin alhaisempaa. Suomalaiset myös kokevat, että poliitikot eivät aja kansalaisille tärkeitä asioita. Politiikka mielletään vahvasti eliitin sisäiseksi projektiksi.
Huolestua tulisi etenkin siitä, että useat luottamusta mittaavat indikaattorit ovat laskusuunnassa – kansan etäisyys politiikkaan näyttäisi olevan kasvamaan päin. Tätä taustaa vasten on vaikeaa nähdä, että yhden puolueen puheenjohtajavaalin kytkemisellä pääministerikysymykseen kesken vaalikauden olisi mitään positiivisia vaikutuksia kansalaisten käsityksiin politiikasta.
Kansanedustuslaitokselta saadusta mandaatista toimia maan pääministerinä ei tulisi voida luopua ilman todella painavia syitä. Tässä suhteessa pääministerin asema eroaa – ja sen tulisi myös jatkossa erota – tavallisen ministerin asemasta. Eduskunnan ohittaminen pääministerin valinnassa ei vain vahingoittaisi eduskunnan asemaa vaan olisi räikeässä ristiriidassa perustuslain kanssa. Jos yksi puolue voi sisäisillä valinnoillaan kävellä äänestäjien tahdonilmauksen yli, suurin häviäjä on demokratia.
Puoluepoliittisen taktikoinnin alttarilleko pitäisi nyt uhrata koko se parlamentaarinen kehitys, jonka tuloksena pääministeristä on tullut painoarvoltaan lähes tasaveroinen toimija presidentin kanssa? Jos presidentti voi erota vain erityisen painavista syistä, miksi pääministerin – valta-akselin toisen ”navan” – kohdalla tilanne olisi eri?
Jos pääministeri todellakin on pysyvästi estynyt hoitamasta tehtäväänsä, uusi pääministeri on valittava mahdollisimman nopeasti – eduskunnan toimesta.
Teksti Kimmo Elo ja Lauri Rapeli
Elo on Turun yliopiston politiikan tutkimuksen laitoksen politiikkatietämys-tutkimusryhmän johtaja ja Jyväskylän yliopiston valtio-opin dosentti, Rapeli PM (väit.) ja Turun yliopiston politiikan tutkimuksen laitoksen Politiikkatietämys-tutkimusryhmän koordinaattori.