Joskus ulkona saattoi nähdä lehmiä

Kesääni on kuulunut paljon liikkumista kotimaassa. On ollut pitkiä ajomatkoja läpi Suomen, istumista junassa ja onneksi myös polkupyörän selässä. Olen nähnyt isoja ja pieniä paikkakuntia, autioituneita kyliä ja tyhjiä teitä, peltoja ja avohakkuita, Länsi- ja Itä-Suomea, Kainuuta.

Olen kaivannut lehmiä. Luonnonvarakeskuksen tilastojen mukaan Suomessa on vähän vajaat 800 000 nautaa. Mutta missä ne ovat? Eivät ainakaan ulkona.

Koko kesänä olen valehtelematta nähnyt lehmiä laitumella yhden käden sormilla laskettavan määrän. Lampaita on Suomessa 110 000, mutta ulkona niitä näkee nautoja enemmän. Kaikkein useimmin ulkona törmää nykyään hevosiin. Niitä on Suomessa noin 70 000.

Mihin naudat ovat joutuneet? Niiden määrä on puolittunut 1950-luvulta, kun suomalaiset alkoivat syödä lisäksi myös sikaa ja sittemmin broileria.

Ne ovat nykyään sisätiloissa.

Jo viitisen vuotta sitten 65 prosenttia Suomen naudoista eli pihattonavetoissa, ja osuus on varmaankin kasvanut. Pihattonavetat ovat tavallaan parannus nautojen elämään: niissä eläimet saavat liikkua vapaasti eikä niitä ole kytketty paikalleen kuten vanhemmissa parsinavetoissa.

Laki ei kuitenkaan velvoita päästämään pihattonavettojen asukkeja ulos. Jotkut ulkoilevat, mutta laidunten sijaan tarjolla on joskus vain kasvillisuudesta paljaita jaloittelutarhoja. Enää muutama prosentti suomalaisten nautojen ravinnosta kertyy laitumilta.

Tilanne on muuttanut Suomen luontoa rajusti. Perinnebiotooppien kuten niittyjen, hakojen ja ketojen pinta-ala on vähentynyt 90 prosenttia 1960-luvulta. Ne ovat Suomen uhanlaisimpien biotooppien joukossa.

Pihattonavetat eivät sinänsä ole siihen ainoa syy. Esimerkiksi metsälaidunnusta on pidetty puuntuoton kannalta haitallisena. Karjatilojen määrä on vähentynyt, ja peltoja on metsitetty. Perinteiset tavat hoitaa nurmia, kuten niitto ja kulotus, ovat jääneet menneisyyteen.

Jotkut ajattelevat, että perinnebiotoopit ovat ihmisen luoma hetkellinen anomalia, eikä niiden katoavaa lajistoa kannata surkutella.

Kasvinsyöjien ylläpitämillä elinympäristöillä on kuitenkin paljon pidempi historia. Ihmisen kotieläinten luomat perinnebiotoopit kykenivät pitkään säilyttämään jääkauden aikaisen mammuttiaron lajistoa.

Kun metsästys ja lämpenevä ilmasto ajoivat pleistoseenin suuret laiduntajat sukupuuttoon, ihmisen kotieläimet onnistuivat luomaan turvapaikan osalle lajistosta. Nyt nuo turvapaikatkin alkavat olla menetettyjä ainakin Suomessa.

Yksi lajiryhmä, joka on kärsinyt laiduntajien ja perinnebiotooppien katoamisesta, ovat linnut. Kun karjan mukana katoavat muun muassa hyönteiset ja avoimena pysyneet rantaniityt, pääskylajit, kottarainen, peltosirkku tai vaikkapa etelänsuosirri ovat hätää kärsimässä.

Karjatalouden muutosten vaikutukset lintuihin ovat esimerkki siitä, kuinka ihminen on toivottoman huono ennakoimaan tekemistensä vaikutuksia. Kukaan tuskin toivoi lintujen katoavan, kun pihattonavettojen ulkoilusäädöksiä hiottiin tai metsälaidunnuksen vaikutuksesta puuntuottoon varoiteltiin.

Ja jos ihminen on huono ennakoimaan, niin vielä huonompi hän näyttää olevan purkamaan luomiaan huonoja käytäntöjä. Tiedetään jo hyvin, mitä laidunten katoaminen aiheuttaa, mutta silti lehmät eivät ilmaannu takaisin ulos. Sillä aikaa muun muassa linnut katoavat luonnostamme pesintä kerrallaan.