Talo puretaan ensin sanoissa

Yksi Suomen rumimmista kirkoista puretaan? Valtakunnallista mainetta nauttiva Kouvolan keskuskirkko on purku-uhan alla. Lähes 50-vuo­tias kirkkorakennus on ollut kuluneen talven kiinni turvallisuussyistä.

Sitaatti on Iltalehden jutusta, jossa hyödynnetään tyypillisiä klikkiotsikoinnin keinoja. Otsikointi kertoo dramaattisista sanavalinnoista, joilla rakennusten purkamisesta usein mediassa kerrotaan.

Rumuuteen ja vaarallisuuteen viitatessa ei juurikaan kiinnitetä huomiota ris­kien perusteisiin, purkamisen aiheuttamaan ympäristökuormaan tai rumuuskäsitysten kulttuuri- ja aikasidonnaiseen luonteeseen.

Meidän ajassamme purkukelpoisiksi tuomittavien rakennusten estetiikka on enimmäkseen modernistista.

Kuutisenkymmentä vuotta sitten Suomessa kiisteltiin jugendrakennusten säilyttämisestä. Tampereella keskusteltiin arkkitehtien Lars Sonckin ja Birger Federleyn suunnitteleman Tirkkosen talon kohtalosta.

Aihetta käsitelleen sanomalehtiartikkelin mukaan Museovirasto esitti kohteen suojelua sen kulttuurihistoriallisiin arvoihin vedoten, mutta Aamulehden siteeraaman ”asiantuntija-arvion” mukaan rakennus oli päässyt huonokuntoiseksi ja sen korjaaminen olisi voinut maksaa jopa kolme kertaa enemmän kuin vastaavan uudisrakennuksen pystyttäminen.

Omistajayhtiön mukaan rakennuksen säilyttäminen olisi omistajalleen kohtuuton rasitus.

Suomessa purkamista pidetäänkin omistajan oikeutena, johon yleisen edun vuoksi ei ole tarvetta tai oikeuttakaan puuttua, ellei rakennus ole suojeltu.

Asenne on yksilökeskeinen ja korostaa itsekseen pärjäämistä. Jos talo on omin voimin rakennettu tai hankittu, muilla ei pitäisi olla oikeutta puuttua sen ylläpitoon.

Tirkkosen talo kuitenkin säilyi toisin kuin monet muut vastaavantyyppiset rakennukset ympäri Suomea, ja sen julkisivut suojeltiin rakennussuojeluasetuksella vuonna 1975.

Nykyään Tirkkosen talo on ihailtu rakennus, jonka suojelu laajennettiin vuonna 2024 koskemaan myös rakennuksen sisätiloja.

Vastaavanlaista merkitystä on vaikea kuvitella sille rakennukselle, joka paikalle olisi 1970-luvulla kolmasosahinnalla pystytetty.

Käsitteillä purkukuntoinen tai korjauskelvoton viitataan rakennuksen heikkoon tilaan, jonka vuoksi sitä ei enää kannata korjata.

Määritelmä on kuitenkin suhteellinen. Kiinteistökaupan yhteydessä mainittu purkukuntoisuus ei välttämättä kerro rakennuksen todellisesta kunnosta, vaan myyjän halusta pestä kätensä talon mahdollisista yllättävistä vaurioista.

Kukaan ei käske purkamaan purkukuntoista taloa, vaan pienellä – tai suurella – vaivannäöllä niistä voi kuoriutua omailmeisiä helmiä. Kuntoraportissa esitetty ”purkukuntoisuus” voi tosin estää pankin lainapäätöksen saamisen.

Arvio korjauskelvottomuudesta kytkeytyykin usein arvioon korjauskustannuksista, ei niinkään korjaamisen vaikeudesta.

Korjauskustannuksiin puolestaan vaikuttavat korjaamiselle asetetut tavoitteet, sillä usein ei riitä, että rakennus palautetaan käyttökuntoon, vaan se halutaan muokata vastaamaan uutta käyttötarkoitusta tai uusia toiminnan tai olosuhteiden vaatimuksia.

Korjauskustannukset riippuvat siitä, mille tasolle korjauksilla pyritään. Jos kustannuksiin lasketaan rakennuksen muutostyöt uuteen käyttötarkoitukseen, korjaaminen saadaan näyttämään kalliilta, vaikka jossain muussa käyttötarkoituksessa rakennus toimisi lähes nykyisellään.

Yhdelle villasukat ovat itsestään selvä osa asumista, toinen haluaa syödä aamupalansa t-paidassa kesät talvet.

Monella työpaikalla tärkeintä ovat nopea kaapeliverkko ja tehokas ilmanvaihto, mutta luovan tai fyysisen työn tekemiselle rouhea raakatila ja patinoituneet pinnat voivat luoda sallivat ja inspiroivat puitteet.

Päätös rakennusten purkamisesta pohjautuu usein varsin subjektiivisiin päätöksiin ja arvoihin. Siksi voikin pohtia, miten tapamme puhua rakennuksista sekä niiden korjaamisesta ja korjattavuudesta vaikuttaa niiden säilymiseen ja purkamiseen.

Aikanaan röttelöiksi miellettyjen puukaupunginosien suojelua pidettiin mahdottomana. Edes edistykselliset rakennussuojelijat eivät uskoneet, että rakennuskantaa voitaisiin laajassa mitassa säilyttää, vaan he esittivät rakennusten hidasta korvaamista uusilla rakennuksilla, jotka toistavat vanhaa mittakaavaa ja materiaalimaailmaa.

Samaan tapaan voi olla vaikeaa löytää puolustajia modernille rakennusperinnölle, jos se nähdään vain korjauskelvottomina homekouluina. Jos samat rakennukset nähdäänkin rakennusperintönä, joka on korjauskelpoista ja joka tallentaa modernin hyvinvointivaltion aatteita ja historiaa, suojelun puolustajia saattaakin löytyä.

Purkaminen on voimakas sana. Siihen liittyy ajatus radikaalista muutoksesta ja lopullisuudesta, mutta usein myös toiveikkuutta vanhan raunioille rakennettavasta uudesta ja edistyksellisestä.

Jälkimmäistä sävyä lienee tavoiteltu nimettäessä Juha Sipilän hallituksen (2015–2019) Norminpurku-kärkihanketta, joka pyrki helpottamaan liialliseksi koettua säätelyä. Siinä yhteydessä purkaminen esitettiin tarpeettomien esteiden, siis byrokraattisten rakenteiden, hallittuna alasajona.

Vuonna 2012 julkaistun Kuvitetun rakennussanakirjan mukaan purkaminen on ”olemassa olevien rakenteiden irrottaminen tai hajottaminen ja näin syntyvän jätteen käsittely työmaalla”. Määritelmään sisältyy siis toiminnan suunnitelmallisuus ja ihmisen osallisuus siihen.

Kiertotalousajattelun näkökulmasta määrittelyyn sisältyy myös puutteita, koska purkamisen oletetaan väistämättä johtavan jätteen syntymiseen.

Suomenkieliseen keskusteluun onkin viime aikoina kaivattu esimerkiksi ehjänä purkamiseen tai osiksi purkamiseen viittaavia käsitteitä, jotka viestisivät samalla mate­riaalin tai rakennusosien käytettävyydestä uudelleen.

Olisi siis tarve löytää käsitteistöä, joka ilmaisisi nykyistä paremmin purkamisen ja kiertotalouden suhdetta, sillä suomen kielen sana purkaminen viittaa ainakin rakennusten kohdalla lopulliseen tuhoutumiseen.

Esimerkiksi englannin kielessä käytetään sanoja demolition ja dismantling, mutta meiltä ei tunnu löytyvän erillistä sanaa ehjänä purkamiselle.

Kun nostamme katseemme yksittäisistä termeistä laajempaan purkamisen kielenkäyttöön, voimme tarkastella sitä purkupuheena, joka sanallistaa purkamisen syitä, perusteita ja seurauksia.

Purkupuhe voi olla julkista, kuten erilaisia mediatekstejä, mainoksia, lausuntoja ja määräyksiä, tai yksityistä, kuten esimerkiksi suullisia keskusteluja, kirjeitä tai päiväkirjamerkintöjä.

Purkupuhetta on myös esimerkiksi purettujen rakennusten muistelu. Purkupuhe voi joko puolustaa tai vastustaa purkamista tai olla sävyltään neutraalia, mutta myös neutraalina esiintyessään se kertoo rakennettuun ympäristöön kohdistuvista odotuksista ja merkityksistä.

Taloudellinen puhetapa kannustaa toimintojen keskittämiseen ja tiivistämiseen, ylläpidon ja korjaamisen välttelyyn ja purkamisen kautta toteutettavaan kiinteistökehittämiseen.

Mediassa pelkkä talousargumentointi voi kuulostaa kylmältä ja siksi talouspuhekin operoi mielikuvilla ja pyrkii vetoamaan tunteisiin. Talouspuheen riskejä korostava puhe, riskiretoriikka, onkin eräänlaista pelolla hallintaa.

Kaupunkisuunnittelussa riskien ennakointi on vaikeaa, joten niihin suhtaudutaan vakavasti. Myös sisäilmadiskurssi käyttää hyväkseen tunteita, erityisesti pelkoa.

Terveysriskien korostaminen vetoaa käyttäjiin ja auttaa riisumaan rakennuksen muista siihen kiinnittyneistä arvoista.

Sisäilmadiskurssin tapaan toimii homediskurssi, joka luo mielikuvan lopullisesti pilaantuneesta ja korjauskelvottomasta rakennuksesta.

Rakennuksen epäterveellisyyteen viittaava puhetapa tahrii rakennukset, jopa kokonaiset rakennustyypit ja tietyt rakennustyylit ja -ajankohdat, kuten 1970-luvun betonikerrostalot, ja vaikuttaa rakennusten taloudelliseen arvoon ja omistajien motivaatioon pitää niitä kunnossa.

Erilaiset taloudellisuuteen ja korjaamisen vaivalloisuuteen viittaavat puhetavat voivat yhdistyä käyttökelvottomuusdiskurssiksi, jossa oletetaan, että rakennukset vääjäämättä pilaantuvat vanhetessaan siten, että niiden ylläpidosta tulee omistajilleen sietämättömän raskasta ja saa viranomaisten suojeluvaatimukset näyttämään kohtuuttomilta.

Rakennuksen heikko kunto on tyypillinen purkamisen peruste. Yleensä rakennuksen heikkoa kuntoa on kuitenkin edeltänyt jokin muu tekijä, esimerkiksi vajaakäyttö ja sitä seurannut huollon laiminlyönti.

Vajaakäyttö johtuu usein rakennuksen sijainnista, jolloin tiloihin ei saada mielekästä toimintaa tai toiminnasta odotetulla tavalla vuokratuloja.

Vajaakäyttöön rinnastuu myös maankäytön tiivistäminen. Diskurssin mukaan maankäytön tehostaminen on kestävän kehityksen vuoksi välttämätöntä, ja siinä matalat ja väljästi rakennetut vanhat rakennukset asettuvat tiivistämisen esteeksi.

Tiivistämisdiskurssi on saanut määräävän aseman keskusteluissa kaupunkisuunnittelusta, vaikka sitä voi myös kritisoida esimerkiksi kaupunkiluonnon hävittämisestä ja ihmisten elinympäristön laadun heikentämisestä.

Purkamisen ympärille kehittyy uudissanoja ja -käsitteitä, joiden ensisijaisena tarkoituksena ei ole selkeys ja yksiselitteisyys.

Tiivistämisdiskurssin tapaan ekologisuuteen verhoutuu myös tunnistamamme energiatehokkuuden diskurssi.

Usein purkamista perustellaan sillä, että uudisrakennuksen arvioidaan säästävän energiatehokkuutensa vuoksi luonnonvaroja kompensoiden siten purkamisesta ja uudisrakentamisesta koituvan ympäristökuorman.

Laskelmia on hankala arvioida, sillä tuloksiin vaikuttavat ennen kaikkea, mitkä lähtötiedot niin purettavasta kuin tilalle nousevasta rakennuksesta laskelmiin valitaan ja mitä muita tekijöitä niissä huo­mioidaan.

Useimmissa tapauksissa uudisrakennuksen, olipa se miten energiatehokas tahansa, ympäristökuorman kompensoimisen ar­vioidaan kestävän vähintään 50 vuotta.

Ympäristön kannalta seuraavat vuosikymmenet ovat kuitenkin ratkaisevan tärkeitä, joten meillä ei ole aikaa odottaa, että uudisrakennukset alkavat lunastaa tämänkaltaisia ympäristölupauksiaan.

Ja toisaalta, jos rakennukset päädytään purkamaan samaan tapaan kuin nykypäivänä, noin 50 vuoden iässä, lupaukset eivät edes ehdi realisoitua.

Tiivistä kaupunkirakennetta pidetään kaupunkisuunnittelun alalla ekologisena, sillä se hyödyntää tehokkaasti olemassa olevaa infrastruktuuria ja lyhentää muun muassa asiointimatkoja.

Sen myös ajatellaan säästävän luontoa ja viheralueita, kun painetta rakentamiseen voidaan kohdistaa jo rakennetuille alueille.

Tiivistäminen ei kuitenkaan tapahdu vain rakentamalla pysäköintialueiden päälle, vaan myös tehottomiksi katsottujen matalampien rakennusten tilalle. Tällöin puhutaan ”purkavasta täydennysrakentamisesta” tai ”purkavasta uudisrakentamisesta”.

”Kaupunkisaneeraus” on käsitteenä jo väljähtänyt, ehkä negatiiviseltakin kalskahtava. Se kuitenkin johdettiin ruotsin kielen terveyteen ja tervehdyttämiseen liittyvistä käsitteistä perustelemaan purkamista. Käsite vakiintui laajamittaiseen käyttöön viimeistään 1960–1970-luvuilla.

Tervehdyttäminen tapahtui pääsääntöisesti uudisrakentamalla terveitä rakennuksia ”vanhojen ja sairaiden” rakennusten sekä pimeinä ja ahtaina pidettyjen umpikorttelien paikalle.

Juuri nuo ”uudet ja terveet” ovat nyt viitisenkymmentä vuotta myöhemmin sisäilmariskeineen purku-uhan alla.

Purkamista kaunistelevat uudissanat rinnastuvat tähän purettavia kohteita vähättelevään puheeseen.

Parhaillaan purku-uhan alla oleva 1960–1990-lukujen rakennuskanta tunnetaan tällä hetkellä lähinnä riskiretoriikkaa vahvistavien määritelmien kautta. On homekouluja, riskirakenteita ja ongelmalähiöitä, mutta usein arviointiin kätkeytyy myös käsityksiä kauniista ja viihtyisästä ympäristöstä.

Moderni rakennusperintö muodostaa merkittävän osan rakennuskannastamme ja siten kansallisvarallisuudestamme, mutta sen säilyttäminen vaatii uudenlaista ajattelua ja uusia käsitteitä.

Koetussa rumuudessa on usein kyse muodikkuudesta tai epämuodikkuudesta. Siksi rumuuden ei pitäisi toimia purkuperusteena, ja myös muiden argumenttien lomasta olisi kyettävä tunnistamaan, milloin esimerkiksi vanhanaikaisuus tai huonokuntoisuus onkin itse asiassa esteettisen arvion tulosta, rumuuden kokemusta. 

Teksti on toimitettu ote Iida Kalakosken ja Riina Sirénin kirjasta Pelastakaa talot! Purkuvimmaa purkamassa (SKS Kirjat, 2026). Kalakoski on arkkitehti ja rakennussuojelun dosentti, Sirén arkkitehti, filosofian maisteri ja restauroinnin artenomi.