Pyöräily Helsingissä vaatii ketun oveluutta, leijonan rohkeutta ja lehmän hermoja
Tauno Matomäki lausahti aikoinaan, että Suomessa ei kannata valmistaa mitään hevosen kokoista. Suomessa hallitsee insinöörivetoinen suuria teknisiä ratkaisuja arvostava henki. Sama pätee myös liikenteeseen: kaduille ei kannata yrittää millään lehmää pienemmällä.
Pyöräily on vähentynyt ja erityisesti nuoret ja ikääntyneet pyöräilevät entistä vähemmän. Helsingissä pyörämatkojen osuus kaikista matkoista on yhdeksän prosenttia. Kööpenhaminassa se on 32 prosenttia.
Ja kuitenkin – on vaikea kuvitella parempaa asiaa kuin pyöräily. Terveys paranee ja työteho kohenee. Liikkuvat ihmiset joutuvat toisten hoidettaviksi 10-20 vuotta myöhemmin kuin paikallaan viihtyvät. Pysymällä pois auton ratista pyöräilijät jättävät tilaa toisille, parantavat hengitysilman laatua ja jarruttavat kasvihuoneilmiötä. Pyörät tekevät kaupungista elävän ja inhimillisen.
Helsinki aikoo tuplata pyörämatkojen määrän lähivuosina. Silti pyöräily kaupungissa vaatii ketun oveluutta, leijonan rohkeutta ja lehmän hermoja. Kaupunkiin tulee idästä ja lännestä hienot pyörätiet. Uusi Baana heittää hetkessä Ruoholahdesta vanhaa radan pohjaa myöten Rautatieasemalle. Hyvät reitit rohkaisevat pyöräilemään, niiden varrella näkee kymmeniä pyöriä toimistorakennusten edessä.
Mutta entä jos haluaa Kaisaniemeen, Hakaniemen torille tai Punavuoreen? Pyörätiet katkeavat tai katoavat. Hämeentiellä, Kaisaniemessä, Hakaniemessä ja Mechelininkadulla pitäisi uskaltaa vihaisten bussien ja ratikoiden sekaan tai taluttaa jalkakäytävällä. Ja nämä kadut ovat kuitenkin isoja sisääntuloreittejä kaupunkiin.
Monien työpaikat ovat keskustassa pyöräreittien ulottumattomissa. Pyörällä pitäisi päästä myös käymään kaupassa ja apteekissa. Myös pelokkaat sohvaperunat pitäisi saada satulaan. Kaupunkipyöräilyn pitäisi onnistua myös jakkupuvussa, korkokengissä tai kravatti kaulassa
Myös pyöräilykulttuurissa olisi parantamisen varaa. Nyt pyörätiet ovat suosittuja parkki- tai rupattelupaikkoja. Pyörätiellä voi lennättää leijaa tai järjestää piknikin. Myös pyöräilijät itse aiheuttavat ongelmia. Tom Cruise -inkarnaatiot, joille elämä on yhtä Ranskan ympäriajoa, ovat vaarallisia kaikille. Hajamieliset haapoilijat taas kiilaavat liikennevaloissa rinnalle niin, että risteyksen ylitys muistuttaa meritaistelua, jossa kaksi armadaa kohtaa tankojen kolistessa.
Kaikki tämä olisi muutettavissa. Helsinki voisi nousta maailman pyöräilypääkaupungiksi tekemällä pyöräilystä kaupunkisuunnittelun kunnia-asian ja kaupungin tavaramerkin.
Jalkakäytäville voisi maalata hitaita pyöräteitä, joissa voisi fillaroida niin, ettei tarvitse sukeltaa ratikoiden ja bussien sekaan. Keskustassa jalankulkijat ja kävelijät voisivat käyttää osin samoja tiloja, kun nopeudet pysyvät alhaalla. Kaupunki voisi kampanjoida joustavaa ja toiset huomioon ottavaa liikennekulttuuria. Työpaikat voisivat palkita pyörällä töihin tulevia vaikka fillaribonuksella, viidentoista minuutin lyhennetyllä työajalla tai ylimääräisellä lomapäivällä. Kierrätyskeskuksissa voitaisiin kunnostaa ja huoltaa pyöriä.
Kaupunkifillarointi on nouseva trendi. On mukava polkea Seinen rantaa tai sotkea Unter der Lindenillä: kaupunki tuntuu omalta ja jalat eivät paina. Pyöräily sopisi mainiosti pohjoismaisen luonnonläheisen kaupunkikulttuurin imagoon. Helsingissä pyörällä pääsee paitsi kaupungille myös sen rannoille. Matkailijoille voisi tarjota kaupunkipyöriä tai kunnostettuja kierrätyspyöriä, ja heille voisi järjestää ohjattuja kierroksia kulttuuriin ja luontoon. Joku designeri voisi suunnitella hauskan Helsinki-pyörän, joka sopii myös talvipyöräilyyn, tai sadeviitan, pyöräilylaukun, juomapullon tai soittokellon.
Ensin pitäisi kuitenkin pärjätä edes kotimaan sarjassa. Helsinkiläisille tiedoksi, että pyöräpiireissä Suomen pyöräilypääkaupunkina pidetään Oulua. Kuinka kauan annamme tämän asian tilan jatkua?