Moskovan metroisku: Kuka tahansa voi olla vihollinen
Kolme päivää Moskovan metroon tehtyjen terrori-iskujen jälkeen seurasin parikymppistä miestä Park Kulturyn metrokäytävässä. Nuorukaisella oli oikeassa kädessään kaksi kirkkaan punaista neilikkaa. Olimme menossa samaan paikkaan. Kukkameri kasvoi metrolaiturilla sillä paikalla, missä terroristi tappoi itsensä ja lähimmät matkustajat. Kahdella asemalla tehdyissä iskussa Moskovassa maaliskuun viimeisenä maanantaina kuoli yhteensä 40 ihmistä.
Ihmiset laskivat kukkansa, pysähtyivät ja jatkoivat matkaa. Joku kiireinen hyppäsi kukkien yli juostakseen metroon, joka jo sulki oviaan.
Poliiseja metrossa näkyi vain hieman tavallista enemmän. Paljon vähemmän kuin silloin, kun puolueisiin järjestäytymättömät oppositioryhmät ilmoittavat metroaseman mielenosoituksen aloituspaikaksi. Jos ei olisi varta vasten kulkenut katsomaan iskupaikoille tuotuja kukkia ja kynttilöitä, mikään Moskovassa ei olisi viestinyt alkuviikon tragediasta.
Terrori-iskujen kohteeksi joutuneissa kaupungeissa tavataan ylistää sitä, miten nopeasti kaikki palaa arkeen. Tuskin uhreja on ehditty tunnistaa, kun valtionjohtajat jo vakuuttavat, ettei maata terroristijoukko pysäytä. Päättäväisyys on nähty Lontoossa ja New Yorkissa. Moskova kuuluu samaan metropolien joukkoon.
Viranomaiset varmistivat pian iskujen tekijöiksi kaksi kaukasialaista naista, joilla oli yhteyksiä Pohjois-Kaukasian kapinallisiin. Kapinallisten johtaja Doku Umarov kertoi järjestäneensä iskut.
Ystävättäreni ei kyennyt metroon vielä viikonloppunakaan. Hän opiskelee instituutissa, jonka opiskelijoista kaksi kuoli Park Kulturyn metrolaiturille.
Parikymppinen nainen kertoi pelkäävänsä metroa, kovia ääniä ja kaikennäköisiä ihmisiä Moskovassa. Hänellä on kaukasialaisia ystäviä, eikä hän ajattele heitä vihollisina edes metroiskun jälkeen. Hänelle isku opetti epäluottamusta: kuka tahansa voi olla vihollinen, mitä tahansa voi tapahtua milloin tahansa.
Opiskelijan maailman pysähtyminen – edes sitten muutamaksi päiväksi – tuntui metropolin kiireessä tolkulliselta käytökseltä.
Nuori nainen oli kunniakkaasti poissa tolaltaan. Hän otti aikalisän surun tajuamiselle. Eihän tällaista voi ymmärtää muutamassa päivässä. Pelottavinta ajattelemaan pysähtymisessä saattaa olla tämä: julmuuksiin kykenevien ja yllyttävien terroristien puheista saattaa löytyä osa, joka on totta.
Umarov sanoi helmikuussa kapinallisten suosiman nettisaitin haastattelussa, että venäläisille Pohjois-Kaukasian sota tapahtuu vain televisiossa, ei todellisuudessa. Siinä Umarov on oikeassa.
Pohjois-Kaukasian levottomuudet eivät ole viestimien ykkösuutisia ja kansalaisten keskusteluaiheita Moskovassa. Ingušian sieppausten, Dagestanin puhdistusten tai Tšetšenian itsemurhaiskijöiden uhreille ei sytytetä kynttilöitä pääkaupungissa.
Groznyissa, Nazranissa ja Mahatškalassa ei eletä samalla Venäjällä kuin Moskovassa, vaikka kaikki samaan Venäjän federaatioon kuuluvatkin. Sama passi, eri planeetta.
Venäjän presidentti Dmitri Medvedev peri edeltäjältään Pohjois-Kaukasian, missä kansa pelkää varmuuden vuoksi kaikkia univormupukuisia miehiä. Ilman lahjuksia ei ole mahdollista saada edes työpaikkaa.
Medvedev on nimennyt Pohjois-Kaukasian Venäjän vakavimmaksi ongelmaksi, vaihdattanut korruptoituneita virkamiehiä, puhunut investointien puolesta ja työttömyyden aiheuttamista ongelmista. Edeltäjäänsä pehmeämpiä otteita käyttänyt presidentti ei pystynyt estämään iskua pääkaupunkiin. Toisaalta mennyt kertoo sen, että kovilla otteilla saatu rauha on Pohjois-Kaukasiassa jäänyt hauraaksi.
Entä jos onkin niin, että terrori-iskuja ei pysäytetäkään päättäväisen pikaisella ”kaikki jatkuu ennallaan” -hoennalla. Kun kaikki ei kuitenkaan jatku ennallaan. Ja toisaalta: jos mikään ei muutu, myös terrori jatkuu.