Riidat kasvattavat

Ukraina, Moldova, Montenegro ja Albania tavoittelevat Euroopan unionin jäsenyyttä muutaman vuoden sisällä. Lupauksen jäsenyydestä ehtojen täyttyessä ovat saaneet myös Serbia, Bosnia ja Hertsegovina, Pohjois-Makedonia, Kosovo sekä Turkki.

EU ei ole hyväksynyt uusia jäsenmaita yli kymmeneen vuoteen. Yleensä syyksi mainitaan jäsenyyden kriteerit, joita hakijamaat eivät ole onnistuneet täyttämään.

Laajentuminen ei kuitenkaan ole vain tekninen hanke, jossa hakijat omaksuvat EU:n lainsäädäntöä. Laajentumiseen liittyy paljon intressiristiriitoja, ja siksi sitä jarruttavat monet kiistat.

Edellisten laajentumiskierrosten aikaan kiistelyn aiheina ovat olleet esimerkiksi laajentumisen kustannukset, turvallisuus, maahanmuutto ja työmarkkinavaikutukset.

Nykyisissä jäsenmaissa laajentumisen vastustajat ovat nostaneet esiin kulttuurieroja, kun taas kannattajat ovat peränneet maanosan yhdistämistä.

Nyt kiistellään siitä, missä määrin laajentumispolitiikassa priorisoidaan geopoliittista kiirettä ottaa uusia jäseniä unionin suojiin.

Toppuuttelijoiden mukaan pitäisi ensin uudistaa EU:n päätöksentekoa ja instituutioita – ja valmistella hakijamaita jäsenyyteen.

Kiirehdityllä laajentumisella voisi olla vakavia seu­rauksia. Unionin päätöksenteko sakkaa, jos EU-pöytiin päätyy valtaa väärinkäyttäviä tai ulkovaltojen ohjailtavissa olevia johtajia. Sisämarkkinoiden toiminta järkkyy, jos sinne ilmaantuu EU-sääntelyä rikkovia kaupantekijöitä.

Hitaallakin laajentumisella on hintansa. Kun lupaus jäsenyydestä ei ole toteutunut odotetussa aikatau­lussa, Länsi-Balkanin hakijamaiden into tehdä vaadittuja uudistuksia on hiipunut. Pelkona on myös vieraiden val­tioiden vaikutusvallan kasvaminen hakijamaissa.

Laajentumisen yhteydessä kiistellään muustakin kuin laajentumisesta.

Laajentumista estävät hakijamaiden ja nykyisten jäsenmaiden historialliset konfliktit. Esimerkiksi Pohjois-Makedonian liittymistä unioniin viivyttivät kiistat Bulgarian ja Kreikan kanssa, kun taas Ukrainan polulla poikittain istui Orbánin Unkari.

Laajentumiseen liittyy myös geopoliittisia kiistoja. Useissa hakijamaissa on jäätyneitä konflikteja, joiden ratkaisua pidetään jäsenyyden ennakkoehtona.

Venäjä on vastustanut voimakkaasti EU:n itälaajentumista. Siksi osa EU-maista on epäröinyt, kannattaako maata provosoida jatkuvalla laajentumisella. Täysmittainen sota Ukrainassa käänsi logiikan päälaelleen: laajentumista vaaditaan vastauksena Venäjän uhkaan.

Hakijamaissakin EU:hun liittymisestä kannattaa kiistellä. Jäsenyys muuttaa liittyvien maiden talouden rakenteita ja siirtää toimivaltaa kansalliselta tasolta unio­nin instituutioihin.

Kaikissa hakijamaissa EU-politiikasta kiistelylle ei kuitenkaan ole sijaa, vaan jäsenyyden vastustajat leimautuvat venäjämielisten leiriin.

Esimerkiksi Moldovassa presidentti Maia Sandun EU-mielinen puolue dominoi mediatilaa, eikä maan EU-politiikasta käydä avointa kriittistä keskustelua. Ukrainassa EU-jäsenyys mielletään paoksi Venäjän varjosta, joten jäsenyyden haitoista ei käydä laajaa keskustelua.

Lopulta juuri liittymisprosessi, eikä jäsenyys sinänsä, tuo hakijamaille monia niiden tavoittelemista EU-unelmista. Kun ne esimerkiksi vahvistavat demokratiaa päästäkseen unioniin, EU:n halutuimmat piirteet siirtyvät rajan yli jo ennen jäsenyyttä.

Tämä edellyttää kiistelyä eli demokratian periaatteiden vaalimista jo liittymisprosessin aikana. EU-kriittiset kansanosat ja puolueet on otettava mukaan EU-keskusteluun.

Samaten laajentuminen prosessina, ei vain loppu­tuloksena, vahvistaa Euroopan unionia, kun kiistelylle on kylliksi sijaa. Edelliset laajentumiskierrokset osoittavat, että laajentumisen yhteydessä eurooppalainen integraatio voi myös syventyä, kun jäsenmaat vaativat sitä.

Seuraavan laajentumiskierroksen yhteydessä integraatio voi myös eriytyä entisestään ratkaisuna jäsenmaiden eriäville intresseille. Se tarkoittaa, että kasvava joukko jäsenmaita ei tee yhteistyötä samatahtisesti vaan entistä useammin samanmielisten joukoissa.

Ennen seuraavaa laajentumista kiistellään myös kiistelyn säännöistä. Joukko jäsenmaita vaatii EU:ssa yksimielisestä päätöksenteosta luopumista ennen kuin unioniin otetaan lisää jäseniä. Tarkoituksena on turvata unionin toimintakyky ja tehokas päätöksenteko tilanteessa, jossa siihen osallistuu yhä suurempi joukko potentiaalisia vastarannankiiskejä.