Odotellessa

Entä jos sotaa ei tulekaan?

Kysymys on pyörinyt mielessäni viikkoja. Se osoittaa hämärään, jossa ei ole vastausta.

Sillä vaikkei odotus pääty sodan puhkeamiseen, ei voi sanoa, ettei mitään tapahtunut. Ei ala uusi aikakausi. Ei tule helpotusta. Huonona kakkosvaihtoehtona odotamme Putinin kuolemaa ja Venäjän uudelleensyntymää. Odotamme myös, ettei Amerikkaa enää johda sketsihahmo, jossa yhdistyvät täydellinen tietämättömyys ja kaikki ne luonteenpiirteet, joita on ikiajoista asti pidetty halveksittavimpina.

Mutta ei ongelma ole johtajissa. Diktaattorit eivät ole pelkkiä tulppia, jotka estävät vapautta lainehtimista ympäriinsä, vaan myös kansan tahdon kasvaimia. Kansat ovat päästään vialla, eikä Suomen kansa ole muita terveempi. Sanon tämän vastentahtoisesti. Niin vaikea on älyllisesti hyväksyä ajatusta, että kansalla olisi ”pää”. Tai että edes mitään kansaa on.

Vain sota voisi katkaista aikakautemme tuskan. Entä jos tämä onkin onnettomuutemme ydin?

Viime vuosisadan kirjallisuuden lukemattomista sotakuvauksista traagisin ja tärkein on Stefan Zweigin muistelu vuonna 1914 alkaneen suursodan alkuvaiheista.

Hetkellä, jolloin Eurooppa oli jo toista kertaa lyhyen ajan sisällä vajoamassa sotahulluuteen, hän kirjoitti Eilispäivän maailmassa päihtymyksestä ja haltioituneesta riemusta, jonka valtaan koko hänen wieniläinen tuttavapiirinsä ja elinympäristönsä joutui loppukesällä 1914.

Kulkueita muodostui kaduilla, kaikkialla liehuivat liput ja musiikki kaikui, nuoret alokkaat marssivat riemusaatossa ja heidän kasvonsa olivat iloiset, koska heitä juhlittiin, Zweig kertoo. Innostus oli tarttuvaa, eikä Zweig väitä olleensa sille immuuni: Ja huolimatta siitä vihasta ja vastenmielisyydestä, jota tunnen sotaa kohtaan, en tahtoisi olla vailla näiden ensimmäisten sotapäivien muistoa. Voimakkaammin kuin milloinkaan aikaisemmin tuhannet ja sadattuhannet ihmiset kokivat yhteenkuuluvaisuutensa, tämän tunteen, jonka olisi pitänyt vallita rauhan aikana” (suom. Alf Krohn).

Tragedia on siinä. Ennen sotaa kansan olemassaolokin oli epäselvä asia. Sodan alettua sama kansa hyppelehti kaduilla riehakkaan yhteishengen huumaamana.

Eikö kuulostakin ihanalta?

Emmekö mekin, tässä leiriytymisen ja doomskrol­lauksen ajassa, tarvitsisi jotakin sellaista? Kyllä!

Aika ajoin joku, jolla on riittävä arvovalta, yrittää varaslähtöä ja ilmoittaa lehdessä, että ”olemme jo sodassa”.

Kuitenkaan en muista nähneeni savupatsaita Helsingin keskustassa tai raahautuneeni pommisuojaan viideltä pyhäaamuna. Tahtoisin ajatella, ettei sota ole tulkintakysymys.

Ukrainan sodan suurin seuraus Suomen kannalta on ollut se, että tulevasta vihollisestamme on nyt lupa puhua nimeltä mainiten. Vielä vähän aikaa sitten oli sopimatonta sanoa suoraan, että kaikki tappotyökalumme on hankittu venäläisiä varten. Nyt kilpaillaan siitä, kuka sanoo sen kovimmalla äänellä.

Luvan saamisella on ollut monia seurauksia. Vakavimpia on se, että pasifismista on tullut mauton vitsi. Suomessa ei ole enää mahdollista ajatella, että sota, myös puolustussota (myös Putin käy omasta mielestään puolustussotaa), on kauhea rikos, pohjaton surun ja kauhun lähde, ei muuta.

Vallitsee vankkumaton varmuus sodan väistämättömyydestä. Hivuttava saatanatango vie meitä.

Mutta entä jos sotaa ei tulekaan? Miten Suomen kansa siitä selviää?