Itsekkäät auttajat

Kansainvälisiä suhteita kuvataan usein kilpailuna, jossa valtiot ajavat omaa etuaan. Auttamisella on silti yllättävän keskeinen rooli.

Profiilikuva
näkökulma
Teksti
Tyyne Karjalainen
Kirjoittaja on tutkija Ulkopoliittisessa instituutissa.
3 MIN

Lähes kaikki valtiot antavat tai vastaanottavat ulkomaanapua. Euroopasta ulos kulkee humanitaarista ja kehitysapua ja sisään sotilaallista apua. Kansainväliset järjestöt, YK etunenässä, toimivat avun jakelupalveluina.

EU on pitkään halunnut näkyä hyväntekijänä Euroopan ulkopuolisilla konflikti- ja kriisialueilla. Kiina tunnetaan avusta siltojen, satamien­ ja valtateiden rakentamisessa usealla mantereella. Suomessa muistetaan Yhdysvaltojen Marshall-apu ja monessa Afrikan maassa Neuvostoliiton apu kolonialismin purkamiseksi.

Kriisit ja konfliktit kasvattavat avun tarvetta. Tänä vuonna kiireellistä humanitaarista apua tarvitsee arvioiden mukaan yli 200 miljoonaa ihmistä. El Niñon odotetaan nostavan avun tarvetta entisestään.

Avun loppumisella voi olla vakavia seurauksia: viime vuosien äkilliset leikkaukset useiden valtioiden humanitaarisessa avussa ja kehitysavussa on yhdistetty kasvavaan kuolleisuuteen ja nälänhä­tään.

© Outi Kainiemi

Kansainvälistä apua leimaavat monet ongelmat. Apu ei jakaudu tasaisesti eikä se kohdistu tarpeiden mukaan. Kansainvälisen huomion keskipisteissä auttajista on usein ylitarjontaa.

Afganistan on hyvä esimerkki huonosti suunnitellun avun arvaamattomista seurauksista. Ulkopoliittisessa instituutissa vuonna 2022 tehdyn selvityksen mukaan vuosikymmenten kansainvälinen tuki sekoitti paikallisia valtarakenteita, pahensi korruptiota ja teki Afganistanin hallinnosta riippuvaisen kansainvälisestä avusta.

Suomi auttoi Afganistania esimerkiksi naispoliisien kouluttamisessa. Nyt monet koulutetut naiset ovat joko maanpaossa tai heidät on tapettu. Yksi oppitunti on, että avun saajia olisi osallistettava enemmän avun suunnitteluun ja kohdentamiseen.

Myös Ukrainassa yli-innokkaat ulkomaiset apukädet kuormittivat viranomaisia jo ennen täysimittaista hyökkäyssotaa. Sodan keskellä Ukrainaa haluavat auttaa ”kaikki”: rajan yli on tuotu rekkalasteittain hylättyjä vaatteita ja käyttökelvottomia varusteita.

Ukraina tarvitsee jatkuvaa taloudellista, aseellista ja humanitaarista apua, mutta olemassaolostaan taistelevan kansan sietokyky hyödyttömälle huseeraukselle on matalalla.

Ongelmista huolimatta kansainvälinen apu palvelee monia tarkoitusperiä.

Suomi tavoittelee kehitysyhteistyöllä kestävää muutosta kohdemaissa – omien strategisten intressiensä ohjaamana. Avulla kriisi- ja konfliktialueille pyritään ennaltaehkäisemään konfliktien uudelleenpuhkeamista ja tehdään turvallisuuspolitiikkaa.

Myös taloudelliset intressit, kuten tuotantoketjujen turvaaminen sekä muuttoliikkeiden hallintaan liittyvät tavoitteet, ohjaavat ulkomaanapua.

Joskus auttamisen tavoite on yhteistyö itsessään. Esimerkiksi rauhanturvaaminen on perinteisesti tarjonnut tilaisuuden yhteistoiminnan harjoittelemiselle mahdollisten liittolaisten kanssa. Apuoperaatiot ovat tukeneet myös ulkomaantiedustelua.

Hyväntekijöitä motivoi myös tilaisuus kansainvälisen profiilin kiillottamiseen. Maakuvalla on väliä, kun esimerkiksi tavoitellaan paikkaa YK:n turvallisuusneuvostossa.

Koska asema tilastojen kärjessä saavutetaan avun määrällä, sen laadun tai vaikutusten mittaamisesta ei olla aina kiinnostuneita.

Auttamisen verhon alle on helppo piilottaa toimintaa, josta ei olla valmiita puhumaan avoimesti. Esimerkiksi EU:n apu Libyan rajaviranomaisten toiminnan kehittämiseksi edistää maasta lähtijöiden kiinniottamista EU-lainsäädännön ulottumattomissa.

Tutkijat näkevät apuoperaatiot myös kolonialismin jatkeena. Kun entinen siirtomaaisäntä lähettää sotilaspoliisinsa auttamaan järjestyksen ylläpitämisessä, ylläpidetään myös kontrollia entisistä siirtomaista.

Kiinan antamasta avusta satamien ja siltojen rakentamiseksi on käyty erityisen kriittistä keskustelua: moni näkee investoinnit velkaloukkujen ja siten vaikuttamisen välineenä.

Myös länsimaiden infrastruktuuri-investoinneista käydään kriittistä keskustelua: kun EU rahoittaa raitiotien afrikkalaiselta kaivokselta kohti Välimerta, ratapölkyt voivat helpottaa sekä apua että riistoa.

Voimapolitiikan aikakausi muovaa avun rakenteita. Kehitysyhteistyössä korostuvat nyt omaa taloutta hyödyttävät kumppanuudet ja tuotantoketjut. Myös avun aikajänne on lyhentynyt: fokus on välittömissä turvallisuusuhissa ennaltaehkäisyn sijaan.

Välittömien avun tarpeiden lisäksi olisi syytä katsoa tulevaisuuteen. Minkä kumppanien kanssa nyt olisi syytä harjoitella yhteistoimintaa, ja mitä ovat ne kansainväliset yleisöt, joille Suomi haluaa profiloitua?