Ei siinä näin pitänyt käydä

Se taisi olla kevättä, varmaankin huhtikuuta 2023. Emeritusprofessori David Harris oli viimeistelemässä kirjaansa, kun hän törmäsi nimeen, jota ei ollut aiemmin kuullut.

Lähes valmis kirja käsitteli kriittistä rotuteoriaa, suosittua viitekehystä, jonka opit olivat edellisen vuosikymmenen aikana vyöryneet yliopistoista valtavirtaan.

Harris on sosiologi, jäänyt eläkkeelle pienestä devonilaistesta Plymouthin yliopistosta jo yli kymmenen vuotta aiemmin. Hän oli kiinnostunut kriittisen teorian tutkimuspuolesta. Miten johdonmukaisia keskeiset argumentit olivat, miten ne olivat kehittyneet, millaista empiiristä dataa niistä oli johdettavissa? Käytettiinkö teoriaa selitysmallina ilman riittävää näyttöä?

Brittiläinen Jason Arday näytti tehneen teoriaan pohjautuvan haastattelututkimuksen ei-valkoisten opiskelijoiden ja yliopiston työntekijöiden kokemuksista. Siitä, millaista institutionaalista rasismia he olivat kohdanneet.

Miten noloa, Harris muistaa ajatelleensa. Hän kirjoittaa sähköpostitse, sillä videopuhelut ovat kuulovaurion takia hankalia. Hän luuli olevansa varsin perillä alan tärkeimmistä kirjoittajista, mutta jotenkin Ardayn panos ei ollut tullut esiin hänen lukemassaan kirjallisuudessa.

Selvisi, että Arday oli vieläpä jonkinlainen supertähti.

Hän oli noussut samana keväänä Cambridgen kasvatussosiologian professoriksi, saanut yhden maailman arvostetuimmista sosiologian alan oppituoleista. Hän oli vasta 37-vuotias, huippuyliopiston kaikkien aikojen nuorin musta ihminen sellaisessa tehtävässä.

Harris hankki nopeasti kaiken, mitä löysi. Se ei ollut paljoa, kuusi tai seitsemän artikkelia.

Kolmatta lukiessaan hän alkoi ihmetellä.

Käsitteiden määrittelyissä, menetelmien selostuksessa ja analyysiosuudessa käytettiin hyvin samankaltaisia lauseita kuin Harrisin aiemmin lukemassa artikkelissa.

Yhdessä Ardayn paperissa tutkimushaastateltavan suuhun oli pantu tismalleen sama sitaatti kuin neljä vuotta vanhemmassa paperissa. Toisessa haastateltava oli merkitty aasialaiseksi, toisessa latinalaisamerikkalaiseksi. Sama toistui parissa muussakin kohdassa.

Outoa huolimattomuutta, Harris ajatteli, sellaiseen asemaan päässeeltä. Hän päätti kysyä asiasta, kirjoittaa sähköpostiviestin.

Olen tutustunut työhönne suurella mielenkiinnolla, hän kirjoitti. Eteen oli kuitenkin tullut joitakin kummallisuuksia, joihin toivoisi selvennystä.

Kohtia oli yksitoista, ja melkein kaikissa ehdotettiin jonkinlaista luonnollista selitystä. Ehkäpä haastateltavat olivat tavanneet aiemmin ja puhuivat siksi samalla tavalla? Ehkä Harris itse oli vain tottunut erilaiseen viittauskäytäntöön?

Olisin kiitollinen avustanne.

Arday ei vastannut.

Siinä vaiheessa, kun Jason Ardaysta tuli kolme ja puoli vuotta sitten Cambridgen professori, intersektionaalisuuden huippukausi oli jo takanapäin.

Woke 1.0, kuten jenkkidemokraatti Alexandria Ocasio-Cortez sitä myöhemmin kutsui, vähän hullu aika.

Varteenotettavat sanomalehdet eivät enää juuri käyttäneet sellaisia sanapareja kuin valkoinen etuoikeus tai kulttuurinen omiminen.

Angloamerikkalaisten eliittiyliopistojen työntekijöitä ei enää irtisanottu ahdistaviksi koettujen mielipiteiden takia samaa tahtia kuin huippuvuonna 2020.

Ardayn nimitys oli kuitenkin kaikkea sitä, mitä progressiivisissa piireissä oli ajettu.

Cambridgen tiedotteessa ilmoitettiin ylpeänä, että Ardayn tehtäviin kuului avata ovia heikommassa asemassa oleville ja demokratisoida korkeakoulutusta.

Kyse ei ollut pelkästä palkkatyöstä, vaan Arday oli elävä esimerkki siitä mitä opetti.

Tuore professori kertoi tarinaansa mielellään haastatteluissa.

Hän oli kasvanut etelälontoolaisessa vuokralähiössä ja ollut vasta kolmevuotias, kun oli saanut autismi- ja kehityshäiriödiagnoosin.

Häntä hoitaneet ammattilaiset olivat sitä mieltä, ettei hän pärjäisi koskaan ilman tukea, vaan viettäisi koko elämänsä palvelutalossa.

Lapsena hän ei pystynyt puhumaan. Hän oli 11-vuotias, kun onnistui oman päättäväisyytensä ja perheensä tuen avulla sanomaan ensimmäisen sanansa: ”Hello.”

Lukemaan ja kirjoittamaan hän oli oppinut vasta 18-vuotiaana, niin hän kertoi. Kymmenen vuotta myöhemmin hän väitteli tohtoriksi.

Valmistuminen oli uhattuna, sillä hän sai aivokasvaimen ja menetti juuri ennen väitöstilaisuutta muistinsa. Hän joutui opettelemaan koko tutkielman ulkoa, mutta onnistui puolustamaan sitä.

Melko uskomaton tarina, Arday myönsi, mutta hän oli aina ajatellut, että hänet oli tarkoitettu tekemään jotain suurta.

Hän oli kiinnittänyt lapsuudenkotinsa huoneen seinälle listan tavoitteistaan, joista yksi kuului: Jonain päivänä aion työskennellä Oxfordissa tai Cambridgessa.

Ensimmäisenä työpäivänä kasvatustieteen tiedekunnan johtaja Hilary Cremin käveli hymyillen Ardayta vastaan ja kätteli kaksin käsin. Cambridge julkaisi siitä videon.

Cremin kertoi valintalautakunnan olleen täysin yksimielinen.

”Olemme todella onnekkaita, kun saimme sinut tänne”, Cremin sanoi. ”Olet omalla alallasi maailman paras.”

Kun vastausta ei kuulunut, David Harris lähetti viestin Ardayn artikkelin julkaisseeseen Social Sciences -nimiseen journaaliin. Jonkinlaisena lukijapalautteena.

Viestin jälkeen Arday yllättäen vastasikin.

Päätin kirjoittaa, kun hiljaisuuteni ei saanut sinua lopettamaan, viestissä luki. Arday kirjoitti olevansa pettynyt siihen, että Harris oli tunkeutunut hänen elämäänsä ilman minkäänlaista itsetutkiskelua ja nöyryyttä.

Tiedät todennäköisesti kirjallisuuskatsauksistasi, et omasta kokemuksestasi, että akateeminen maailma on vihamielinen mustille tutkijoille. Hyvin harvat olivat niin onnekkaassa asemassa kuin Arday, professoreina, joilla on mahdollisuus edustaa ja kohottaa etnisiä vähemmistöjä.

Mustana, autistisena miehenä, jolla on kehityshäiriö ja vaikea lukihäiriö, mahdollisuudet ovat vieläkin pienemmät; olen aina toivonut, että voisin inspiroida kaltaisiani ihmisiä tavoittelemaan akateemista uraa ja että sinun kaltaisesi ihmiset tekisivät sille tilaa.

Harris oli ällistynyt.

Sen sijaan, että olisit käyttänyt aikasi rasismin ja ableismin purkamiseen, olet viettänyt tunteja, oletan, etsimällä töistäni virheitä ja ilmoittamalla niistä eri tahoille, Arday jatkoi. Olet elävä todiste siitä, että elämme yhteiskunnassa, jossa kielioppia arvostetaan enemmän kuin tasa-arvoa.

Arday kielsi lähettämästä enää sähköpostia. Kaikki sinulta tuleva viestintä katsotaan tästä eteenpäin kiusaamiseksi ja häirinnäksi, käsitteiksi, jotka ovat sinulle epäilemättä tuttuja, sillä olet aiemmin saanut virallisen varoituksen molemmista.

Harris kirjoitti kuitenkin. Minulla on varmasti oikeus kertoa, miltä minusta tuntui saatuani sähköpostisi? Hän huomautti tuoneensa esiin, henkilökohtaisista puutteistaan huolimatta, ongelmia Ardayn tutkimuksissa, ja ehdotti, että joku muu katsoisi ne läpi.

Arday teki Harrisista rikosilmoituksen. Devonin poliisi ei nähnyt aihetta tutkia eikä koskaan kertonut ilmoituksesta Harrisille. Hän luki siitä The Guardianista.

Virallinen varoitus, jonka Arday mainitsi, oli vuodelta 1998.

Harris oli ajautunut vuosia kestäneeseen kiistaan esimiehensä kanssa mediatutkimuksen kurssin sisällöstä ja laadusta. Esimies syytti Harrisia kiusaamisesta, ja hänet erotettiin yliopistosta. Hän valitti, irtisanomispäätös kumottiin ja Harrisille annettiin suullinen varoitus. Siitä kaikesta oli 26 vuotta.

Oli tyypillistä, ettei huomio kiinnittynyt siihen, mitä sanottiin, vaan kuka sanoi. Britannian yliopistomaailma oli edellisen kymmenen vuoden aikana tulehtunut niin pahasti, että vain poliittisella asennoitumisella tuntui olevan väliä.

Liberaalit syyttivät yliopistoja rasismista, osallisuuden puutteesta ja vihapuheen sallimisesta, konservatiivit ideologisesta so­sialismista, vähemmistöperusteisesta suosimisesta ja sananvapauden rajoittamisesta.

Kumpikin koki olevansa alakynnessä.

Yhdysvalloissa suunta oli kääntynyt rajusti, tai hallinto oli pakottanut sen kääntymään. Identiteettipolitiikka oli yhä voimissaan, mutta heilahtanut toiseen laitaan. Siinä, missä aiemmin puolustettiin George Floydia, nyt puolustetaan Charlie Kirkiä.

Eurooppalaisilla akateemisilla woke-vastustajilla oli vaikeuksia suhtautua Donald Trumpin mielivaltaisiin ja mittasuhteettomiin hyökkäyksiin yliopistosta vastaan: he ajoivat ikään kuin samaa asiaa,­ mutta järjettömältähän Trumpin toiminta vaikutti.

Britanniassa vastaavaa käännettä ei konservatiivien mielestä kuitenkaan ollut tapahtunut.

Yliopistot, erityisesti humanistiset ja yhteiskunnalliset alat, ovat edelleen vahvasti vasemmistoideologien kansoittamia, sanoo Buckinghamin yliopiston politiikan professori Eric Kaufmann videopuhelussa. Hän on Britannian ehkä tunnetuin yliopisto-woken vastustaja.

Ardayn tapaus saattoi olla äärimmäinen, mutta lopulta vain kuvaava esimerkki syvistä ongelmista, joita yliopistot eivät tunnu itse pystyvän ratkaisemaan, Kaufmann sanoo. Hänestä akateemisia standardeja madalletaan jatkuvasti ideologisista syistä, eivätkä säännöt ole kaikille samat.

Ardayn tapa reagoida Harrisin viesteihin oli tuttu nettiväittelyistä, joissa uhriutuva syytös oli paras puolustus. Nyt oli kuitenkin kysymys yrityksestä käydä tutkimuseettistä keskustelua professoritason ihmisen kanssa.

Harris pyysi ystäväänsä ja kollegaansa, kasvatustieteiden emeritusprofessoria Martyn Hammersleyta käymään muistiinpanonsa läpi. Hammersley kävi, luki artikkelit ja teki omia huomioita. Molemmat lukivat myös Ardayn väitöskirjan.

Kysymyksiä kertyi niin hälyttävä määrä, että Harris päätti kirjoittaa Cambridgeen.

Hallintojohtaja Rhys Morgan kiitti viestistä, mutta totesi, että artikkelit ja tutkielma oli kirjoitettu ennen kuin Arday palkattiin, eikä ollut Cambridgen asia tutkia niitä.

Harris kysyi, mihin julkiset ja erittäin arvovaltaiset lausunnot Ardayn poikkeuksellisesta tutkimuspanoksesta sitten perustuivat.

Seuraavana päivänä kasvatustieteellisen tiedekunnan johtaja, samainen professori Cremin, joka oli tervetulovideolla kehunut Ardayn tutkimuksia maailman parhaiksi, lähetti viestin.

He olivat istuneet alas kolmisin, hän, Rhys Morgan ja Arday. Arday oli puhunut koskettavasti kohtaamastaan suorasta ja epäsuorasta rasismista, Cremin kirjoitti, ja vaikeista olosuhteista, joissa oli kirjoittanut yhden artikkeleistaan. Hän oli ollut vasta uransa alussa ja joutunut asumaan poissa kotoa. Oli ollut myös terveysongelmia.

Arday oli nyt kuitenkin valmis vetämään artikkelin journaalista ja tekemään tarvittavat korjaukset. Olemme edelleen äärettömän ylpeitä hänen saavutuksistaan ja tieteellisestä työstään, Cremin kirjoitti.

Harris olisi tervetullut Cambridgeen keskustelemaan asiasta sovittelevassa ja korjaavassa hengessä.

Harris otti yhteyttä toimittajaan.

Kun professori David Sanders sai Harrisin, Hammersleyn ja korkeakouluja seuraavan aikakauslehden Times Higher Educationin selvitykset pöydälleen kaksi vuotta myöhemmin, tiedosto oli kasvanut yli 60 sivun mittaiseksi.

Se oli vertailutaulukko Ardayn ja muiden tutkimuksista.

Times Higher Educationin toimittaja oli pyytänyt Sandersia käymään sen läpi. Sandersin päivätyö oli yhdysvaltalaisessa Purduen yliopistossa, mutta hän oli selvitellyt tiedevilppiä ja plagiointia vuosikausia.

Science-lehden kanssa hän oli tapellut viisitoista vuotta, ennen kuin se oli suostunut vetämään perusteettoman artikkelin takaisin.

Sandersilla oli omat menetelmänsä. Hän ei käyttänyt plagioinnin tunnistamiseksi tarkoitettuja ohjelmistoja, vaan hän luki. Hän etsi erottuvia muotoiluja, tyylin ja äänensävyn vaihtumista, alkoi sitten kaivella niiden alkuperää. Hän tarkisti lähteet ja luki kirjoittajan muut tuotokset. Oliko niissä havaittavissa kaava?

Sanders ei tiennyt, kuka Arday oli, mutta kahden viikon työn jälkeen hän oli varma.

”Laajamittaista plagiointia”, Sanders sanoo videoyhteydellä.

”Ihan otsikosta lähtien.”

Esimerkiksi: Ardayn haastateltavien puheenvuorot saattoivat olla kokonaan sitaatteja alan tutkijoilta. Miten ihmeessä satunnaiset opiskelijat olisivat osanneet luetella sellaisia sanatarkasti?

Sanders oli selvitellyt sellaisiakin pla­giointisyytöksiä, jotka olivat vaikuttaneet poliittisesti motivoituneilta.

Yhdysvalloissa oikeistoaktivisti Christopher Rufon väitteet olivat käynnistäneet tutkinnan Harvardin rehtorin Claudine Gayn tutkimusten alkuperästä.

Suurin osa kopioiduiksi väitetyistä kohdista oli Sandersin mukaan vain huonoa tiivistämistä, ei plagiointia. Idea vaikutti olevan ennemminkin savustaa Gay ulos Harvardista (mistä hän lopulta joutuikin lähtemään).

Poliittinen kampanjointi ei kuitenkaan ollut syy jättää puuttumatta oikeisiin ta­pauksiin.

Times Higher Educationin toimittaja lähetti tiedoston Cambridgeen ja pyysi Ardaylta kommenttia. Hän kysyi myös Ardayn kertomasta melkoisesta elämäntarinasta, jota media oli toistanut sellaisenaan.

Cambridgesta vastattiin jälleen, ettei asia kuulunut sille. Se kuului yliopistolle, joka oli hyväksynyt väitöskirjan. Se taas sanoi selvittäneensä asiaa, eikä löytänyt ongelmia. Selvitys oli salainen.

Lehtijuttua ei koskaan julkaistu.

Ardayn asianajajat olivat lähestyneet toimitusta. Kyse oli häirinnästä, tarkoitushakuisesta mustamaalaamisesta, asianajotoimiston kirjeessä ilmoitettiin. Kampanja vahingoitti Ardayn mielenterveyttä.

Toimituksessa laskettiin, että oikeusjuttu tulisi liian kalliiksi. Siitäkin huolimatta, että se päättyisi voitokkaasti. Ei kannattanut.

Helmikuussa 2026 Times Higher Educationin toimittaja sai puhelun poliisilta.

Arday oli tehnyt ilmoituksen häirinnästä. Poliisi ei aikonut tutkia asiaa, mutta käski olla ottamatta yhteyttä Ardayhin.

Arday piti samana keväänä tutkijakonferenssissa puheenvuoron. Se käsitteli perusteettomia vilppisyytöksiä.

Leikitään, että saisin sähköpostin, Arday sanoi. Viestin, jossa väitetään, että olen syyllistynyt akateemiseen väärinkäytökseen. Oikeistoaktivistit tehtailivat sellaisia.

”Miten voin puolustautua tätä koneistoa vastaan?”

Välineistä, joiden tarkoitus oli turvata akateemista uskottavuutta, oli tehty aseita mustia tutkijoita vastaan.

”Suurin tragedia ei ole pahojen ihmisten julmuus, vaan hyvien ihmisten hiljaisuus.”

Vilppitutkija David Sanders ei ollut kovin yllättynyt, kun Cambridge kieltäytyi reagoimasta plagiointisyytöksiin.

Jos kävisi kysymässä keneltä tahansa siellä tai missä tahansa yliopistossa, onko vilppi väärin, kaikki vastaisivat, että tietysti on. Vastoin kaikkia tieteen sääntöjä ja akateemista integriteettiä.

”Mutta yliopistot tekevät ihan mitä tahansa suojellakseen tähtiään”, Sanders sanoo.

Hän on nähnyt sen monta kertaa. Sillä ei ole tekemistä tutkijoiden etnisen taustan tai poliittisen ajatusmaailman kanssa, vaan markkinointipanostusten kanssa.

Tunnetut nimet houkuttelevat opiskeijoita ja kartuttavat mainetta.

Journaalit hyväksyvät tähtitutkijoilta millaisia tekstejä tahansa, eivätkä käytännössä suostu korjaamaan virheitä.

Mitä enemmän valtaa markkinointiosastolle annetaan, ja Britannian huippuyliopistoissa annetaan, sitä kummallisemmiksi painotukset muuttuvat. Ansiot ovat sellaisessa järjestelmässä toissijaisia.

”Tähtiin on ladattu paljon resursseja ja julkisuusarvoa.”

”Luuletko, että minun nimityksestäni on julkaistu tervetuliaisvideo?”

Jos markkinointi ei vastaa totuutta, tähtitutkija joutuu kestämättömään tilanteeseen, Sanders sanoo.

”Jos Cambridge olisi yksinkertaisesti tutkinut tapauksen asian­mukaisesti ja käsitellyt sen ajoissa, mitään tällaista ei olisi koskaan tapahtunut.”

Plagiointisyytökset julkaisi lopulta eräs Cambridgen entinen tutkijatohtori. Hänellä oli oma blogialusta Substackissa.

Sanders ja asiaa alun perin selvittäneet emeritusprofessorit pitivät sitä huonoimpana mahdollisena paikkana.

Bloggarin nimi oli Nathan Cofnas. Hän oli biologian filosofian tutkija, joka työskenteli Gentin yliopistossa Belgiassa. Hän oli saanut potkut Cambridgesta kaksi vuotta aiemmin kirjoitettuaan, että jos yliopistot toimisivat ansioiden perusteella, Harvardissa olisi ”lähes nolla” mustaa professoria. Hän kutsui itseään roturealistiksi.

DEI-huijaus ja peittelyoperaatio Cambridgessa, kirjoitus oli otsikoitu.

Se levisi oikeistopiireissä ja jätti varjoonsa kaiken muun, kuten Cambridgen vastuun. Ei sen niin ollut pitänyt mennä. Tarkoitus oli ollut käydä akateemista keskustelua yliopiston tutkimusstandardeista.

Cofnas oli saanut vinkin joltakin yliopistossa työskentelevältä ja käyttänyt Ardayn väitöskirjan plagioinnintunnistusohjelman läpi. Oliko itse lukenut, ei ainakaan maininnut. Ohjelma oli löytänyt huomattavaa päällekkäisyyttä toisen, kuusi vuotta aiemmin hyväksytyn väitöskirjan kanssa.

Oli muutakin.

Cofnas listasi Ardayn urheilusuorituksia, jotka vaikuttivat epäuskottavilta. Hän oli väittänyt keränneensä lähes 6,5 miljoonaa euroa hyväntekeväisyyteen juoksemalla käsittämättömiä matkoja.

30 maratonia 35 päivässä, osa hiusmurtuma jalassa, toisella kertaa yli 950 kilometriä kuudessa päivässä. Jos se pitäisi paikkansa, hän olisi yksi maailman lahjakkaimmista kestävyysjuoksijoista. Naisten sarjassa oli ylletty sellaiseen aikaan vasta edellisvuonna.

Cofnas kirjoitti, että Ardayn tarinat saisivat jopa Walt Disneyn kohottamaan kul­miaan.

Tiedotusvälineet alkoivat tehdä omia selvityksiään, ja skandaali oli valmis.

Arday kiisti kaikki syytökset mutta erosi professorin tehtävästään elokuun puolivälissä.

Yhdeksän päivää myöhemmin hän löytyi kuolleena. 

Suomen Kuvalehti on nähnyt jutussa siteeratun kirjeenvaihdon kokonaisuudessaan. Cambridge on ilmoittanut tutkivansa pl­a­­­giointiepäilyt. Nathan Cofnas hyllytettiin Gentin yliopis­tosta mutta sai palata rajattuihin tehtäviin, kun Yhdysvaltain Bel­gian-suurlähettiläs Bill White puuttui asiaan. Cofnas ja Cambridge eivät vastanneet haastattelupyyntöihin.