Kirkon omat hautajaiset

Betonisali on riisuttu. Risti on viety, tuolit pakattu, puuveistos irrotettu, alttariliina poistettu. Ehtoollispöydälle on jäänyt paperilapulle kirjoitettu Isä meidän -rukous. Se on lausuttu turkulaisen Pallivahan kirkon viimeisessä messussa.

Teipinpalasia, laitteistoja ja puunlehtiä on ympäriinsä. Ne rikkovat minimalistista järjestelmää. Siisteydellä ei ole enää väliä.

On talvi 2025. Valokuvaajan kanssa olemme viimeiset vieraat.

Pallivahan kirkko suljettiin yleisöltä jo vuonna 2016. Se hylättiin kiireellä.

Lattialla makaa irrotettuja laattoja. On pitänyt varmistaa, että kirkko on tarpeeksi huonossa kunnossa ja korjaaminen tarkoittaisi lähes kaiken uudelleenrakentamista.

Kurkkua alkaa kutittaa. Niin käy hylätyissä kirkoissa usein.

Pallivahaa ei pelastanut edes sen kuuluisa arkkitehti, 1960-luvun betonibrutalismista tunnettu Pekka Pitkänen.

Suomessa on koettu useita purkuaaltoja, mutta kirkot ovat talouden hiipuessa päässeet mukaan uusimpaan.

Merkkirakennuksia ei millään haluttaisi hajottaa. Kirkkojärjestyskin määrää, että seurakunnalla kuuluu olla kirkko.

”Siitä seurakunta voi luopua viimeisenä”, kirkkohallituksen yliarkkitehti Edla Mäkelä sanoo.

Suurin osa kirkoista on yli satavuotiaita ja kirkkolailla suojeltuja. Ne ovat ihan hyvässä kunnossa. Esimerkiksi puukirkoissa on usein tuulettuva alapohja, joka estää kosteuden kerääntymisen.

Ongelmatapaukset on rakennettu viitisen-kuutisenkymmentä vuotta sitten.

Seurakunnan pitää hakea kirkkohallitukselta lupa kirkosta luopumiseen. Mäkelä toimii hakemusten esittelijänä täysistunnolle.

Joitain seurakuntien rakennuksia kutsutaan kirkoiksi, vaikka ne oikeasti ovat seurakuntakeskuksia, joiden yhteydessä on sakraali kirkkotila. On myös kappeleita ja piispan vihkimiä rakennuksia, joissa on tehty kirkollisia toimituksia, vaikka ne eivät ole virallisesti kirkollisia tiloja.

Myös Pallivahan kirkko oli muodollisesti seurakuntakeskus. Kosteuden aiheuttamia vaurioita kellarissa ja välipohjassa alettiin korjata vuonna 2012, mutta miljoonatkaan eivät auttaneet rakennusvirheiden korjaamisessa.

Pitkän väännön jälkeen rakennus päätettiin purkaa. Ei-kirkollisten tilojen purusta päättävät seurakunnat, siihen ei tarvita kirkkohallituksen lupaa.

Viimeisen niitin antoi Turun hallinto-oikeus, joka hylkäsi valitukset asemakaavan muutoksesta vuonna 2023.

Betonibrutalistisen arkkitehtuurin tutkija Mikko Laaksonen hermostui Helsingin Sanomissa. Hänestä ennakkopäätös tarkoitti, että suojeluperiaatteet saattoi ohittaa rakennuksen kunnon perusteella.

Nyt, kesällä 2026 Pallivahasta on jäljellä enää tyhjälle mäelle kohoavat betoniset portaat. Tilalle on suunniteltu kerrostaloja.

Valkeakoskella seisoo suuri kolmio. Jykevässä perustuksessa näkyvät ajan valumat. 35-metrisen betonitornin kolme kelloa eivät ole soineet vuosiin.

Urut ovat vielä jäljellä. Kanttori käy välillä soittamassa tyhjälle kirkolle Bachia. Muutamalla painalluksella saa tilan soimaan ylevänä.

Arkkitehti Veikko Larkaksen suunnittelema tuhatpaikkainen kirkko aukesi vuonna 1969, kun kaupungin paperiteollisuus oli vielä voimissaan. Kirkko on kuin huutomerkki metsätontilla, jolta on hyvät näkymät Apianlahdelle. Siihen saisi arvokkaan asuintontin.

Sääksmäen seurakunta on yrittänyt päästä eroon jättikirkosta vuodesta 2018 saakka. Purkulupa on pysähtynyt valituksiin. Uusin este on tuoreen suojeluyhdistyksen tekemä valitus, joka jäädytti purkuhaaveet taas pariksi vuodeksi.

Salissa tukipuut jatkavat geometrista kolmiota. Lasisella alttaritaululla Jeesus nostaa kätensä tyhjälle salille.

”Herra, emme ymmärrä kärsimyksesi syvyyttä”, lukee auki jääneessä rukouskirjassa.

Nenää kutittaa ja silmiä siristää. Ovet avannut suntio sanoo, että oire on tyypillinen. Alakerran varastossa veden tuhot haisevat vieläkin pahemmalle.

Selvityksen mukaan korjaaminen maksaisi lähes kymmenen miljoonaa ja purkaminenkin miljoona euroa.

Jos suuri kirkko korjataan kouralliselle seurakuntalaisia, heillä ei ole varaa järjestää siellä minkäänlaista toimintaa.

Arvoesineet on viety kassakaappiin, mutta muuten tilat näyttävät siltä kuin toiminta olisi vain tauolla.

Katon nurkkaan korkeuksiin on jumittunut ilmapallo. Kynttilänpätkiä on koottu pahvilaatikkoon. Nyörikori on pullollaan pehmoleluja, josta on voinut poimia ”kirkkokaverin”. Tuikkuja kaupitellaan 50 sentillä.

Ryppyisessä paperilapussa varoitetaan, että päätyseinästä ja tapulista voi pudota osia.

Kouvolassa on yksi Suomen rumimmista kirkoista, niin Iltalehti vastikään julisti.

Lehti viittasi kymmenen vuotta aiemmin tehtyyn kyselyyn, jossa Kouvolan keskuskirkko oli äänestetty Suomen kolmanneksi rumimmaksi. Se oli purku-uhan alla.

Rumimmaksi valittu Helsingin Konalan kirkko myytiin päiväkodiksi jo vuosikymmen sitten.

Kouvolassa on haluttu edistää vihreää siirtymää, mutta aurinkopaneelien asennuksessa selvisi, ettei kirkon katolle voi sijoittaa mitään. Jaakko ja Kaarina Laapotin arkkitehtitoimisto oli tehnyt vuonna 1977 valmistuneen rakennuksen lujuuslaskelmat väärin.

Kirkkoa ei ole voitu pitää auki lumisena aikana. Notkahdus katossa on ollut viemässä pyhää tilaa kohti tuhoa.

Museovirasto ei ole halunnut, että tasakatosta luovutaan, mutta korjaus maksaisi kolme miljoonaa euroa.

Kirkon konstruktiivisuus – muodot laatikkomaisia, rakenteet esillä – on saanut puolustajia.

Useissa kirkon luottamustehtävissä toiminut Antero Rossi työskentelee kesäisin vapaaehtoisena kirkolla. Hän juttelee jatkuvasti ihmisten kanssa, jotka kertovat rakennuksesta sydämellisiä tarinoita.

”Kaikilta tulee viesti, että tehkää mitä tahansa, mutta älkää kirkkoa purkako, koska minulla on siihen henkilökohtainen suhde.”

Loppuvuodesta 2025 Kouvolan seurakuntayhtymä vaihtoi suuntaa. Uudessa kiinteistöstrategiassa päädyttiin kirkon säilyttämiseen.

Taktiikkaa käytetään muuallakin: seurakunta luopuu muista tiloista ja siirtää toimintoja kirkkoon. Kouvolassakin ehkä rakennetaan päiväkerholaisille pieni keittiö kirkon perälle.

Ihmisten esteettisyysnäkemykset suosivat edelleen puukirkkoja, Kirkkohallituksen Edla Mäkelä sanoo

”Voi olla, että rumasta rakennuksesta on helppo luopua. Mutta aina on myös niitä, joiden mielestä ei pitäisi luopua. Ne ovat tosi kipeitä ja vaikeita päätöksiä.”

Kulumisen ei oikein nähdä sopivan modernistisiin rakennuksiin. Suomessa halutaan uudistaa pinnat niin tehokkaasti, että kansan voi tulkita kärsivän ”heikosta patinansietokyvystä”, arkkitehdit Iida­ Kalakoski ja Riina Sirén kirjoittavat kirjassa Pelastakaa talot!

Modernit rakennukset eivät ole myöskään tarpeeksi vanhoja rakennusperinnöksi.

Eteläisemmässä Euroopassa kirkkojen uusiokäyttö on tavanomaista. Niitä on muutettu elokuvateattereiksi, ravintoloiksi ja baareiksi.

Suomessa muutoksia rajoittaa rakentamislaki. Vanhan kirkon ostaja voi joutua tappelemaan viranomaisten kanssa esimerkiksi siitä, millainen ilmanvaihto pitäisi rakentaa.

Seremoniallisten rakennusten lisäksi seurakunnilla on muitakin ongelmia viiden vuosikymmenen ajalta. Hyvinä vuosina on rakennettu useita leirikeskuksia, joiden muuttaminen nykyaikaisiksi maksaisi miljoonia.

Kirkkohallitus ohjeistaa kriisiytyneitä seurakuntia tekemään kiinteistöstrategian ja ottamaan selvää, mistä kulttuurihistoriallisesti arvokkaista rakennuksista on velvollisuus huolehtia.

On kuitenkin hölmöä korjata rakennus, jota ei juuri käytetä.

Kirkko ennustaa jäsenmääränsä laskevan 3,5 miljoonasta 2,8 miljoonaan vuoteen 2040 mennessä. Jo nyt on alitettu kriittinen rajapyykki, pudottu alle puoleen suomalaisista. Kastettuja on jatkuvasti vähemmän kuin haudattuja.

Tulevan vuosikymmenen aikana myös lähes 7 000 kirkon työntekijän arvioidaan eläköityvän; papeista ja diakoneista jopa 40 prosenttia jää pois.

Korjaamisen suurin este on selkeä: raha.

Vanhojen kirkkojen korjaamiseen ja kulttuuriperinnön vaalimiseen valtio antaa avustusta seitsemän miljoonaa euroa. Kirkon keskusrahastosta tulee päälle noin miljoona.

Koko summan, noin kahdeksan miljoonaa euroa, voisi käyttää yhden ison kirkon korjaamiseen. Alvar Aallon Kolmen ristin kirkko hyväksyttiin Unescon maailmanperintökohteeksi, mutta imatralaiset etsivät edelleen kahta miljoonaa euroa sisätilojen kunnostamiseksi.

Purettaville tai myytäville kirkoille tehdään desakralisaatio.

Tila riisutaan pyhistä esineistä ja kirkon statuksesta. Seurakunnat joutuvat miettimään, mitä tehdä esimerkiksi kirkonkelloille.

Helsinkiläinen Hakavuoren kirkko on myynnissä, tavarat ovat olleet lähtövalmiina jo lähes vuosikymmenen.

Urut on purettu osiin. Muuttolaatikoita lojuu ympäriinsä. Kolme pianoa on asetettu rinnakkain. Virsikirjoja on kääritty muoviin. Taideteoksia paketoitu talteen.

Eevi Ahon suunnittelema punatiilinen kompleksi avattiin vuonna 1963, eikä avaudu enää evankelisluterilaiseksi kirkoksi.

Ulkomainen kirkkoseurue vaeltaa Hakavuoren kellarissa tutustumiskäynnillä. Siellä useiden miljoonien myyntihinnan ymmärtää. Löytyy jopa oma liikuntasali.

Samalla ymmärtää, miksi kauppa saattaa epäilyttää. Alakerroksessa ilma on ummehtunut home- ja sädesienistä. Osa lattiasta on avattu työmaa-alueeksi, mutta remontti on jätetty kesken.

Tammisalon kirkko Helsingissä on keskellä vaurasta omakotitaloaluetta. Helsingin seurakuntayhtymän kiinteistöjohtaja Osmo Rasimus avaa ovet erinomaisella paikalla sijaitsevaan vai­keaan myyntikohteeseen.

”Siinä on haasteita”, sanoo.

Arkkitehti Lauri Silvennoisen suunnittelemaa, vuonna 1966 valmistunutta punatiilistä kirkkoa voisi luulla terveyskeskukseksi, ellei pihassa nousisi näyttävä betoninen kellotapuli. Sen sisällä on soinut aarre, 1800-luvulla Pariisissa valettu kirkonkello.

Osa kirkosta vuokrattiin määräaikaisella vuokrasopimuksella sen jälkeen, kun Roihuvuoren seurakunta luopui siitä vuonna 2022.

Kaavoitus on käynnissä. Seurakuntayhtymä toivoo, että rakennusta voisi käyttää muuhun kuin kirkolliseen tarkoitukseen. Osan voisi purkaa, osan säilyttää.

”Korjausvelkaa on merkittävästi.”

Osa rakennuksesta on tulvavaarassa. Edes tulvavallit eivät ole estäneet veden tuloa. Rakennuksen alemmissa kerroksissa ongelmat haistaa. Vesi on pilannut rakenteet.

”Piilosokkelirakenne”, Rasimus sanoo viisikymmentävuotiaiden kirkkojen yhdeksi yleisimmistä ongelmista.

Tammisalon seinissä ei ole tuuletusta. Tiilien välissä pitäisi olla rakoset, jotta seinät pysyisivät kuivana.

Helsingissä seurakuntayhtymä omistaa noin 150 000 neliömetriä rakennuksissaan. Tavoite on vähentää se 110 000 neliöön kymmenessä vuodessa.

Luopumislistalla ovat esimerkiksi Oulunkylän ja Munkkivuoren kirkot. Pihlajamäen kirkko myytiin etiopialaiselle ortodoksikirkolle, Alppilan kirkko vuokrattiin kiinankieliselle seurakuntayhteisölle.

”Nämä ovat tyypillisesti kiinteistöjä, joista vuokraamalla ei saa sellaista rahaa, että sitä kannattaa pitkäaikaisesti pitää”, Rasimus sanoo.

Lämmitys ja kustannukset ylittävät vuokratuotot. Kiinteistöverotkin juoksevat.

Helsingissä luotetaan, että myytävillä kiinteistöillä ja entisten kirkkojen arvotonteilla selvitään vähenevien verovarojen kuopasta.

Purkuintoon saattaa vaikuttaa se, onko kirkko kaupungin vai seurakuntayhtymän tontilla.

Helsingissä kaupungin ja kirkon päämäärät ovat erkaantuneet sitä mukaa kun kirkkoon kuuluvien kansalaisten määrä on vähentynyt.

Sisäilmaongelmien takia purettava Herttoniemen kirkko sijaitsee kaupungin tontilla. Sen paikalle kaavaillaan päiväkotia.

Kiinteistöpäällikkö Rasimus ei halua päästää edes vilkaisemaan sisälle, koska tyhjään kirkkoon on murtauduttu. Osmo Lapon suunnittelema, vuonna 1957 avattu punatiilinen rakennus on sotkettu.

Rähjääntyminen tuntuu joistain seurakuntalaisista pyhäinhäväistykseltä. Moni toivoisi, että purku etenisi.

Näin käy usein, kun ei osata päättää, purkaako vai ei. Rakennukset murenevat korjauskelvottomiksi.

Purkamisen surkeudesta on tehty myös tummaa huumoria. Kun Herttoniemi suljettiin käytöstä, sen sisäänkäynnille viritettiin banderolli, jossa luki:

”Täällä ei nyt henki kulje.” 

Juttuprojekti on toteutettu Journalistisen kulttuurin edistämis­säätiön ja Patricia Seppälän säätiön tuella.

---