Kuinka aito ihminen puetaan?

Viime toukokuussa pukusuunnittelija Kirsi Gum meikkasi itseään hotellihuoneessa Cannesissa.

Hän oli saanut tarkat ohjeet 13-vuotiaalta tyttäreltään. Ensin laitetaan primer eli pohjustusvoide, sitten tehdään kulmakarvat, sen jälkeen taputellaan meikkivoide ja niin edelleen.

Tytär oli numeroinut purkit, jotta Gum varmasti muistaisi järjestyksen.

Muutamaa tuntia myöhemmin autonkuljettaja veisi hänet Cannesin elokuvajuhlien pääkallonpaikalle, Vuono-elokuvan ensi-iltaan.

Gum oli osa kansainvälistä työryhmää ja suunnitellut elokuvan puvustuksen. Elokuva oli päässyt Cannesin pääkilpailusarjaan ja kisasi yhdestä elokuvamaailman arvostetuimmista palkinnoista, Kultaisesta palmusta.

Auto lipui pitkässä mustien autojen letkassa pitkin rantabulevardia, jolle oli kerääntynyt väkeä siinä toivossa, että he näkisivät vilauksen jostakusta tähdestä.

Lopulta auto pysähtyi Palais des Festi­valsin eteen ja ovi avattiin. Kirsi Gum astui vuokratussa iltapuvussaan punaiselle matolle.

Elokuvan tarina on kaukana Cannesin glamourista. Vuono kertoo romanialais-norjalaisesta maahanmuuttajaperheestä, jota aletaan epäillä lastensa pahoinpitelystä, ja perhe joutuu norjalaisen oikeusjärjestelmän rattaisiin.

Elokuvan jälkeen yleisö nousi osoittamaan suosiotaan. Vakavailmeinen romanialainen ohjaaja Cristian Mungiu jopa hymyili hieman.

Naispääosan esittäjä norjalainen Renate Reinsve säteili valkoisessa Louis Vuittonin iltapuvussaan ja halasi miespääosan esittäjää, romanialais-amerikkalaista Sebas­tian Stania.

”Olihan se ihanaa! Ihan super”, Kirsi Gum sanoo kuukausi myöhemmin, kun hän istuu lounasravintolassa Helsingissä. Hänestä tuntui siltä kuin aplodit eivät koskaan loppuisi.

Hän juhli iltaa suomalaisten kollegojen seurassa. Ilta oli ihana, seura mitä mainioin­ta, mutta Cannesin kaltainen paikka ei taida olla ihan omiaan Gumille.

”Cannes on näyttäytymispaikka. Ja mä olen sellainen, että haluan aina löytää aitouden.”

Elokuvissa ihmiset näyttävät usein liian täydellisiltä. Varsinkin naisiin kohdistuu kova paine näyttää moitteettomilta.

Yhä edelleen, sanoo Gum, vaikka asenteet ovatkin muuttuneet siitä, kun hän tuli alalle 2000-luvun alussa.

Vielä kymmenisen vuotta sitten hänelle muun muassa sanottiin, että naisten pikkuhousut eivät saa kuultaa housujen läpi, koska se ei ole seksikästä. Gumin oli vastat­tava, että vaatimus oli älytön ja irti todellisuudesta.

Gum toivoo omalla työllään voivansa vaikuttaa siihen, miten ihmisiä elokuvissa esitetään. Ehkä sitä kautta voi vaikuttaa ­siihenkin, miten ihmisiä ylipäätään katsotaan.

Esimerkiksi Vuono-elokuvassa ruotsalainen Lisa Carlehed näyttelee asianajajaa, jolla on hieman liian tiukka paita. Paidan läpi pursuavat liian pienet rintaliivit saumoineen.

”Joku voi ajatella, että ai kamala, miksi en laittanut hänelle väljempää paitaa. Mutta en tehnyt hänestä rumaa ihmistä, vaan aidon ihmisen.”

Hänen mielestään ihmisiä pitäisi katsoa lempeästi, miltä ikinä he näyttävätkään.

”Rakastan näyttelijöitä ja tanssijoita. Kunnioitan heitä. Ja sen takia voin sanoa, että olet täydellinen juuri sellaisena kuin olet.”

Tänään Kirsi Gum on pukeutunut ohueen raidalliseen trikoopaitaan, leveälahkeisiin farkkuihin, lenkkareihin ja nukkaantuneeseen vanhaan villatakkiin. Kaikki on kierrätettyä.

Laukkua hänellä ei ole, vaan hän on onnistunut sullomaan auton avaimet, puhe­limen, savukkeet ja sytyttimen taskuihinsa.

Hän on tottunut ajattelemaan, että vaatteita tärkeämpää on se, miten ne kantaa.

”Tulen köyhästä perheestä ja opin jo pienenä, että jos kulkee hyvässä ryhdissä ja näyttää itsevarmalta, voi laittaa päälleen mitä vaan eikä kukaan kiusaa.”

Gumia ei kiusattu, mutta koulu oli hänelle haastavaa. Erityisesti lukeminen tuntui vaikealta. Hän ratkoi ongelmaa niin, että luki pienen tekstipätkän kerrallaan ja piirsi siitä yhden ydinjutun.

”Samaan aikaan puuhastelin sataa muuta asiaa, mutta opin löytämään asian ytimen, mikä on tärkeä taito dramaturgiassa.”

Myös hänen kuvamuistinsa ja kykynsä yhdistellä kuvia toisiinsa kehittyivät. Molemmista taidoista on ollut hyötyä pukusuunnittelijan työssä.

Gumille on diagnosoitu neurokirjon piirteitä, mutta hänen nuoruudessaan tietoa näistä asioista oli vähän. Koulun ja välivuosien jälkeen hän päätti hakea Taide­teolliseen korkeakouluun, nykyiseen Aalto-yliopistoon.

Hän pyysi äitiään tarkistamaan hakupaperit. Äiti kysyi, että tietääkö tytär mihin tämä on hakemassa.

Muotipuolelle, Gum vastasi. Äiti kertoi, että hän oli hakemassa esittävien taiteiden pukusuunnittelijaksi.

Gum innostui: ai sellainenkin paikka on olemassa! Hän haki ja pääsi sisään.

Gum suunnittelee elokuvien lisäksi puvustuksia tv-sarjoihin, tanssiesityksiin ja ­mainoksiin. Hänen pitää hallita eri lajityyppejä, tarpeen tullen fantasiaa ja scifiäkin, vaikka niitä kuvataankin harvemmin Suomessa.

Hän arvostaa muodin ammattilaisia mutta kuvailee omaa työtään päinvastaiseksi. ”Mä teen realismia.”

Paitsi joskus Gumista tuntuu siltä, että jos siirtäisi kaupungilla näkemänsä suoraan elokuvaan, kukaan ei uskoisi, että se on realismia.

Kerran Prisman parkkipaikalla hän katseli noin seitsemänkymppistä miestä, joka putsasi huolellisesti keltaisella pölyhuiskalla Toyota Corollaansa. Sitten mies otti rätin ja alkoi kiillottaa autoa. Kun tuli valmista, hän meni istumaan autoonsa, sytytti tupakan ja otti esiin ristikkolehden.

Tuollaiset tilanteet jäävät Gumin mieleen, ja ainakin jotakin muistoista saattaa joskus päätyä henkilöhahmon asuun.

Harva tulee ajatelleeksi, miten paljon työtä ja osaamista pukusuunnitteluun liittyy.

Gum suunnittele, koordinoi, järjestää. Toki hänellä on apulaisia tiimissään.

Kun käsikirjoittajan ja ohjaajan visio on Gumille selvä, hän alkaa hahmotella asukokonaisuuksia rinnakkain muiden taiteellisten johtajien, kuten lavastussuunnittelijan, kanssa.

Hän vuokraa vaatteita esimerkiksi Yleisradion puvustamosta ja tonkii Kierrätyskeskuksia. Niiden ilmaislaarit ovat hänen aarrearkkujaan. Mitä reikäisempi ja nuhjuisempi vaate, sen parempi. Se todennäköisesti tulee näyttämään aidolta jonkun näyttelijän yllä.

Kerran Gum maalasi uutena ostetun paidan 23 kertaa ennen kuin se näytti oikealla tavalla käytetyltä.

”Eikä yksikään katsoja huomannut, että se oli maalattu.”

Hän pyrkii käyttämään mahdollisimman paljon kierrätettyjä vaatteita, mutta sukat ostetaan aina uusina. Ne pitää kuitenkin usein tuunata käytetyn näköisiksi, ainakin jos ne näkyvät kuvassa.

Gum sekoittaa värjäysaineen keitetystä kahvista ja suolasta ja maalaa sukkiin varpaiden ja kantapäiden jäljet. Joskus hän ­hioo sukan pohjaa hiekkapaperilla, jotta se näyttää kuluneelta.

Vuono-elokuvassa on kohtaus, jossa villapaitaan pukeutunut Renate Reinsve kastuu. Gum oli kellottanut etukäteen, miten nopeasti saisi villapaidan kuivaksi lingolla, jos kohtauksesta pitäisi ottaa useampi otto.

Gum on tehnyt paljon vesikohtauksia. Silmä on jo niin harjaantunut, että hän useimmiten näkee jo ensimmäisellä vilkaisulla villan laadusta, onko siinä potentiaalia vesikohtaukseen. Harmaa ja huovuttunut on parasta, koska hieman kosteanakin se näyttää kuivalta.

Reinsven vesikohtausta varten Gumilla oli Norjassa mukana vain yksi villapaita.

”Haastava tilanne. Urani alussa en olisi ikinä uskaltanut.”

Nuorempana Gum haaveili Oscarista ja siitä, että hän saisi oman pihan ja vanhanaikaisen pyöreän pyykkitelineen. Toinen haaveista on toteutunut.

”Oscarista en enää välitä, mutta toivon, että saisin tehdä jatkossakin töitä.”

Alalla on vaikeaa. Suomessa työt ovat vähentyneet, ja samaan aikaan tuotannot kansainvälistyvät. Pitää kilpailla ulkomaalaisten pukusuunnittelijoiden kanssa, ja siihen tarvittaisiin agentti ulkomailta.

”Ja että ylipäätään ymmärrettäisiin, mitä tämä mun ammattitaito on.”

Tunnustusta toki on tullut. Vuosi sitten Gum voitti parhaan pukusuunnittelun Jussin Miia Tervon Ohjus-elokuvasta. 1980-luvulle sijoittuvassa elokuvassa Gum sai irrotella täysillä. Koossa olivat kaikki kasarityylin herkut: kermakakkua muistuttava hääpuku, hapsutakki, villit vaatekuosit ja turkispäähineet.

Gum kutsuukin Ohjusta pukuspektaakkeliksi. Lappilaisten henkilöhahmojen tyyli on jopa niin cool, että on vaikea uskoa paikallisten pukeutuneen sillä tavalla. Eikä se ollut tarkoituskaan.

”Kun tehdään epookkia, joka on eri asia kuin dokumentti, niin on tärkeää miettiä, että mitä siitä aikakaudesta poimitaan ja kenen näkökulmasta, jotta se tukisi elokuvan koko tyyliä.”

Jussi-palkinnosta huolimatta Gumin kalenteri pysyi elokuvien osalta jonkin aikaa tyhjänä. Se yllätti.

Ehkä Vuonon menestys tulee hyvään saumaan. Cannesin elokuvajuhlien päätteeksi se voitti Kultaisen palmun.

Gumin lisäksi Vuonossa on ollut kolme muuta suomalaistekijää, Aamu-tuotantoyhtiön tuottajat Jussi Rantamäki ja Emilia Haukka sekä äänisuunnittelija Pietu Korhonen. Suomalainen elokuva ei ole koskaan voittanut Cannesin elokuvajuhlien arvos­tetuinta palkintoa, ja jo se on hyvin poikkeuksellista, että suomalaisia tekijöitä on voittajaelokuvassa.

Nyt Gumilla on jo elokuvayhtiö Aamun tuottama uusi elokuva teossa.

Kesäkuun alussa Kirsi Gum sattumalta huomasi netistä, että Yle on lahjoittanut puvustoaan Kierrätyskeskukseen. Hän lähti pelastamaan sen, minkä pystyi. Myymälässä oli vanhoja vaatteita, maalattuja ja kulutettuja vaatteita, histo­riallisia vaatteita.

”Joku pukusuunnittelija on nekin suunnitellut.”

Hän raahasi niitä kotiinsa, pyykkäsi viikonlopun.

Yle oli jo aiemmin ilmoittanut vähentävänsä rekvisiitan ja puvuston kokoelmia. Mutta miksi asiasta ei nyt ollut tiedotettu alan ammattilaisia, Gum ihmettelee. Mistä hän seuraavaksi vuokraa vaatteita? Näinkö tuetaan elokuvien kestävää kehitystä, jos ammattilaisille niin tärkeä Ylen puvusto karsitaan minimiin? Hän laittoi asiasta viestin jopa kulttuuriministerille, mutta ei ole saanut vastausta.

Vaatteet on nyt pakattu isoihin kasseihin ja tungettu kattoa myöten auton takaosaan. Ne hän vie tuotantoyhtiö Aamun tiloihin.

Useimmat ajattelisivat, että ne ovat tekstiilijätettä. Gumille ne ovat taideteoksia. 

Vuono saa Suomen ensi-iltansa Kokkolan kinojuhlilla syyskuussa, ja valtakunnalliseen levitykseen se tulee myöhemmin.