Totuus on tuolla jossain

You Can See Everythingistä on tulossa kaikkien aikojen menestynein dokumenttielokuva. Suosio on sikälikin ilahduttavaa, että se ei vastaa oikein mihinkään tyypillisiin odotuksiin, joita dokumenteille on.

Se voi näyttää julkkisdokkarilta tai true crime -tutkimukselta. Pinnan alla on aivan muuta. Mikään ei ole sitä miltä näyttää.

Siihen Nathan Fielderin ja Lance Oppenheimin ohjaaman teoksen nimikin viittaa. Voit nähdä vaikka kaiken, mutta se ei tarkoita, että asioiden merkitys avautuisi. Elokuva on ollut Yhdysvalloissa suuri puheenaihe, ei vain dokumentiksi vaan elokuvaksi ylipäänsä. Jännite on huikea, koska peiteltyjen motiivien perässä pysyminen vaatii ihanan kutkuttavaa ajatustyötä.

Elizabeth Holmes oli kolmikymppisenä yksi Yhdysvaltojen ihailluimmista naisista.

Julkisuushuipussaan Holmes paistatteli suurten bisneslehtien kansissa. Hänen yhtiönsä Theranosin piti mullistaa lääketiede verianalyysilaitteellaan. Yksi tippa verta kertoisi ihmisen terveydestä suunnilleen kaiken mahdollisen.

Theranos arvioitiin yhdeksän miljardin arvoiseksi ja siihen pumpattiin satojen miljoonien sijoituksia. Holmes esiintyi mustassa poolokauluspaidassa ja puhui vakuuttavan matalalla äänellä. Seuraava Steve Jobs, otsikoi startup-talouslehti Inc.

Lokakuussa 2015 The Wall Street Journal paljasti, ettei Theranosin tekniikka toimi. Holmes oli valehdellut vuosia. Piilaakson sankari joutui oikeuteen ja vetäytyi julkisuudesta.

Kävi ilmi, että poolokin oli kuvausrekvisiittaa ja Holmesin puheääni oli korkea. Voi tätä vedätyksen määrää.

You Can See Everythingin pintatason täkynä on lupaus pääsystä Holmesin kulissien takaiseen yksityiselämään ja persoonaan.

Holmes ja hänen nykyinen puolisonsa Billy Evans kutsuvat dokumentissa tekijät kotiinsa kuukaudeksi ennen kuin Holmesin 11 vuoden vankilatuomio petoksista alkaa. Evans sanoo tavoittelevansa ”radikaalia läpinäkyvyyttä”, joka kertoisi totuuden Holmesista. Lapset ovat mukana kuvassa.

Pyrkimykset menevät päin honkia heti kättelyssä. Vaikutelma ei ole aito vaan outo.

Holmes ja Evans makeilevat toisilleen ja keimailevat kameralle. Holmes vannoo syyttömyyttään. Miksi pariskunta kehtaa kivenkovaan väittää, että Holmes ei koskaan valehtele? Keskinäisestä dynamiikasta paljastuu kitkaa silloinkin, kun Fielder ei esitä tarpeellisisen tungettelevia kysymyksiään. Onpa kiusallista.

Juju on siinä, että varsinainen päähenkilö on Nathan Fielder itse. Hän on kameran edessä ensin haastattelijana ja sitten salaisuuksien selvittäjänä.

Kun dokumentin tekijä on itse läsnä kuvassa, hän antaa katsojille lukuohjeita omilla reaktioillaan. Persoonaltaan Fielder on lähempänä pokerinaamaista Werner Herzogia kuin heittäytyvämpiä Michael Moorea ja Nick Broomfieldiä.

Kun Holmes lähtee elokuvan puolivälissä suorittamaan tuomiotaan, Fielderin rooli muuttuu taas.

Todellisuudessa elokuva oli tässä vaiheessa jäämässä hyllylle. Kaksi vuotta kotikuvausten jälkeen Fielder ja Oppenheim keksivät ottaa mukaan tähtinäyttelijän, joka esittäisi Holmesia lavastetuissa kohtauksissa. Ne perustuvat muistikuviin kuvausviikkojen niistä merkillisistä hetkistä, joissa kamera ei ollut läsnä.

Mikään toisella puoliskolla ei ole enää muka neutraalia tallentamista, vaan kaikki tapahtuu dokumentaristien toiminnan seurauksena. Tähtinäyttelijän – jonka henkilöllisyys on pyydetty pitämään salassa – mukanaolo hurmaa nyreäksi käyneen Evansinkin innostumaan.

Aiemmin näytetyt asiat asettuvat uuteen valoon. Fielder ei tuo näkyväksi pelkästään epävarmuuttaan vaan myös keinot, joilla hän pyrkii pitämään omaa tarinaansa kasassa. Hänestä tulee epäluotettava kertoja.

Monien kiitetyimpien dokumenttielokuvien tekemisen aikana aihe on kiepsahtanut ylösalaisin. Todellisuus on osoittautunut erilaiseksi kuin tarina, jota tekijät lähtivät käsittelemään. Teokset eivät kerro todellisuudesta, jonka voi määrätietoisesti paketoida, vaan siitä, miten vaikeaa totuutta on tavoittaa.

Jos tutkivien dokumenttielokuvien buumi parikymmentä vuotta sitten liittyi haluun nähdä valkokankaillakin todellisia asioita, ottaa You Can See Everything harppauksen pidemmälle. Se näyttää, että väitetty dokumentaarisuus on aina subjektiivista kudelmaa. Eetos sopii aikaan, jossa performatiivisuus jyllää somessa ja televisiossa. Ihmiset esittävät versioita itsestään. Todellisinta minää ei kannata paljastaa.

Kun alkupuoli kysyy, kuka manipuloi ketä, keskittyy toinen puolisko koko dokumentaarisen kerrontatavan purkamiseen. Se on älyllistä ja nautittavaa.

Holmesin taustatarinan skandaalit muuttuvat hiljalleen sivuseikaksi. Hän ei ymmärrä huumoria ja vaikuttaa neuropoikkeavalta. Holmes ainakin uskoo asiaan­sa, mutta Evans on laskelmoiva ja häikäilemätön.

Lopussa palataan selvittämään, mitä Holmes tarkalleen sanoi eräässä haastattelussa.

Puhuiko hän julkisuuden Holmes-hahmosta omana luomuksenaan vai toisten luomuksena? Se on olennainen kysymys, sillä katsojakin jo toivoo, että miljardihuijari olisi syyntakeeton. 

Nathan Fielder, Lance Oppenheim: You Can See Everything. Elokuvateattereissa 20.11. ★★★★★