Salatut karvakansiot
Ikoninen Mannerheim tunnettiin viiksistään, mutta nykyiseen Suomen armeijaan ei viiksiä mahdu.
Hän ajoi partansa partaveitsellä, toki hän omisti myös parranajokoneen. Hiusharjoja piti olla aina kaksi. Toisella hän levitti hiusveden ja toisella harjasi, kun hiusvesi oli kuivunut.
Viiksiä hän hoiti hyvin tarkasti. Viiksikampa oli valmistettu kilpikonnankuoresta. Siistittyjen viiksien päälle hän asetteli viiksisiteen, jolla karvat sai pysymään muodossaan.
”Hän käytti viiksisidettä pukeutuessaan, ei nukkuessaan”.
Näin muistelivat taloudenhoitaja Berta Haglind ja sisäkkö Elsa Sundman vuonna 1974. He olivat ylipäällikkö Carl Gustav Mannerheimin palvelusväkeä.
Päätin tehdä jutun karvoista. Tarkalleen ottaen Suomen armeijan hius-, parta- ja viiksisäännöistä itsenäisyyden aikana. Heinäkuun alusta astui voimaan uusi palvelusohjesääntö, joka sallii myös miehille pitkät hiukset mutta kieltää yhä viikset ja parrat.
Niin kuin joskus käy, idea alkoi kasvaa villisti eri suuntiin, suorastaan rehottaa.
Ennen 1900-lukua etenkin viikset olivat erikoisjoukkojen tapa erottua, luoda me-henkeä. Ei ihme, että Venäjän keisarin Chevalier-kaartissa palvellut ratsuväenupseeri Mannerheim ei luopunut huuliparrastaan Suomen armeijan ylipäällikkönä.
Nykyään naamakarvoitus kertoo paljon sotilasorganisaation suhteesta siviiliyhteiskuntaan. Kun Kanada antaa kaikkien karvojen kasvaa, naapuri Yhdysvallat vaatii, että sotilaiden kasvot on paljaaksi ajellut. Parrat ja pitkät hiukset herättävät intohimoja myös Ukrainan sodassa – sen tietävät venäläiset rintamasotilaat.
Suomen armeijassa karvat ovat lähes kuoliaaksi vaiettu asia.
Mannerheim-museo auttoi auliisti selvittämään ylipäällikön viiksien hoitoa. Mutta maan johtavassa sotilasalan tutkimuslaitoksessa, Maanpuolustuskorkeakoulussa, ei kuulemma ole sotilassosiologia tai sotahistorioitsijaa, joka olisi perehtynyt Puolustusvoimien siisteyssääntöjen historiaan.
”Viestinnän kautta ehkä”, kuului vinkki.
Lopulta internetin syövereistä löytyi jääkärien yli sata vuotta sitten julkaisema Suomalainen sotilaskäsikirja. Teos tihkuu rautaista preussilaista kuria, ja kurin yksi ilmentymä on yhtenäinen ulkonäkö.
Mannerheim ja muutama hänen kenraaleistaan ovat viiksineen outoja poikkeustapauksia Puolustusvoimien lähes 110-vuotisessa historiassa.
Suomen armeija on sileäleukaisten sotaväki eikä siitä linjasta tingitä.
Elokuun lopulla Ylen Ykkösaamu haastatteli Puolustusvoimien komentaja Janne Jaakkolaa. Hän oli huolissaan, jos armeijan sisälle syntyy kulttuuri, jossa asioista ei voitaisi puhua.
Sytykkeenä oli Helsingin Sanomien juttu, jossa kolme upseeria arvosteli nimettömänä varusmiesten koulutusta. Taistelumenetelmät olivat vanhanaikaisia, ”sillä tavoin koulutetuilla joukoilla ei ole mahdollisuutta päästä elävänä maaliin”.
Luulisi, että karvoista sentään uskallettaisiin puhua omalla nimellä. Mutta ei, niin tiukka on hierarkkisen sotilasorganisaation marssijärjestys.
Palkatussa kantahenkilökunnassa on henkeä, että parrat ja viikset pitäisi sallia monen läheisen Nato-liittolaisen tavoin.
”Kuulostaa siltä, että tämä asia on melkoista kryptoniittia”, sanoo eräs haastatelluista upseereista taustaksi.
Hänkään ei halua julkisuuteen, esikuntapäällikkö ”omistaa joukko-osaston viestinnän”.
Ennen palvelusohjesäännön uudistusta Upseeriliitto vaati monen muun sotilasjärjestön tavoin, että ammattisotilaille on sallittava parrat ja viikset, ”siirryttävä nykyaikaan”. Nyt Upseeriliitossa on vetäydytty poteroon.
”Meillä ei sinällään ole enempää kommentoitavaa tässä hetkessä”, liitosta viestitettiin.
Pääesikunta valmisteli lausuntokierroksineen ohjesäännön päivityksen. Lähes kaikki tieto on ”leimattu”. Ei luovuteta koostetta siitä, mitä joukko-osastot ja puolustushaarat ovat lausuneet parta- ja viiksikiellosta. Sitäkään ei kerrota henkilösuojauksen perusteella, kuinka moni sotilas saa luvan kasvattaa partaa lääketieteellisen tai uskonnollisen syyn perusteella.
Salaiset karvakansiot ovat vain harvojen tiedossa.
Lopuksi juttuun piti saada kuvat, otoksia varusmiesten hiuksista. Pääsimme Parolan Panssariprikaatiin Hattulan Parolannummelle. Valokuvaaja Aapo Huhta pystytti kenttästudion muonituskeskukseen, jonne rynnistäisi pian kaksituhatta nälkäistä sotilasta.
Ennen h-hetkeä varuskunnan viestintäasiantuntija varoitti: moni alokas oli perinteen mukaan leikkauttanut elokuun valatilaisuuteen nahkapääkaljun.
Saisimmeko kuvattua pelkästään siilitukkia? Ja kuumoittaisivatko karvat myös asevelvollisia, suostuisivatko he kuvattavaksi vain ilman nimiä ja tunnistettavia kasvoja?
Huolemme oli turha. Penkille istuutui kaljua ja jenkkisiiliä, kiharapäätä ja pitkää lettiä. He juttelivat avoimesti ja iloisesti hiustarinoitaan. Parikymppisille miehille parta ei tuntunut olevan mikään big deal – monen leukaperissä kasvaisi korkeintaan haituvia.
Omasta armeija-ajastani on 40 vuotta. Me kaikki olimme kuin yhdestä puusta veistettyjä, valkoisia kantaväestön miehiä. Nyt hiuslookiaan esittelivät miehet ja naiset, joukossa myös maahanmuuttajataustaisia nuoria.
Varuspalvelusta suorittavat eroavat selvästi hiustyyliltään ja taustoiltaan ammattisotilaista.
Kyllä heidän käsiinsä kelpaa jättää Suomen puolustamisen.
Lue juttu:
-
![]()
Heinäkuusta lähtien Puolustusvoimat on sallinut miehille pitkät hiukset. Mutta ei partaa tai viiksiä. armeijaArmeijalla kesti 30 vuotta hyväksyä pitkät hiukset. Miksi parta ja viikset ovat yhä pannassa?
15 MIN![]()
