Tavoiteaika

Haju tulee pitkälle vastaan, kun nousen kaupunkijuna-aseman portaita. Muistan sen heti. Makkarakioskin tuoksussa on Berliinin identiteetti.

Nakkikioski on, mutta ei kahvia. On vain betonielementtejä samassa järjestyksessä silmänkantamattomiin.

Kävin edellisen kerran Marzahnissa tasan 20 vuotta sitten. Asuin tuolloin Berliinissä, ja syyskuussa 2006 juoksin kotikaupungissa toisen maratonini. Osallistujat saivat kisapäiväksi ilmaisen joukkoliikennelipun. Niinpä juoksun ja suihkun jälkeen juhlistin suoritustani ajelemalla raitiovaunulla Marzahniin.

Olen taas samalla asialla. On perjantaiaamu, ja olen tullut osallistumaan sunnuntaina juostavalle Berliinin maratonille.

Marzahnin jättilähiö oli yksi hankkeista, joilla Itä-Saksan sosialistinen yhtenäispuolue pyrki ratkaisemaan asunto-ongelman vuoteen 1990 mennessä.

Ratkesikin. Jos ei asuntokysymys, niin itse DDR. Saksat yhdistyivät 3. lokakuuta 1990. Vuotta aiemmin itäberliiniläiset olivat kaataneet kaupungin jakaneen betonielementtien rivistön.

Tihuuttaa. Supermarketin pystykahvila myy pahvikahvin luottokortilla.

Kaikki näyttää siltä kuin muistikuvassani. Joudun pinnistelemään: mikä on muuttunut? Autojen vuosimallit ovat uudempia, mutta yhtä lailla autokanta on vanhaa niin kuin silloin. Suuret betoniset katulaatat ovat vinksallaan niin kuin olivat edelliselläkin vierailullani, mutta kai niitä on tällä välin korjailtu?

Enemmän minä olen muuttunut tänä aikana kuin Marzahn. Vai olenko? Kostea puu painaa farkkujen läpi ja järsin 39 sentin siemensämpylää paperipussista lähiön ränsistyneellä suihkualtaalla kuin reppureissaajana. Kirjoitan ja juoksen, kun en ole niistäkään päässyt eroon.

Raitiovaunu kolistelee katutöiden halki kohti Alexanderplatzia. Rakennukset muuttuvat tutuiksi.

Tästä kadunkulmasta käännyin silloin lyhyellä aamulenkillä!

Näen ikkunasta vanhan asuintaloni kulman. Talossa asui entistä DDR:n eliittiä, joka oli syntynyt fasistiseen Saksaan, tehnyt työuransa kommunistisessa Saksassa ja eli eläkepäiviään kapitalistisessa Saksassa.

Hississä naapuri oli kertonut valmentaneensa kestävyysjuoksijoita Moskovan olympialaisiin. Osasin olla tiedustelematta, oliko hän koulutukseltaan kemisti.

Berliiniin on helppo tulla, ja pidän kaupungista paljon. Miksen ole sittemmin käynyt täällä? Epäilemättä olen suojellut itseäni. En ole halunnut palata, koska Berliinissä muistaisin sen, mikä on ollut ja mikä olisi silloin vielä ollut mahdollista. Nyt tiedän, mitä on ja mitä ei.

Mitä pidempi jänneväli, sitä kevyemmät askeleet saavat sillan murtumaan. Siksi halusin Berliiniin nyt.

Maraton antoi hyvän syyn. Lisäksi saan keskittyä juoksukilpailuun sen sijaan, että piehtaroisin entisessä elämässäni, jota kyynelehtiminen ei kuitenkaan tuo takaisin.

Juoksu armahtaa. Kun muu ei auta, voi juosta niin kovaa niin kauan, että ei enää tunne muuta kuin veren kohinan.

2000-luvun alussakin elettiin jonkinlaista maratonbuumia, mutta silloin Berliinin maratonille pääsi, kunhan ilmoittautui ajoissa. Nykyisin suurimpien maratonien juokseminen on arpapeliä.

Lontoon maraton muutettiin ensi keväästä alkaen kaksipäiväiseksi – lähdöt ovat lauan­taina ja sunnuntaina – jotta osallistujamäärää voitiin laajentaa sataantuhanteen. Arvontaan osallistui 1 338 544 halukasta. Koska osa starttipaikoista on varattu hyväntekeväisyyskeräyksiin, kansainvälisille matkanjärjestäjille ja kovakuntoisille briteille, vain joka kolmastoista sai osallistumisoikeuden. En kuulunut onnekkaisiin.

Berliinin ohella yhdysvaltalaisille suurmaratoneille Bostoniin, New Yorkiin ja Chicagoon saa taatun paikan riittävällä ajalla, ja aikarajat höllentyvät ikäluokittain.

45 vuotta täyttänyt mies pääsee Berliiniin, jos on näyttää kahdelta edelliseltä vuodelta 2.55:n alitus. Siksi tiesin jo toissa kesänä, että juoksisin tänä viikonloppuna täällä. Ilmoittautua täytyi vuosi sitten.

Huippu-urheilijat ovat oma lukunsa. Sen sijaan, että he maksaisivat muutaman sadan euron osallistumismaksuja, heille maksetaan osallistumisesta. Maalissa voittajaa odottaa shekki, jossa on viisi tai kuusi numeroa.

Harrastajamäärän kasvun myötä maratonista on tullut urheiluvälinevalmistajille kiinnostava kohde ja ammattiurheilijoille yleisurheilun rahalaji. Pitkien ratamatkojen mestarit hakeutuvat maratonille ja puolikkaalle. Maratonien voitoista kilpailevien keskuudessa suurmaratonit ovat tärkeämpiä kuin olympialaisia vähäisemmät arvokisat.

Yleisurheilun EM-kisoissa Birminghamissa stadionille saatiin parhaana iltana hieman yli 20 000 katsojaa. Berliinin maratonille osallistui 56 000 juoksijaa. Kadunvarsiyleisö arvioidaan miljoonaksi.

Berliinin maraton on nopea. Nousua yhteensä vain reilut 70 metriä, kadut leveitä, mutkia vähän.

Olin juossut syksyllä 2025 Varsovassa ennätyksekseni 2.50.08. Olisiko Berliinissä saumat viilata pois 9 sekuntia? Laskin, että tämä olisi viimeinen mahdollisuuteni. Viisikymppisenä ikääntyminen hidastaa miestä parilla minuutilla vuodessa. Täytyy juosta kovempaa, jotta pysyisi paikallaan, ja sitten vielä 9 sekuntia kovempaa.

Olin tehnyt aiempaa kovempia treenejä. Olin saanut ne suoritettua, mutta kovien treenien välisinä päivinä olin niin väsynyt, että en jaksanut kuin hölkätä Merihaansillan toiseen päähän ja kävellä takaisin päätä puistellen.

Kilometrejä oli kertynyt vähemmän, ja se oli alkanut näkyä. Maratonille valmistautumisen kovimman jakson aikana kaikkein tärkeimmät pitkät lenkit olivat sujuneet huonommin kuin vuotta aiemmin. Kehityksen sijaan kuntoni vaikutti laskeneen.

Siitä tuli psykologinen haaste. Olin aiemmin juossut maratoneja tavoitellen päivän parasta suoritusta. Kisassa olin ilahtunut, kun olin huomannut vauhdin olevan hyvää ja saanut siitä lisää virtaa.

Nyt oli aikatavoite, joka ei juoksudatan perusteella näyttänyt mahdolliselta: 2.50:n alittaminen vaatii neljän minuutin ja yhden sekunnin kilometrivauhtia. Entä kun kisassa kello ilmoittaisi kilometriin kuluneen 4.15? Kuinka silloin välttäisin tossujen lyömisen tiskiin?

Kaksikymmentä vuotta sitten Alexanderplatz oli tuulinen ja tyhjä. Punkkarit joivat mitä joivat sikäli kun eivät pistäneet maailmankellon alla.

Nyt: viihdekeskus, kodinelektroniikkamyymälä, ketjuravintoloita. Urheilukauppa Decathlon, vaateketju Uniqlo ja sisustustavaraliike Muji ovat asettuneet kaupunkiin niin kuin kaikkiin muihinkin.

Keho muistaa paikat. Juuri tästä kuljin Punaisen raatihuoneen ohi iltakävelyllä Friedrichstraßen Dussmann-kirjakauppaan tai Gendarmenmarktin joulutorille. Kesäisin Humboldt-yliopiston edessä myytiin käytettyjä kirjoja, nyt vanhoja kuvia turisteille.

Vähän väliä täytyy kääntyä taaksepäin katsomaan Alexanderplatzin televisiotornia. Auringonsäteet heijastelevat kuulan futuristisesta pinnasta. Torni heittää maalauksellisen varjon toimistotaloon, joka on ilmestynyt Prenzlauer Bergin kulmaan sitten viime näkemän. Viereen rakennetaan toista.

Näitä polkuja tallasin kaksi hyvää vuotta. Aika oli silloin pidempää kuin nyt. Elämän taakkaa minulla ei ole vieläkään, mutta silloin ei edes ollut epäilyä siitä, mikä on mahdollista. Muuttaisinko Berliiniin vuodeksi? Miksipä ei. Jäisikö toiseksi? Ilman muuta!

Ei ollut Instagramia, ei Twitteriä, ei edes Facebookia kuin jossain yhdysvaltalaisissa yliopistoissa. Puhelimeen ei tohtinut vastata, koska se oli kallista. Kuulumisia vaihdettiin sähköpostilla.

Edessä seisoo rakennus, joka ei siihen kuulu.

Preussin kuningas Fredrik I rakennutti vanhasta linnasta barokkipalatsin, jonka laajennustyöt valmistuivat vuonna 1713. Vuonna 1950 DDR:n lanasi sen maan tasalle. Tasan 50 vuotta sitten, samaan aikaan Marzahnin jättilähiön elementtitalojen kanssa, tilalle kohosi Palast der Republik. ”Tasavallan palatsissa” oli niin DDR:n parlamentin istuntosali kuin erilaisia kulttuuritiloja.

Saksojen yhdistyttyä talo suljettiin, vain 14 vuoden käytön jälkeen. Syyksi ilmoitettiin asbesti. Silloin kun asuin Berliinissä pääsin käymään rakennusraunion sisällä: vaatebrändi Tom Tailorin sponsoroimana tönössä oli oopperaesitys.

Vuonna 2006 Saksa osoitti, kuinka terve sen suhde on historiaansa. Palast der Republik purettiin ja tilalle rakennettiin vanhan linnan kopio. Siinä toimii Humboldt Forumiksi nimetty museo- ja tapahtumakeskus.

Kun kävelen sen halki, tila hylkii minua. Rakennus on hengetön kuin kielimallin luoma romaani. Se näyttää pätevältä mutta siinä ei ole mieltä.

Ulkona bongaan ensimmäiset pullistelutakit.

Kaksikymmentä vuotta sitten maraton­osallistuja sai ruksia, haluaako ostaa teknisen T-paidan, johon on painettu tapahtuman nimi ja vuosiluku. Nykyisin suurten maratontapahtumien oheistuoteteollisuus on isoa bisnestä. Näkyvimpiä ovat tapahtumatakit, joista on tullut maratonturismin tunnus.

Kun tapahtumaan osallistuu kymmeniätuhansia juoksijoita ja tapahtumatakin ostaminen kuuluu osaksi elämystä – eikä vain itselle vaan myös koko seurueelle – 120 euron hintaisilla takeilla pyörii miljoonabisnes jokaisella suurmaratonilla.

Siihen päälle tapahtumapaidat, joita on lyhyttä ja pitkää, vetoketjulla ja ilman, eri väreissä, shortseja useampaa sorttia, sukat, reput, käsivarsien lämmittimet…

Berliinin maratonin messut järjestetään Tempelhofin entisellä lentoasemalla. Kisan vaateyhteistyökumppanin Adidaksen osastolla jonot pitkille kassapöydille kiemurtelevat aidattua polkua kuin lähtöselvitysjonot aikoinaan. Monella on käsivarsi täynnä juoksuvermeitä. Amex-pisteet plopsuvat.

Nappaan pullistelutakin oheen keltaista ja pinkkiä hehkuvan hihattoman juoksupaidan. Berliiniin on ennustettu sunnuntaiksi jopa yli 20 asteen lämpötilaa. Hihatto­muudella vielä pari sekuntia pois loppuajasta.

Sekunninviilausta tämä on. Edelliskerralla Berliinissä juostessani en pystynyt arvioimaan aikaani varttitunnin tarkkuudella. Olennaista oli selvitä matkasta, ei juoksuvauhti. Kengät olivat mahdolli­simman tukevat ja vakaat, ja samalla painavat.

Yksi keino sekuntien tiristämiseen ovat hiilikuitukengät, jotka palauttavat energiaa ja tekevät juoksusta tehokkaampaa.

Koska Berliini olisi viimeinen mahdollisuuteni, peliin oli laitettava kaikki. Hankin elokuussa kahdet uudet hiilikuitukengät. Ne maksavat 300 euroa pari ja niillä voi juosta vain muutaman kisan. Olen silti niin lähellä oman suoritustasoni ylärajaa, että yhden sekunnin saaminen pois kilometriajasta treenaamalla maksaa useiden tuhansien eurojen edestä työaikaa.

Kengät ovat siis erittäin edullinen investointi. Nopea takaisinmaksuaika ja huima IRR, sanoisi pääomasijoittaja.

Toinen kenkäpari tuntui varmalta valinnalta. Se oli aiemman hiilikuitukenkäni parannettu versio. Sen kanssa ei tulisi ongelmia.

Toinen pari taas oli ailahtelevainen vamppi. Se vietteli nopeudellaan mutta sai akillesjänteeni kipeäksi. En ennättänyt juosta sillä kuin yhden 21 kilometrin lenkin. Jalkani kestivät sen mutta kipeytyivät.

Päätökseni oli silti selvä. Pelaisin riskillä. Olin pakannut reppuun nopeat ja pelottavat tossut. Aivan sama, juoksenko 2.52 vai joudunko keskeyttämään 35 kilometrin kohdalla, jos en pääse alle 2.50:n.

Siinä se taas oli: 2.50 kummitteli mielessäni, vaikka data osoitti sen epärealistiseksi.

Maratonmatkailu on hölmö harrastus. Siinä kärsivät sekä juoksu että turismi.

Matkustaminen stresseineen ja samoilu massiivisilla messuilla väsyttävät. Vieraassa paikassa täytyy järjestää oman rutiinin mukaiset eväät ja olot. Jalkeillaolokilometrejä kertyy, vaikka pitäisi vain lukea romaania tai ratkoa ristikkoa jalat kohti kattoa.

Aamulla kisapaikalle on saavuttava pitkälti toista tuntia ennen lähtöä. On jonotettava päästäkseen alueelle, jonotettava jättämään varustepussi säilytykseen, ja ennen kaikkea on jonotettava päästäkseen vessaan. Energiaa on kulunut jo ennen kuin on päässyt jonottamaan lähtökarsinaan.

Sielläkin on syytä olla puolisen tuntia ennen lähtölaukauksen pamahtamista, seisoskeltava viileässä aamussa ruumiinlämpöä sitovaan jätesäkkiin pukeutuneena vieri vieressä vaseliinilta, aurinkorasvalta ja urheilujuomalta tuoksuvien kanssajuoksijoiden kanssa. Hiilihydraateilla yliladattujen kaveriporukoiden jännitys kiljahtelee ympärillä, eikä ruuhka helpota edes sen jälkeen, kun lähtöviiva on ylitetty.

Entä turismi? Kisaa ennen järki pakottaa hillitsemään, juoksun jälkeen taas on niin täynnä maratonia, etteivät nähtävyydet kiinnosta, ja niin väsynyt ja liikuntarajoitteinen, ettei turismista tule mitään. Kaiken lisäksi sinä viikonloppuna, jona kaupunkiin tulee kymmeniätuhansia juoksijoita, hotellit osaavat kertoa huonehintansa kahdella. Lisäpäiviä ei tee mieli ottaa, kun matkan hinta on jo karannut.

Suuren tapahtuman aikaan kaupunki menettää luonteensa. Siitä tulee tapahtuma-alusta, jonka maratonturistit tekevät omakseen. Valloitamme kaupungit niin kuin McDonald’s ja Uniqlo.

Jos haluaa haistaa Berliinin, on kolisteltava Marzahniin.

Suurmaratonit ovat enemmän tapahtumia kuin juoksukisoja. Ne ovat mahdollisuus olla osa kansainvälistä juoksijoiden heimoa, ja meille harrastelijoille ne antavat mahdollisuuden leikkiä urheilijaa.

Mitä vakavammin leikkiin suhtautuu, sitä enemmän se antaa. Kuinka monena maanantaina olenkaan tehnyt vastenmielisiä pitkiä intervalleja mukavuusalueen tuolla puolen? Koko päivän odottanut treeniä kauhunsekaisesti ja sen jälkeen kyennyt lamaantuneena korkeintaan päivittämään Instagram-syötettä.

Kuinka monta kymmentä tuntia olen käyttänyt keskustelemalla kielimallin kanssa treenisuunnitelmista, kuinka monta käyttänyt kenkätestien tutkimiseen?

Harrastajalle leikki on turvallista. Tavoitteessa epäonnistuminen tuottaa vain pienen kolhaisun itsetuntoon. Toimeentulo tai ihmisarvo ei ole siitä kiinni toisin kuin huippu-urheilijalla. Huippu-urheilijalle leikki on vakavaa, eikä juhlasta ole pitkä matka Iltalehden urheilutoimittajan pahantahtoisiin viisasteluihin.

Kun syksyllä 2005 istuin matkalaukkuineni Tegelin lentokentältä Friedrichshainiin kuljettaneen TXL-bussin kyydissä, lyhtypylväisiin oli kiinnitetty nippusiteillä pahvi­mainoksia. Saksassa valmistauduttiin äänestämään liittopäivävaaleissa.

Vaalitulos oli kimurantti. Saksaa olivat vuorotellen hallinneet CDU-johtoinen oikeistoblokki ja SPD-johtoinen vasemmistoblokki, mutta nyt kumpikaan ei saanut enemmistöä. Ongelman muodosti vihreiden ohi neljänneksi suurimmaksi puo­lueeksi noussut Die Linke, jonka epiteetiksi toimittajat lisäsivät ”entiset kommunistit”. Muut puolueet olivat jo ennalta sanoneet, etteivät mahtuisi Die Linken kanssa samaan liittohallitukseen.

Angela Merkel muodosti omistavan ja työväenluokan rajan ylittävän koalition. Sen olisi osatessaan voinut lukea merkiksi siitä, että politiikan jakolinja ei enää mene perinteisen vasemmiston ja oikeiston välillä. Vaalikarttoja tutkimalla olisi myös voinut nähdä, että itäisissä osavaltioissa kyti tyytymättömyys. ”Ex-kommunistit” saivat entisen Itä-Saksan alueella vuonna 2005 joka neljännen äänen.

Vaihtoehto Saksalle -puolueesta (AfD) ei ollut silloin vielä mitään tietoa. Se perustettiin vasta vuonna 2013, mutta viime vuoden liittopäivävaaleissa se kohosi Saksan toiseksi suurimmaksi puolueeksi CDU/CSU:n jälkeen. Entisessä Itä-Saksassa puoluetta äänesti useampi kuin joka kolmas.

Myös nyt Berliinin läpi kulkiessa törmää vaalimainoksiin. Ne ovat jääneet edellisviikonlopun Berliinin osavaltiovaaleista, joissa suurimmaksi puolueeksi nousi valtakunnan tasolla hallitukseen kelpaamaton Die Linke.

Saksalaiset etsivät vaaliuurnilla vaihtoehtoja värikartan eri laidoilta, vaikka turistin silmin asiat tuntuisivat olevan reilassa.

Berliinin keskustan grillikioskilla puolen litran olut maksaa kolme euroa (vain käteisellä, mikä voi näkyä verokertymässä). Rakennustyömaitakin tuntuu olevan Berliinissä riesaksi asti, minkä olen oppinut olevan merkki eteenpäin menevästä taloudesta.

Kun vanha Audi käy liian vanhaksi, sen voi myydä Puolaan. Mutta se ei riitä, sillä lännessä on se, joka on ostanut Audin uutena.

Merkityksellistä on se, mille antaa merkitystä. Kun juoksija harjoittelee päämääränään jokin tapahtuma, tapahtumasta tulee merkittävä.

Berliinin maraton on ollut vuoden ajan mukana jokaisessa intervallissa, jokaisessa maastavetotreenissä ja jokaisessa aakkoskarkissa, jonka olen ottanut Keilaniemessä Nokian entisen pääkonttorin edessä yhdentoista kilometrin kohdalla.

Kun elimistön rasitus laskee harjoitusjakson jälkeen ja kroppa alkaa korjata it­seään, seuraukset ravistelevat niin ruumista kuin mieltä. Siitä on päästävä yli. Maratonviikon maanantaina oli viimeinen tehokkaampi treeni.

Viimeisinä päivinä ajatukset askartelevat kisassa ja huomio ulottuu entistäkin pienempiin yksityiskohtiin. Miten syödä riittävästi mutta ei liikaa? Kuinka saada juotua tarpeeksi, jotta pedissä ei piehtaroi nestehukkapäänsäryssä ja vatsaa joudu sekoittamaan kipulääkkeillä? Lentokentän loungessa ei tietenkään olutta, sillä jokaista päätöstä ennen kysymys kuuluu: kuinka se parantaa suoritustani sunnuntain maratonilla?

Täytyy yrittää suojella itseään sairastumiselta. Holvaan käsidesiä ja suihkuttelen aerosolia nenään ja toista nieluun. Silti kisan aattona kurkussa tuntuu epämääräiseltä. Ajattelen Iivo Niskasta ja olen onnellinen siitä, että vain leikin.

Asetan kisakengät, vaseliinin ja viikatun jätesäkin läpinäkyvään varustepussiin. Vedän hotellihuoneen ikkunaverhot kiinni, sillä kello on vasta kuusi ja ulkona ilta-aurinko. Pujahdan lakanoiden väliin odottamaan unta.

En laske lampaita vaan geelejä ja energiajuomamukeja ja sitä, kuinka niistä saa kuusikymmentä grammaa hiilihydraatteja tunnissa. 

Karo Hämäläinen juoksi Berliinin maratonin ajassa 2.49.07.