Naapurista narahtaa - Venäjällä ovat näemmä tavat ennallaan
Venäjän asevoimien komentajan taannoinen Helsingin-puhe toi monen suomalaisen mieleen tuttuja, kylmän sodan aikaisia tuntemuksia. Oli puheessa tosin hupaisatkin piirteensä.
Muun muassa se, että puna-armeijaa ja Venäjän armeijaa vuosikymmeniä palvellut kenraali esittää ihmettelevänsä, miksi Suomen ilmavoimat harjoittelee itärajan tuntumassa ja että sotaharjoituksen nimi voi olla ”itä”.
Venäjän asevoimien komentaja tuskin on tietämätön Suomen maanpuolustuksen painopistealueista ja siitä, että ne eivät ainakaan sijaitse Tornionjoen suunnalla.
Nikolai Makarov kommentoi puheessaan näitä ihmetyksenaiheitaan näin: ”Mielestämme tällaiset toimet eivät vastaa tavoitteita kahdenkeskisestä yhteistyöstä.”
Tuo lause toi mieleeni puhelun, jonka sain elokuun 10. päivänä 1987 ollessani Ilta-Sanomien päätoimittajana. Puhelun pontimena oli lehdessä julkaistu uutinen. Siinä kerrottiin ruotsalaista Expresseniä siteeraten:”Ruotsista vakoilun vuoksi karkotettu neuvostoliittolainen diplomaatti on saanut uudeksi asemapaikakseen Helsingin.”
Tieto oli peräisin tuoreesta suomalaisesta diplomaattikalenterista. Sen mukaan Grigori Rapota, 45, oli saapunut Suomeen neljä kuukautta aiemmin ja työskenteli Helsingin-suurlähetystössä ensimmäinen lähetystösihteerin vakanssilla.
Rapota oli joutunut lähtemään Ruotsista pikaisesti sen jälkeen, kun Ruotsin hallitus oli julistanut hänet ei-toivotuksi henkilöksi. Syynä oli vakoilu, jota hän oli harjoittanut luomalla yhdysmiesverkostoa esimerkiksi ulkoministeriön virkamiesten ja toimittajien keskuudesta. Ruotsin turvallisuuspoliisi Säpo oli seurannut pitkään hänen toimiaan.
KGB-miestä ei kuitenkaan karkotettu, vaan annettiin pehmeämpi poistumiskehotus. Syyksi kerrottiin se, että Ruotsi ei halunnut enempää huonontaa sukellusvenejupakan takia jo ennestään kireitä välejä Neuvostoliittoon.
Takaisin puhelinsoittoon. Soittaja oli Neuvostoliiton Helsingin-suurlähetystön virkailija. Hän meni suoraan asiaan eli Rapota-uutiseen: ”Tällainen kirjoitus ei palvele maittemme välisten hyvien suhteiden edistämistä.”
Tiedustelin, oliko uutinen mahdollisesti jotenkin virheellinen. Hän ei vastannut kysymykseen, vaan toisti, että se ei palvele hyvien suhteiden edistämistä. Saman tien hän ilmoitti, edelleenkään ei turhan ystävälliseen sävyyn, että suurlähettiläs haluaa tavata heti, suurlähetystössä.
Sanoin, että valitettavasti minulla on juuri nyt muuta tekemistä, mutta että jos suurlähettiläs haluaa tavata, hän on tervetullut toimitukseen, kunhan ajasta sovitaan. Pyysin myös kertomaan suurlähettiläälle terveisiä, että mikäli uutisessamme on virheitä, olen valmis normaaliin journalistiseen tapaan julkaisemaan hänen vastineensa.
Virkailija vaikutti hieman hämmentyneeltä, mutta vastasi ehdotuksiin vain: ”Minä palaan asiaan.” Parin tunnin kuluttua tuli uusi soitto: ”Suurlähettiläs ei halua vastinetta.” Tapaamisesta ei enää puhuttu.
Kyseisen tapauksen 25-vuotispäivän kunniaksi on kyseenalainen ilo todeta, että naapurissa ovat tavat ennallaan. Eritoten sotilaiden tavat. Ei Nikolai Makarov ole suinkaan mikään erikoistapaus. Esimerkiksi vuonna 2008 ilmoitti silloinen Venäjän asevoimien komentaja Juri Belujevski: ”Venäjä on valmis suojelemaan omaa ja liittolaistensa koskemattomuutta ennaltaehkäisevästi myös käyttämällä ydinaseita.”
Saman vuoden lopulla Venäjän puolustusministeri Anatoli Serdjukov kehui Maanpuolustus-lehden haastattelussa: ”Pitää muistaa, ettemme mekään ole mitään pikkupoikia tappelussa.”
Nyt Putinin puheet ovat kuin samalta levyltä.
Sen verran ovat ajat muuttuneet, että Suomessa poliitikot eivät enää hypi seinille, kun naapurissa narahtaa.