Valonkantaja

Kuvitellaan, että Eeva Kilpi ja Monika Fagerholm olisivat päättäneet kirjoittaa yhdessä romaanin. Siitä olisi hyvin voinut tulla jotain Mariuksen kaltaista. Kilpi olisi tuonut mukaan puutarhan asukkien kanssa seurustelun, uskollisen koiraystävän ja sopivasti yksinäisyyttä. Päähenkilöksi hän olisi ehdottomasti toivonut vähintään kuusi vuosikymmentä eläneen naisen.

Fagerholm olisi sijoittanut puutarhan kaupunkiin, valinnut ajaksi elokuun pimentyvät illat ja yksityiskohtia, jotka luovat tekstiin säihkettä ja taikapölyä. Koko ajan kulkisi mukana tietoisuus kaiken kauniin takana vaanivasta kuolemasta.

Kaikki tämä ja enemmänkin löytyy Sirpa Kähkösen uudesta helmestä Mariuksesta. Se on jälleen aivan uudenlaista, entistäkin lempeämpää ja rohkeampaa Kähköstä, mutta soreassa, kirkkaassa kielessään ja muistojen eloon herättämisessä myös taattua tuttua.

Marius on yhden illan romaani. Lili odottaa puutarhamökissään, saapuuko Marius noutamaan huivinsa. Siinä kaikki.

Mutta tietenkään ihminen ei ole vain yksi hetki, vaan menneiden tapahtumien ja tulevaisuuteen liittyvien toiveidensa summa. Ilta saa Lilin muistamaan kiihkeän rakkauden ja tärkeitä, pieniä kohtia elämän varrelta.

Rintasyöpäleikkaus on vain yksi muisto ja pala romaanin kokonaisuudessa, mutta sen kuvauksessa tiivistyy paljon romaanista. Leikkaus on tuskainen menetys, mutta Lili muistaa kesäpäivän kauneuden, lokkien huudot, onnen ikkunapaikasta makuusalissa ja salin muut naiset.

Huomio siirtyy menetetystä rinnasta siihen, miten ikävästi huonetoveri Lailalle puhutaan ja miten yksinäinen hän on. Kerrontaa tehostavat puheenomaiset lisät ja omalaatuiset sanat: Lailan ääni on käreä.

Lili on itsenäinen, hetkittäin yksinäinen, ystävien rakastama ja kauneutta varjeleva nainen. Kähkönen kuvaa ikääntymistä tavattoman kauniisti. Saunassa Lili katsoo toisten naisten vartaloita ja näkee pelkkää hyvää.

Olemisessa ja muistoissa on surua, kaipuuta ja tuskaakin, mutta valo voittaa. Sateisessa pimeässä uupuneessa kaupungissa kulkiessaan Lili tunsi, että hänen sisällään oli valtavasti valoa. Ja hän päätti, että sen vaalimisesta olisi hänenkin elämässään kysymys.

Romaanin välittämä kuva maailmasta on niin ymmärtäväinen, että Kähkönen lienee tehnyt valon vaalimisesta tärkeän kysymyksen myös kirjailijan työn kohdalla.

Marius on yksinkertaisesti hurmaava. Se kantaa samanlaista valoa kuin esimerkiksi alussa mainitut Kilpi ja Fagerholmkin monissa teoksissaan. 

Sirpa Kähkönen: Marius. 216 sivua. Siltala, 2026.