Kadonneen ajan maisemissa

Pariisilainen nainen kuulee poliisilta, että hänen entisestä kotikaupungistaan Le Havresta on löytynyt tunnistamaton miehen ruumis. Murha liittynee huume­kauppaan. Poliisi pyytää naista saapumaan ruumiin tunnistamiseen, koska miehen taskussa oli elokuvalippu, johon oli kirjoitettu naisen puhelinnumero.

Nainen ei ole käynyt Le Havressa vuosikausiin eikä usko tuntevansa vainajaa, mutta lähtee lapsuutensa ja nuoruutensa maisemiin.

Ranskalaisen Maylis de Kerangalin neljännen suomennetun teoksen alkuasetelma on kuin dekkarista, mutta Jälkimainingit ei ole jännitysromaani ainakaan perinteisessä mielessä. Murhan ratkaiseminen jää taustalle. Varsinaiset jännitteet liittyvät siihen, miten haudattu menneisyys herää henkiin.

Vaikka Le Havre on muuttunut naisen mielessä ”sumuun verhoutuneeksi palatsiksi”, paluu vanhoille paikoille laittaa muistin koneiston raksuttamaan.

Vähitellen hahmottuu myös yhteys murhattuun mieheen, mutta de Kerangal ei selitä kuviota tyhjiin, vaan jättää lukijalle vapauden solmia langanpäät yhteen tai olla solmimatta.

Romaanissa menneisyys on vieraaksi muuttunutta maata, josta muisti piirtää esiin vain osan, loppu jää sumuharson taakse. Jälkimainingit tarkastelee identiteetin rakentumista tiedostetuista, unohdetuista ja mieleen palaavista aineksista.

Vaikka romaani tapahtuu enimmäkseen päähenkilön tajunnassa, se avaa myös historialliseen muistiin kytkeytyviä laajempia yhteyksiä. Liittoutuneet pommittivat Le Havren maan tasalle syksyllä 1944 ennen kuin valtasivat sen saksalaismiehittäjiltä.

Päähenkilö keräsi nuorena aineistoa pommituksista ja niiden vaikutuksista kaupunkilaisiin. Tuhon maisemat palautuvat mieleen, kun hän tapaa Le Havressa kaksi Ukrainan sotaa pakenevaa nuorta naista.

Toinen maailmansota tuntui jo menneisyyteen jääneeltä, mutta nyt Euroopassa elävät samat kauhut, kun Venäjän armeija tuhoaa ukrainalaisia kaupunkeja.

De Kerangalin romaaneille ovat olleet tunnusomaisia suoraviivaisesti alkupisteestä loppupisteeseen etenevät kerronnan kuviot. Jälkimainingit on häilyvämpi, sillä se rakentuu punosmaisesti toisiinsa limittyvistä aikatasoista. Lehtitietojen mukaan de Kerangal halusi kirjoittaa ”uneksivan romaanin”.

Siinä hän onnistui. Jälkimainingeissa viehättää lyyrisestä ilmaisusta kumpuava arvoituksellisuus. Tunnelma muistuttaa Nobel-­palkitun Patrick Modianon teoksia. 

Maylis de Kerangal: Jälkimaininkeja. Suomentaneet Ville Keynäs ja Anu Partanen. 238 sivua. Siltala, 2026.