Uusi todellisuus katonharjan alla

Keväällä satuin lounaalle lepakkotutkijoiden pöytään. Mainitsin, että mökillämme asustaa lepakoita, asia johti toiseen, ja kohta neljä tutkijaa seisoi kesäpaikkamme pihalla odottamassa illan hämärtymistä.

Tuijotimme katonharjaa odottaen lepakkojen lähtöä. Puhuin kuiskaten, mutta tutkijat valistivat, ettei siihen ollut syytä; lepakot tavoittavat ihmisten tuottamista äänistä vain s-kirjainten sihinän. Tuulipukujen kahinan ne sen sijaan kuulevat loistavasti.

Lepakkojen tarkkailemiseen verkkarit ovat siten soveliaampi varuste, sillä vaikka puheemme ei lepakkoja tavoita, tuulipukumme huutavat niille häiritsevästi.

Pari minuuttia auringonlaskusta alkoi tapahtua. Ensimmäinen lepakko suhahti matkaan, ja puolen tunnin aikana mökkimme katonharjan alta lennähti hämmästyttävät 86 lepakkoa.

En ollut ajatellut kesäpaikkamme lepakoita paljoakaan. Välistä kuulin niiden kynsien rapinan kattopeltiä vasten, ja iltaisin katselimme niiden kaartelua pihamme yllä. Nyt detektorit kuitenkin muunsivat lepakoiden äänet ihmiskorvin kuultaviksi ja paljastivat, kuinka moninainen sosiaalinen todellisuus kattomme alla avautui.

Lepakoiden keskinäinen jutustelu piirtyi näytölle matalina vihreinä kaarina. Niiden lähtiessä lentoon nakse muuttui korkeiksi sinisiksi pylväiksi; nyt lepakot kaikuluotasivat saalista. Aikuisten lähdettyä saalistusmatkalleen katon alta alkoi kuulua poikasten rytmikäs nakse, jolla ne kutsuivat emoja luokseen.

Tutkija näppäili detektoriaan, ja äkkiä nakutus muuttui kauniiksi viserrykseksi; hidastettuna lepakoiden ääni kuulostaa erehdyttävästi linnunlaululta.

Olen tietämättäni jakanut kesäpaikkani isoviiksisiippojen kesäyhdyskunnan kanssa. Samoin kuin oma perheeni suuntaa kesäksi maalle, myös siipat etsivät itselleen kesäasumuksen, jossa synnyttää poikasensa. Ne voivat elää nelikymmenvuotiaiksi.

Jotkut seurailemistamme lepakoista saattoivat siis olla samoja, joita olin pikkulapsena houkutellut esiin heittelemällä hattuani taivaalle.

Siippojen tarkkailu oli hyvä muistutus siitä, kuinka kapea osa maailmasta lopulta on ihmisaistein tavoitettavissa. Sen muistaminen olisi kuitenkin paikallaan, sillä ihmisen toiminta vaikuttaa yli 70 prosenttiin maapallon jäättömästä maa-alasta.

Yhä suurempi osa lajeista elää ihmisen muokkaamissa ympäristöissä, joita rakennamme lähinnä omien aistiemme näkökulmasta; muuttolinnun silmin tyylikäs lasijulkisivu muistuttaa avointa taivasta, ja siinä missä ihminen näkee pimeän­ jalankulkuväylän, lepakko näkee täydellisen lentokäytävän, jonka polkumme valaisemiseksi asennettu katuvalo katkaisee. Liikenteen melu puolestaan vahingoittaa linnunpoikasia jo munassa.

Muiden lajien tarpeita on onneksi opeteltu ottamaan huomioon. Valosaastetta pyritään rajoittamaan valojen tarkemmalla suuntaamisella ja sävyjen säätämisellä, ja julkisivuun voi nykyään asentaa lintuturvallista lasia, jonka ultraviolettivaloa heijastava kuviointi ei häiritse ihmistä, mutta on linnunsilmin selvästi nähtävissä.

Muiden lajien huomioon ottaminen edellyttää aistiemme rajallisuuden tunnistamista, mielikuvitusta ja kykyä ottaa vakavasti myös sellaiset maailman hahmottamisen tavat, joita emme voi itse tavoittaa.

Lepakoiden seuraamisen jäljiltä maailma on taas vähän kiehtovampi ja monipuolisempi paikka. Jatkossa osaan lisätä kevään merkkien listalle myös siippojen paluun katonharjan alle.