Viro

Palavalla rajalla

Viro sulkee Venäjän rajan. Kenen puolella venäjänkielinen Narva on, jos vihamielinen naapuri hyökkää?

Teksti
Petri Pöntinen
Kuvat
Marjo Tynkkynen
12 MIN

Lokakuun aurinko on lempeä Narvajoella, Viron itärajalla.

Kaupunkilaiset maleksivat joen molemmilla rannoilla. Virolaiset kalastuspaatit lipuvat verkalleen, venäläinen partioalus päivystää paikallaan.

Peipsijärveltä Suomenlahdelle virtaava Narvajoki on ollut rajajoki jo keskiajalla. Vain valloittajat ovat vaihtuneet vuosisatojen aikana.

Venäjän vallattua Krimin ja hyökättyä Ukrainaan kansainvälinen media on kiiruhtanut Narvaan, vuolaalle rajajoelle. Myös läntiset tutkimuslaitokset ja tiedustelupalvelut ovat laatineet skenaarioita Venäjän seuraavasta siirrosta.

Kysymys on toistunut vuodesta toiseen, myös tänä syksynä. Is Narva next?

Neuvostoajan luomus, Ystävyyden silta, yhdistää kaksi toisilleen vihamielistä valtiota. Viron puolella tervehtivät lohikäärmeen hampaiksi kutsutut panssariesteet. Rajan saa ylittää vain jalkaisin.

Sillalle kokoontuu ihmisiä odottamaan pääsyä tulliin. Kukaan ei vielä tiedä, että raja menee kiinni ja vierailut ystävien ja sukulaisten luona loppuvat joulukuun alussa.

On matkattava tunti Narvasta länteen, jotta ymmärtää, miksi Itä-Viron geopoliittinen asema on poikkeuksellinen.

Aluksi tunnistaa kitkerän hajun, aivan kuin poltettaisiin autonrenkaita. Sitten taivasta vasten erottaa savupiippujen vaaleat vanat ja mustan, korkean jätemäen.

Palavakivi, öljyliuske, on Viron ruskeaa kultaa. Pruun kuld, kuten sitä viroksi kutsutaan.

Kohtla-Järven kaivosmuseossa opas Jüri Sala johdattaa rappusia pitkin maan alle. Vastaan tulvahtaa viileä ja kostea ilma. Kapeita kiskoja pitkin kulkee juna, jonka ahtaissa vaunuissa kaivosmiehet vietiin kymmenien metrien syvyyteen.

Sala on aikoinaan porannut ja räjäyttänyt palavaakiveä näissä tunneleissa. Hän osoittaa tummia kerroksia kalliossa.

Siinä sitä on, Viron ruskeaa kultaa.

Tonnista palavaakiveä saa barrelin eli noin 160 litraa öljyä.

Palavankiven louhinta alkoi vuonna 1916, mutta laaja kaivos- ja öljyteollisuus syntyi Itä-Viroon toisen maailmansodan jälkeen. Kymmeniätuhansia työläisiä houkuteltiin muuttamaan muista­ neuvostotasavalloista kaivoksille, tehtaisiin ja rakennuksille.

Töissä ja kotona puhuttiin venäjää. Kielikupla säilyi, kun Viro itsenäistyi vuonna 1991.

Kohtla-Järven suljettu kaivos on museo. Neuvostoaikana työläisiä kuljetetettiin syvälle tunneleihin kapearaiteisella junalla.
Isä Eduard Setškov on kaivosmies, poika Erik kehittää teollisuuskyliä.

Isä ja poika seisovat vierekkäin. Yhdennäköisyys on ilmeinen. Rotevia ja pitkiä miehiä, jykevät kasvot.

28-vuotias Erik Setškov selittää sukupuutaan. Isänisä oli tullut Valko-Venäjältä, isänäiti Ukrainasta. Äidinäiti oli virolainen, äidin­isä azerbaidžanilainen.

”Sukumme on tällainen sekoitus.”

Isä Eduard työskentelee osastonjohtajan apulaisena Eesti Energian kaivoksessa, äiti Reelika sihteerinä öljynjalostaja Viru Keemia Gruppissa.

Neuvosto-Virossa öljyliuskeesta tuotetusta sähköstä ja kaasusta iso osa vietiin Leningradin alueelle. Kun Neuvostoliitto katosi, vienti romahti. Kaivoksia suljettiin. Automatisointi ja jättimäiset koneet vähensivät nekin työvoimaa.

Käynnissä on toinen murros.

Palavankiven poltto kiihdyttää ilmastonmuutosta. Öljyliuskeen käyttö sähköksi ja energiaksi jatkuu enää 10–15 vuotta. Tosin aikataulusta ja poikkeuksista kiistellään.

Öljyliusketeollisuus työllistää yhä lähes 6 000 ihmistä Itä-Virossa. Ja vielä enemmän huollossa, kuljetuksessa ja muissa palveluissa. Erik Setškov muistuttaa, että Kohtla-Järven ja Jõhvin kaupungit lämpiävät tuotannon hukkalämmöllä.

”Ei kaivoksia ja tehtaita voi lopettaa niin kuin sammuttaisi lampusta valon.”

Suljettuja kaivosalueita hyödynnetään. Aidun avolouhoksen vedessä soudetaan ja suppaillaan, Kiviõlin jätevuorella lasketellaan talvisin ja seikkaillaan kesäisin. Jätevuoren päälle perustetulta tutka-asemalta Nato valvoo Venäjää satojen kilometrien päähän.

Mutta palavankiven lopun alku on alkanut.

Syyskuussa avattiin Uus-Kiviõli, Itä-Viron todennäköisesti viimeinen öljyliusketta louhiva kaivos.

Erik Setškov hankki kesätyörahoja kaivoksilla, opiskeli Tallinnassa ja palasi kotiseudulleen kehitysyhtiö IVIA:n johtajaksi.

Hän luo Itä-Virolle uutta tulevaisuutta: ympäri maakuntaa on noussut yritys- ja teollisuuspuistoja.

Uudet lasi- ja betonikuutiot seisovat Narvan maantien varressa lähellä Jõhvin kaupunkia. Ida Hubiksi ristityissä rakennuksissa on yrityshautomoja ja kaksi elokuvastudiota.

Kyltissä lukee Jõhviwood.

Suuremmassa studiossa on korkeutta 16 metriä ja betonilattiaa 2 000 neliötä.

”Tämä on meidän Hollywood”, Setškov sanoo.

”Täällä voi tehdä maailmanluokan tuotantoja, kaiken kuvauksista viimeistelyyn.”

Itä-Virossa on kuvattu myös suomalaisia elokuvia. Kulisseja riittää: Stalinin ajan rakennuksia, tyhjiä tehtaita, autioita kaivoksia, komeita maisemia.

Jõhviwoodista kehitetään täyden palvelun elokuvateollisuutta, jotta maakuntaan jäisi enemmän tuloja ja työtä. Nuoria koulutetaan jo teknisiin tehtäviin, muun muassa valaisu-, ääni- ja tuotantotyöhön.

Samalla periaatteella juurrutetaan vih­reää teollisuutta. Narvassa toimii Euroopan suurin harvinaisten maametallien kestomagneettitehdas. Sen ympärille nousee alihankkijoiden ja jatkojalostajien verkosto.

”Meidän täytyy rakentaa uusia teollisuusklustereita”, Setškov sanoo.

”Samanlaisia kuin palavankiven teollisuus.”

Suomen ja Viron rajaseutua idässä yhdistävät samat ongelmat. Työttömiä, pienituloisia, sairaita ja ikääntyviä ihmisiä on keskivertoa enemmän.

Virossa poismuuton mittakaava on kuitenkin eri. Suurteollisuuden taannuttua Itä-Viro on menettänyt yli kolmanneksen asukkaistaan.

Taloudellinen ahdinko voi ruokkia tyytymättömyyttä ja altistaa Venäjän propagandalle, maan turvallisuuspalvelu Kapo on varoittanut. Ukrainan sotaan paikalliset varovat ottamasta julkisesti kantaa. Jotkut pelkäävät suvun reaktiota, toiset työpaikan puolesta.

Puutetta ei ole ollut vain leivästä.

Itä-Virossa ei ole luotettu, että valtio huolehtii rajamaakunnasta. Pääkaupungissa venäjänkielinen seutu on nähty outona saarena, joka on irrallaan muusta Virossa.

Nyt toivoa luodaan EU-rahalla. Oikeudenmukaisen siirtymän rahastosta on pumpattu 340 miljoonaa euroa rajamaakuntaan. Työpaikkoja on tulossa yli 1 400. Toive on, että uudet yritykset saisivat myös nuoria jäämään kotiseudulleen.

Projekteja on paljon, yhteensä 477. Pieniä sosiaalisia hankkeita kuten kirveenheittokeskus ja frisbeegolfpuisto. Suuria työllistäviä hankkeita kuten tehtaita ja hotelleja.

Seiniä on helppo pystyttää. Paljon vai­keampi on löytää sopivia työntekijöitä.

Narvan opas Denis Björklund vetää Elämää reunalla -kaupunkiretkiä. Narvajoen vastarannalla on Venäjän Ivangorod.
Narvan opas Denis Björklund vetää Elämää reunalla -kaupunkiretkiä.

Neuvosto-Virossa kaivostyöläiset olivat hyvin palkattua, etuoikeutettua eliittiä. Palavankiven sähköllä, öljyllä ja kaasulla pönkitettiin sosialistista yhteiskuntaa.

Neuvostoliiton romahdettua ei kadonnut vain tuhansia työpaikkoja. Hävisi myös arvostus, symbolinen pääoma.

Mainarien ei ole helppoa siirtyä uuden teknologian tehtaisiin. Ei ole kielipäätä eikä teknistä osaamista, ei digitaitoja eikä kykyä itsenäiseen työskentelyyn. Magneettitehdas on joutunut palkkaamaan erikoisosaajia 16 maasta.

Itä-Viroon virtaa työntekijöitä rajojen ulkopuolelta kuten kaivoksiin 1950-luvulla.

Tarton ja Tallinnan yliopiston tutkijat ovat laatineet maakunnalle kaksi tulevaisuustarinaa. ”Kosmopoliittinen ampiainen” kukoistaa kierto- ja vihreän talouden ansiosta, uusi väestö on koulutettua ja kansainvälistä. Toisessa skenaariossa, ”nuorekkaassa täysihoitolassa”, naiset tarjoavat hotelleissa ja kylpylöissä hoito- ja terveyspalveluja varakkaille eläkeläisille.

Ukrainan sota muutti matkailun. Enää Virossa ei katsota itään, Venäjälle.

Luontokylpylä Kurron rakentamisessa on käytetty paljon puuta. Sisäpihan altaassa uiskentelee värikkäitä koikarppeja.
Kolmikymppinen Kulla Kroon palasi Itä-Viroon työn perässä.

Männyt piirittävät matalia, vaaleanruskeita hotellirakennuksia. Katsoipa mistä tahansa ikkunasta ulos, aina näkee vihreää.

Täällä alkaa Viron Siperia.

Luontokylpylä Kurron takana levittäytyy Alutagusen kansallispuisto karhuineen ja susineen. Edessä avautuu tuulinen Peipsijärvi. Keskellä ulappaa kulkee Venäjän raja.

Kulla Kroonia hymyilyttää.

”Venäläisten droonit ei ole mikään ongelma. Isompi ongelma on just karhut.”

Myynti- ja markkinointijohtaja on 31-vuotias paluumuuttaja. Vietti työvuosia Helsingissä ja Tallinnassa, kunnes palasi kotiseudulle, öljyliuskeesta tunnettuun Kiviõliin.

Paita on havupuunvihreä, kynnet lakattu puolukanpunaisiksi. Kroon voisi olla elokuussa avatun Kurron tyypillinen asiakas. Kiireinen, hyvätuloinen uraihminen, joka rentoutuu hoidoissa ja hiljentyy kansallispuiston metsissä.

”Tulee fiilis, että nää puut on ollut täällä sata vuotta ja tulee olemaan sata vuotta.”

”Omat murheet tuntuu äkkiä paljon pienemmiltä.”

Kurro on noussut neuvostoajan lomakeskuksen raunioille Uuskülan pieneen kylään. Neuvosto-Virossa ansioituneet kaivostyöläiset vierailivat parantoloissa ja lomakeskuksissa. Työ oli raskasta ja vaarallista, tuet­tu loma palkinto uurastuksesta.

Viron itsenäistyttyä monet lomakylät rapistuivat ja autioituivat. Mutta side rajan taakse säilyi. Joka neljäs rajaseudun matkailija oli venäläinen, jolle oli räätälöity venäjänkieliset palvelut.

Kurroa markkinoidaan virolaisille ja jatkossa myös suomalaisille. Menussa on lähiruokaa ja luonnonantimia nykyajan hengessä.

Jotain on säilynyt vanhasta ajasta.

Venäjänkielisiä työntekijöitä on palkattu ympäri Itä-Viroa. Neuvostohotelleissa hymy ei kuulunut hintaan. Kroon kertoo, että uuteen palvelukulttuuriin koulutetaan. Apuna on psykologi, jolle on kuulemma jonoa.

”Meidän ihmisillä täytyy olla rauha itsensä kanssa. Sitten he voivat antaa rauhan vieraille.”

Reilun sadan kurrolaisen työkieli on viro. Se on tarkoittanut kielikylpyä venäjää puhuville.

”Emme tee vain rahaa, bisnestä”, Kroon sanoo. ”Edistämme myös integraatiota.”

Viro on juurinut miehityshistoriaa pois julkisilta paikoilta. Narvassa on poistettu muistomerkkejä, tunnetuimpana puna-armeijan panssarivaunu. Myös neuvostoaikaisia katukylttejä on ruuvattu pois. Paikallisten kommunistijohtajien mukaan nimetyt Ancis Daumanin ja Albert-August Tiimannin kadut ovat nykyään Kivilinnankatu ja Soldinankatu.

Kieltä, identiteetin kulmakiveä, on työläämpää kitkeä pois.

Narva on erikoistapaus omalaatuisessa Itä-Virossa. Sodan jälkeen vain harvat asukkaat saivat palata tuhottuun rajakaupunkiin, väes­tö vaihdettiin muista neuvostotasavalloista.

Narvalaisista arviolta 98 prosenttia puhuu äidinkielenään venäjää. Ei ole tavatonta, että taksi vie väärään paikkaan tai kaupan myyjä ei osaa neuvoa kielimuurin takia.

On myös viroa osaavia, mutta harva sitä käyttää töissä, harrastuksissa tai yleisen saunan lauteilla. Kielikupla on niin tiivis, että kaupungista on muutettu pois. Narvalaisia nuoria on lähtenyt kielileireille Itä-Viron ulkopuolelle oppiakseen viroa.

Kielenvaihto on alkanut maan venäjänkielisissä päiväkodeissa, kouluissa ja oppilaitoksissa.

Vuodesta 2024 vironkielistä opetusta on lisätty vaiheittain. Viroa osaamattomia opettajia on irtisanottu, uusia on houkuteltu korkeal­la palkalla. Pienet lapset oppivat usein nopeasti, mutta teinit tuskailevat. Jos viro ei tartu, ei ymmärrä edes matematiikan tehtäviä.

Paljon riippuu myös halusta oppia.

Viime talvena Itä-Viron ammattikoulutuskeskus määräsi yli 500 nuorta opiskelemaan viroa, jotta opinnot sujuisivat. Joka viides lintsasi tunneilta, moni tiettävästi vanhempien vaatimuksesta.

On myös perheitä, jotka patistavat lapsia oppimaan viroa. Kielitaito avaa portit yliopistoihin ja koulutusta vaativiin työpaikkoihin.

Kolmikymppinen Kulla Kroon palasi Itä-Viroon työn perässä.
Vaba Lavan tuottaja Serafima Kurvits tuo virolaista teatteria Narvaan.

Venäjälle Narva näyttäytyy eurooppalaisena, muulle Virolle venäläisenä kaupunkina.

Linnoitusmuurilla mies katsoo Narva­joelle. Hän on pukeutunut Adidaksen valkomustaan veryttelyasuun, kaulassa roikkuu paksu kultakääty. Tupakka käryää.

Ilmiselvä tapaus: läpeensä venäläinen mies.

”Tämä on minun rooliasuni.”

Opas Denis Björklund on vaihtanut pikkutakin urheilupusakkaan. Elämää rajalla -kierroksella hän kertoo, millaista on asua kaupungissa, jossa ”Eurooppa alkaa”.

Slaavilainen Adidas-mies on yksi stereotypioista.

”Se, että puhuu venäjää, ei tarkoita, että on venäläinen.”

Narvaa sanotaan tuhansien identiteettien kaupungiksi. Björklundilla on suomalaisia juuria, ruotsalainen sukunimi, Viron kansalaisuus, venäjänkielinen lapsuudenkoti. Hän on ”enimmäkseen venäjää puhuva, Virossa asuva ihminen”.

”Se ei kerro yhtään mitään minusta.”

Emme ole virolaisia emmekä venäläisiä, vaan narvalaisia. Niin kuulee usein sanottavan. 33-vuotias Björklund samaistuu narvalaiseksi mutta myös eurooppalaiseksi. Täällä ei kipata roskia metsään. Ei tarvitse pelätä poliisia eikä lahjoa viranomaisia. Ei tyydytä yhden puolueen ja samojen poliitikkojen valtaan.

”Narvalaiset ajattelevat ja toimivat kuin eurooppalaiset. Ehdottomasti.”

Ennen Ukrainan sotaa Narvasta käytiin taajaan Venäjällä. Halpaa viinaa, tupakkaa ja polttoainetta ostosmatkoilta mutta myös vierailuja sukulaisten ja ystävien luona.

”Meillä on ollut aina hyvin käytännöllinen suhde rajaan”, Björklund sanoo.

Narva, Viron kolmanneksi suurin kaupunki, ei ole poikkeuksellinen vain venäjän kielen takia. Joka kolmas asukas on Venäjän kansalainen. On myös Neuvosto-Viron aikana maahan muuttaneita, jotka voivat kulkea muukalaispassilla rajan yli ilman viisumia.

Vanhemmissa sukupolvissa elää neuvostoihminen, Homo sovieticus. Neuvostoliitossa kaikki oli paremmin, isoäidit eli babuškat huokailevat lapsenlapsilleen.

Denis Björklund sanoo, että neuvostonostalgia on tulkittu väärin. Kaipuu kumpuaa vaikeasta nykyhetkestä. Kallis kaasu nostaa lämmityskulut pilviin, työttömyys piinaa. Vain harvan kieli- ja ammattitaidolla saa työpaikan uusista tehtaista. Jäljelle on jäänyt katkeruus.

”Vihreällä siirtymällä ei ole monta fania Narvassa.”

Venäjän kansalaiset voisivat muuttaa Narvajoen yli. Ryntäystä ei ole ollut. Vastarannalla odottaisi vielä kurjempi arki. Vanhusten eläkkeet putoaisivat murto-osaan.

”Venäjä suojelisi sinua, mutta olisit kolme kertaa köyhempi.”

Narvasta, Viron kolmanneksi suurimmasta kaupungista, löytää neuvostohenkisiä kauppoja.

Kenelle Narva on lojaali tiukassa paikassa?

Kaupunkia neljä kertaa johtanut Katri Raik on esittänyt lehtihaastattelussa karun arvion. Jos Venäjä hyökkäisi, ”ehkä kolmasosa jäisi tänne, kolmasosa siirtyisi muualle Viroon ja kolmasosa lähtisi Venäjälle”.

Narvan linnoitusmuurilla liehuvat Viron, EU:n ja Naton liput. Suunnitteilla oleva sotilastukikohta viestii, että kaupunkia ei jätetä yksin.

Baltia on Venäjälle strategisesti tärkeä suunta. Välitöntä, laajan hyökkäyksen uhkaa ei ole nähtävissä vuosiin, sillä Ukrainan sota on kuluttanut maan asevoimia. Niin ovat arvioineet useat asiantuntijat.

Spekulointi kuitenkin jatkuu, etenkin Viron ulkopuolella. Entä jos Venäjä testaa Natoa juuri venäjänkielisessä Narvassa?

Virossa kansainvälinen mediakohu ärsyttää. Narvalaiset ovat väsyneitä ja turhautuneita, myös Denis Björklund. Kuka nyt haluaa kuulla jatkuvaa uhkapuhetta.

”Eurooppa on pakkomielteisempi Putinin mahdollisesta hyökkäyksestä Narvaan kuin narvalaiset itse”, Björklund sanoo.

Kaupunki on yrittänyt kääntää mainehaitan eduksi.

Kun Narva haki Euroopan kulttuuripääkaupungiksi, Is Narva next kääntyi muotoon Narva is next. Nykyään matkailijoita, myös suomalaisia, houkutellaan sosiaalisessa mediassa uudella motolla.

Visit Narva next.

Marraskuun puolivälissä Viro päätti sulkea koko itärajan, myös Narvan ylityspaikan. Joulukuussa alkava sulku on vastatoimi Venäjän epäillyille sabotaasi-iskuille puolustusteollisuuden laitoksiin.

Juttua varten on haastateltu myös Tarton yliopiston viestinnän tutkimuksen professoria Triin Vihalemmia ja Suomen Viro-insti­tuutin johtajaa Hannele Valkeeniemeä.