Sisyfos juoksumatolla

Sisyfos oli antiikin Kreikan mytologiassa Korintin kaupungin perustaja ja kuningas. Hän uhmasi jumalia ja onnistui huijaamaan kahdesti jopa kuolemaa oveluudellaan.

Jumalat rankaisivat häntä röyhkeydestä ankarasti: Sisyfos määrättiin vierittämään raskasta kivenlohkaretta ylös jyrkkää vuorenrinnettä, mutta kivi vieri takaisin alas juuri ennen huippua ja pakotti hänet aloittamaan ponnistelun uudestaan.

Kun tutustuin psykologi Steven Pinkerin vuonna 1994 popularisoimaan käsitteeseen ”eufemismi-juoksumatto”, ajattelin Sisyfosta.

Eufemismi-juoksumatto kuvaa tuttua ilmiötä: sana – esimerkiksi jotain vähemmistöryhmää luonnehtiva – on aluksi neutraali, mutta muuttuu ajan myötä loukkaavaksi. Tilalle keksitään uusi, joka myös vähitellen tahriutuu, jolloin se on taas korvattava.

Näin tapahtuu, koska poliittisesti korrektien ilmaisujen käyttö ei poista kielen taustalla vaikuttavia asenteita. Muutoksen pitäisi tapahtua ongelman ytimessä, on kyse sitten rasismista, seksuaalivähemmistöjen asemasta tai vammaisten syrjinnästä.

Moni meille täysin kelvollinen sana on parinkymmenen vuoden kuluttua korvattu uudella.

Pinker esitteli juoksumattokäsitteen The New York Timesin mielipidekirjoituksessa. Hän reagoi 1990-luvun alkupuolen poliittiseen korrektiuteen, joka lipsahteli toisinaan komiikan puolelle. Kuten lipsahtelee yhä.

Isot amerikkalaismediat julkaisivat pitkiä listoja ”epäsopivista” sanoista, joista monissa ei ollut mitään vikaa. Esimerkiksi kuulovammaisten itsensä hyväksymä sana ”kuuro” oli The Los Angeles Timesin toimituksessa päätetty korvata litanialla ”ihminen, joka ei kuule”.

Pinker ei kuitenkaan väittänyt, että sanojen vaihtaminen olisi turhaa.

”Kunnioitus tarkoittaa sitä, että ihmisiä kohdellaan niin kuin he haluavat tulla kohdelluiksi, alkaen heidän käyttämistään nimistä”, hän kirjoitti.

Jotkut muutokset olivat hänen mielestään jopa välttämättömiä: Amerikan alkuperäisväestöstä puhuminen muistutti maan kolonialistisesta historiasta ja siitä ketkä ”olivat täällä ensin”.

Aiemmin käytetty ”intiaani” oli perustunut maantieteelliseen väärinkäsitykseen. Sana jäi käyttöön senkin jälkeen, kun tajuttiin, että Kolumbus oli päätynyt löytöretkillään Intian sijasta Amerikkaan. Eurooppalaisille ei ollut niin tarkkaa, millä nimillä he ali-ihmisinä pitämiään barbaareita kutsuivat.

Kotimaisten kielten keskuksen johtava asiantuntija Ulla Tiililä kirjoitti verkkokolumnissaan vuonna 2020:

”Kieli on tasa-arvon edistämisessä yksi monista asioista, mutta jos se olisi vähäpätöinen, tuskin sen kehittämistäkään vastustettaisiin, kuten nyt tehdään!”

Haastattelin juttuuni pitkän uran muun muassa toimittajana ja kirjailijana tehnyttä Markus Leikolaa. Hän muistuttaa, että uudistusten vastustaminen on politiikkaa siinä missä niiden ajaminenkin.

”Identiteettikysymykset ovat usein tärkeämpiä niille, jotka hankaavat vastaan ja rakentavat konfrontaatiota”, Leikola sanoo.

Kaikkea turhautumista ei kuitenkaan voi sivuuttaa poliittisesti tarkoitushakuisena kulttuurisotana. Ihmiset pelkäävät – toisinaan kohtuuttomia – seurauksia, jos he erehtyvät vahingossa käyttämään väärää sanaa.

Täydellisen terminologian hallitseminen ei vielä myöskään kerro ihmisestä juuri mitään.

Pinker kirjoitti:

”Uusimman vähemmistöä kuvaavan termin käyttäminen ei useinkaan osoita herkkyyttä, vaan vain sitä, että tilaa oikeita lehtiä ja käy oikeilla cocktailkutsuilla.”

Lue juttu:

• Kun sanat muuttuvat poliittisesti epäkorrekteiksi, tilalle keksitään uusia. Muuttuvatko myös asenteet, vai siirtyvätkö ennakkoluulot vain termistä toiseen? Kieli

  Saako enää sanoa mitään? Sievistelyn kierre voi koventaa kielenkäyttöä

  11 MIN