Meri Kotiluoto
Tampereen klassillinen lukio

Olisipa kerran
onnellinen homo

Romanssiin pohjautuvan viihteen kenttä on alati muutoksessa, ja nykyään valtakertomus ihanteellisesta romanssista väistyy yhä monisyisempien kertomusten tieltä. Hanna Samola, Saija Isomaa ja Matias Nurminen käsittelevät artikkelissaan ”Aikamme romanssikertomukset ja niiden vastakertomukset yli mediarajojen” (Alusta!-verkkolehti, 18.11.2024) romanttisen rakkauden kuvausta mediassa. He pohtivat romanssigenren luomia vääristyneitä odotuksia parisuhteita kohtaan ja sitä, miten perinteisiä romanssikertomuksia on alettu monipuolistaa. Samalla, kun heteroromanssi sirpaloituu loputtoman moniksi erilaisiksi kertomuksiksi kevyestä romanttisesta komediasta vaikeampiin teemoihin, saavat seksuaalivähemmistöt usein tyytyä yhteen kertomukseen: tragediaan. Seksuaalivähemmistöjen romanssit ovat viihteen kentällä varsin harvassa, mutta onnelliset loput queer-romansseille ovat vieläkin harvemmassa. Vähemmistöön kuuluvan nuoren pitäisi mielestäni voida kokea toivo täydellisestä rakkaudesta samalla tavalla kuin kaikki muutkin voivat.

Olen samaa mieltä siitä artikkelin esittämästä ajatuksesta, että jotkin romanssigenren valtakertomuksissa esiintyvät piirteet ovat ongelmallisia ja että synkkienkin teemojen käsitteleminen genren sisällä kannattaa. Vähemmistöjen osalta on kuitenkin jo nähty, ja tullaan varmasti vielä näkemään, lukemattomia surullisia loppuja. Yksi ensimmäisistä suuren yleisön suosioon pompanneista queer-elokuvista, Brokeback Mountain, kertoo kahden miehen toivottomasta vuosikymmeniä kestävästä salaromanssista 1900-luvulla. Klassikkoelokuva ei paljoa hymyilytä, sillä molemmat miehet menevät naimisiin ja perustavat perheen naisen kanssa homoseksuaa­lisuudestaan huolimatta, ja lopulta toinen kuolee nuorena seksuaa­liseen suuntautumiseensa perustuvan väkivallan uhrina. Fellow Travelers -sarja (2023) kertoo samankaltaisen tarinan vuosikymmeniä kestävästä salasuhteesta, joka päättyy toisen osapuolen ennenaikaiseen kuolemaan. Vaikka tragedioille on oma paikkansa queer-genressä, on ikävää, miten vähän niiden rinnalla on onnellisia tarinoita. Etenkin menneiden vuosikymmenten queer-suhteista kertovia elokuvia katsoessa saa valmistautua siihen, että pian homoseksuaalinen henkilöhahmo kuolee väkivallan tai aidsin uhrina tai vähintääkin ajautuu onnettomaan heteroavioliittoon.

Brokeback Mountain on toki kaunistelemattoman realistinen ja ravistelee huomaamaan homofobian yhteiskunnassa, mikä tekee siitä hyvin vaikuttavan. Virpi ja Jaakko Hämeen-Anttilan tietokirjassa Rakkauden atlas (2005) kerrotaan, miten romantiikka on säilyttänyt relevanssinsa kautta aikojen ja miten siihen suhtautuminen on modernilla ajalla muuttunut vähätteleväksi. Tietokirjassa väitetään hieman liioitellen nykyajan kirjallisuudesta: ”Sillä onhan niin, että vakavassa kirjallisuudessa rakkaus ei voi olla onnellista. Se on aina kärsimystä, se ei kestä, se päättyy aina huonosti.” Tämän määrittelyn perusteella suuri osa vähemmistörakkaudesta kertovasta mediasta on ”vakavaa”, ja Brokeback Mountain toimii erinomaisena esimerkkinä tästä. Seksuaalivähemmistöjen rakkaus on vahvasti politisoitunut aihe, jota käsittelevä media voidaan aina tulkita kantaaottavaksi, mikä tekee mediasta automaattisesti vakavaa. Näin ei kuitenkaan mielestäni tarvitsisi olla. Hämeen-Anttilat pohtivat kirjassaan romantiikan turhaa vähättelyä ja toivovat ”romantiikan pehmeyden, herkkyyden, kauneuden, moraalisuuden ja tunteellisuuden” paluuta. Toisin kuin Alusta!-lehden artikkelissa, kirjassa korostetaan romanssikirjallisuuden kauniiden piirteiden ja onnellisten loppujen tärkeyttä. Tätä toivoisin myös queer-romantiikalta. Yhteiskunnan epäreiluuden ruotimat vakavat tarinat tarvitsevat vastapainoksi onnellista rakkautta, jota yleisö voi myötäelää ihastellen. Onnellinen rakkaustarina antaa positiivista samaistumispintaa queer-ihmisille, ja lisäksi se on helpommin lähestyttävä suurelle yleisölle.

Valtavaksi sosiaalisen median ilmiöksi ympäri maailman noussut Heated Rivalry -sarja (2025), joka kuvaa kahden miesjääkiekkoilijan salasuhdetta vuosien ajalta, on todiste siitä, että onnellisen lopun saaville queer-rakkaustarinoille on kysyntää. Pienellä budjetilla tehty kuusijaksoinen sarja keräsi yllättäen miljoonayleisön ympäri maailmaa, ja siitä puhuvat kaikki sosiaalisen median käyttäjistä omaan isoäitiini. Yksi syy menestykseen on varmasti virkistävän toiveikas loppuratkaisu. Siitä huolimatta, että sarjassa käsitellään aitoja vähemmistöjen kohtaamia haasteita ja kyyneliltä ei aina vältytä, juonenkäänteet eivät tunnu ilkeältä epätoivolla mässäilyltä, ja viimeisessä kohtauksessa jääkiekkoilijapari pääsee ajamaan iloisena auringonlaskuun toiveikkaan musiikin tahtiin.

Vaikka onnellisille queer-rakkaustarinoille on siis selvästi kysyntää tietyissä yhteisöissä, niitä varjostavat ennakkoluulot vaikeuttavat niiden valtavirtaistumista. Suoranaisen homofobian lisäksi queer-tarinoiden sivuuttamiseen löytyy hienovaraisempia syitä syvältä arvomaailmaltaan suvaitsevaisten ihmisten asenteista. Kun mainitsin siskolleni katsoneeni sarjan ja pitäneeni siitä, töksäytti hän heti epäluuloisesti: ”Eikö ne pelkästään tyyliin nussi siinä?” Pride-liikkeen näkeminen ensisijaisesti seksuaalisena on tuttu ilmiö sen alkuajoilta lähtien, ja konservatiivit ovat käyttäneet ja käyttävät edelleen esimerkiksi Venäjällä lasten suojelua perusteluna vähemmistöjen syrjinnälle. Homoseksuaalisen rakkauden näkeminen puhtaasti seksuaalisena tekee aiheesta tabun ja rajoittaa vähemmistöille annettavaa näkyvyyttä. Aktiivisena sarjojen kuluttajana siskonikin olisi voinut kiinnostua hittisarjasta, mutta median antama kuva siitä pelkkänä pehmopornona sai hänet suhtautumaan siihen epäilevästi. Heated Rivalry -sarja käsittelee pohjimmiltaan homofobiaa jääkiekkoyhteisössä, vaikeita perhesuhteita ja erilaisuuden tunnetta. Siinä nähdään seksiä, muttei sen enempää kuin monessa heteroromanssisarjassa. Homoseksi on silti se, mikä queer-sarjoissa yleisestikin puhuttaa etenkin sosiaalisen median alustoilla. Tästä haasteesta huolimatta sarjan menestys on osoittanut, että queer-rakkaudelle on paikka niin vähemmistöjen kuin niiden ulkopuolisten yleisöjen ruuduilla.

Median tarjoamien esikuvien merkitys korostuu kuitenkin etenkin nuorille queer-ihmisille, joiden voi olla vaikea löytää omasta lähipiiristä samaistumisen kohteita. Onnelliset rakkaustarinat elokuvissa, sarjoissa ja kirjallisuudessa voivat antaa homofobisessa ympäristössä elävälle nuorelle toivoa ja iloa synkässä tilanteessa. Jos kaikki tarinat, joissa näkee itsensä, päättyvät surullisesti, on vaikea nähdä omaakaan onnellisuutta mahdollisena. Toivoisin kaikkia queer-nuoria ajatellen, että romanttista queer-sarjaa katsoes­sani en joutuisi henkeäni pidätellen odottamaan tragediaa, vaan välillä näkisin vain onnellisen homon. 

---

Fanni Lähdesmäki
Eurajoen lukio

Itserakkaat ja rohkeat

Rohkeat ihmiset makaavat kostealla ruohikolla kädet rennosti pään alla ja avaavat kainalonsa röyhkeästi tuulen syleiltäviksi. He tuntevat allaan kasvavan vehreyden tasaisen hengityksen, kuulevat puiden lehtien hennon havinan ja siristävät silmiään auringonsäteiden maalatessa suudelmia heidän poskilleen. He silittävät hellästi omaa käsivarttaan, pörröttävät hiuk­siaan ja hymyilevät itsekseen. Rohkeat ihmiset huokailevat ihastuneesti katsellessaan ohitseen suristavia hyönteisiä eivätkä epäröi ojentaa auttavaa kättään niistä nuutuneimmille. Sateen sattuessa he kaappaavat itsensä päättäväiseen halaukseen, tutkivat karttaa ja seuraavat reittiä, jonka päässä uusi seikkailu odottaa löytäjäänsä.

Rohkeat ihmiset ammentavat voimansa rakkauden ehtymättömästä lähteestä. Ulkopuolisen pelastajan sijaan he uskaltavat nojata elämän myrskyissä itseensä. Kirjailija, copywriter ja yritysvalmentaja Tara Lange esittelee rakkauden eri ilmenemismuotoja blogitekstissään ”Löydätkö elämästäsi nämä 6 rakkauden lajia?  – Rakkaus on muutakin kuin kuumaa kiihkeyttä” (hidastaelamaa.fi, 14.2.2015) ja kehottaa lukijaa nauttimaan romanttisen rakkauden lisäksi myös philautiasta eli terveestä itserakkaudesta. Philautian kuvauksessa tähdennetään, että ihmisen on välitettävä ensin itsestään, ennen kuin toisten ihmisten rakastaminen on mahdollista. Keskustelu länsimaisen kulttuurin liiallisesta yksilökeskeisyydestä tuntuukin tyystin sivuuttavan maltillisen itsekeskeisyyden myönteiset puolet, sillä puhtaimmillaan itserakkaus on suorastaan narsismin vastakohta: sen valo saa paitsi kantajansa myös muun ympäristön puhkeamaan kauniiseen kukoistukseen.

Ylenpalttisen, itseen kohdistuvan ihailun sijaan omien ominaisuuksien arvostaminen ja hyväksyminen ovat pohjimmiltaan melko yksinkertaisia ja vähäeleisiä asioita. Elisa Kallungin artikkeli ”Tosirakkaus, rakkaus luontoon ja 25 muuta rakkauden lajia tuntuvat kehossa eri tavoin – tutkijat selvittivät rakkautta kehokartoilla” (yle.fi, 19.9.2023) käsittelee Aalto-yliopiston toteuttaman, rakkauden kokemista kartoittaneen tutkimuksen tuloksia. Tutkimustulosten pohjalta luodun grafiikan mukaan koehenkilöt raportoivat tuntevansa itserakkauden lähinnä vain pään ja rintakehän alueilla. Artikkelia varten haastateltu filosofi-tutkija Pärttyli Rinne kertoo, että voimakkaimmat tunteet tuntuvat kehossa yleensä tätä laajemmin – niinpä itserakkaus ei sinänsä näytä olevan kovin väkevä kokemus. Se kylläkin esiintyy usein yhdessä voimakkaiden tunteiden kanssa. Itsestään välittävä ihminen nimittäin tarttuu haasteisiin ja avaa uudet portit silloinkin, kun tuntee astelevansa surman suuhun niin tehdessään.

Itsen rakastamisessa ei siis suinkaan ole kyse vaikeiden tunteiden tukahduttamisesta, vaan oikeastaan järkähtämättömästä päätöksestä kokea niiden armoton korvennus. Tehdessäni jotain uutta ja pyörryttävän innostavaa olen etukäteen usein tuntenut pakottavaa tarvetta paeta tilanteesta ja käpertyä takaisin mukavuusalueeni lämpimään suojaan. Jos olisin toiminut vaistojeni varassa, olisin kuitenkin jäänyt paitsi esimerkiksi kaikesta kuplivasta ilosta, jota olen kokenut jalkapalloharrastukseni parissa. Peruskoulutaipaleeni päättyessä taas ajatuskin toiselle asteelle siirtymisestä kauhistutti minua siinä määrin, etten nukkunut juuri ollenkaan lukuvuoden ensimmäistä päivää edeltävänä yönä – en yksin valvoessani tiennyt, miten sydäntälämmittäviä ystävyyssuhteita tulisin solmimaan lukiossa. Epätietoisuuden hetkinä olen onnekseni aina lopulta päättänyt tarrautua selviytymisuskoni viimeisiin rippeisiin ja kiitellyt itseäni jälkikäteen rohkeudesta. Väliaikaisten umpikujien tai harmittavien epäonnistumisten edessä vuodatetut kyyneleet ovat mitättömiä uhrauksia verrattuna painavaan katumukseen, joka merkityksellisten asioiden tekemättä jättämisestä tyypillisesti seuraa.

Kuten lähes mitä hyvänsä muutakin, myös tervettä itserakkautta voi oppia. Epämiellyttävien tunteiden kohtaaminen silmästä silmään on erinomaisimpia keinoja todistaa itselle pystyvyytensä ja rakentaa vakaa perusta itseluottamukselle. Lange toteaa puolestaan blogitekstissään, että ihmisen kannattaisi oppia vaalimaan rakkautta, jota hänen ympärillään on jo valmiiksi. Vaikka itsen rakastaminen avaa mahdollisuuden ympäristön kauneuden näkemiselle, on kiitollisuuden opettelu siis jokaisen omalla vastuulla: on vaikea löytää itsestäänkään mitään rakkauden arvoista, jos suhtautuu kielteisesti kaikkeen muuhun. Oppimisprosessin kannalta ihmisen olisi ensiarvoisen tärkeää myös pysähtyä aika ajoin itsensä äärelle ja kuunnella omaa totuuttaan. Itseen tutustuminen ja työskentely omien tavoitteiden eteen ovat konkreettisia tekoja itserakkauden edistämiseksi, sillä rakkaudessa on kyse nähdyksi ja kuulluksi tulemisesta. Itsemyötätunto on merkki omien­ tarpeiden arvostamisesta, ja siitä kielii esimerkiksi sisäisen puheen rakentava sävy. Kallungin artikkelissa painotetaankin, että rakkaus on tunteena miellyttävä, ei vastenmielinen –tarpeeton itsen lyttääminen vaikkapa huonon koesuorituksen jälkeen ei siis kuulu myöskään itserakkauteen.

Itserakkaus on sisäisen rauhan lähisukulainen. Se on voimaannuttava, selvärajainen tunne päämäärän olemassaolosta: kun ihminen on tietoinen omista unelmistaan ja valmis tekemään parhaansa niiden saavuttamiseksi, on hän löytänyt syyn ponnistaa sängystä aamuisin ylös ja antaa päivänpaisteen virrata vapaasti ikkunoista sisään. Itsestä välittäminen on puhdistavaa urheutta, joka rakkaudellisten tekojen kautta vahvistaa itse itseään. ”Onni on rakastaa ja tulla rakastetuksi”, linjaa Lange osuvasti blogitekstissään. Itsen rakastaminen on sekä ainutlaatuisen moniulotteinen väline tuntea rakkauden kosketus että suorastaan onnellisuuden edellytys. Se ruokkii elämäniloa ja sytyttää janon etsiä onnen pisaroita kaikkialta.

On suuri siunaus, että maailmaan mahtuu kosolti riippumatonta, itsenäistä rakkautta. Se ei tee sokeaksi vaan kirkastaa silmät pienimmillekin varpaiden juurissa versoaville mahdollisuuksille. Terveessä itserakkaudessa ei ole kyse itsekeskeisyydestä, vaan antautumisesta inhimilliselle ainutlaatuisuudelle ja sen rajattomille ulottuvuuksille. Rohkeus on itserakkauden pippurinen sivutuote, johon kaikenlaisen rakkauden vaikutukset viime kädessä tiivistyvät. Itseään rakastava ihminen uskaltaa katsoa peiliin ja muiden silmiin –oli niissä vastassa minkälainen ilme tahansa. Hän rohkenee pyytää ja antaa anteeksi sekä hyväksyä virheet niin itsessään kuin muissa. Tärisevin jaloin mutta leuka ylpeästi pystyssä hän kipuaa portaat ylös, vaikka ei olisi lainkaan varma siitä, mihin ne johtavat. Rohkeat ihmiset ovat päättäneet kiinnittää sydämeensä palan ikuista auringonnousua ja katsoa maailmaa sen kylläisen valokirjon suodattamana. 

---

Lorin Tunç
Lappeenrannan lukion Lyseon toimipiste

Vihaamme ja
rakastamme hirviötä

Rromantiikan kultaisina vuosina 1800-luvulla kirjailijat ja runoilijat Euroopassa ryhtyivät kuvaamaan aikakaudelle tyypillisiä vahvoja tunteita aiempaa synkemmässä valossa – näin syntyi goottilainen kauhukirjallisuus, jonka tunnetuimpia teoksia ovat Mary Shelleyn Frankenstein (1818) sekä Bram Stokerin Dracula (1897). Kummatkin teokset versioitiin vuonna 2025 elokuviksi, jotka muuttavat alkuperäistä teosta samalla tavalla: rakkaus nostetaan tärkeimmäksi teemaksi ja romanttinen kiinnostus liitetään etenkin alkuperäisten teosten antagonistien ja naispäähenkilöiden välille.

Ilmeisin syy rakkauden korostumiseen lienee siinä, ettei sana ”romantiikka” tarkoita enää samaa kuin 1800-luvulla. Virpi ja Jaakko Hämeen-Anttilan tietokirjakatkelma ”Mitä on romantiikka?” (Rakkauden atlas, 2005) selittää romantiikan sekä käsitteenä että taiteen ja viihteen ilmiönä aina 1800-luvulta aikaamme asti. Katkelman mukaan romantiikka tarkoitti vielä 1800-luvulla ”tunteiden vallitsevuutta”, mutta nykyään se viittaa yksinomaan rakkaussuhteisiin. Goottilaisen kirjallisuuden osalta romantiikka tarkoitti ihmismielen synkimpien taipumuksien ja tarpeiden kuvaamista, ja siihen liittyvät aiheet ja teemat pyörivät kuoleman ympärillä. Frankensteinin ja Draculan lukijakunnat koostuivat silloin yksinomaan näistä aiheista ja teemoista kiinnostuneista, eli useimmiten miehistä. Ajan myötä, kuten katkelmassakin todetaan, asenne alkoi muuttua. Narratiivinen paino alkoi siirtyä romanttisen rakkauden suuntaan, ja näistä romanttisista tarinoista nauttivat erityisesti naiset. Kun merkityksensä muuttanutta sanaa ”romantiikka” yhdistetään goottilaiseen kauhukirjallisuuteen, huomio kiinnittyy kuolemaa ja synkkää ihmismieltä käsittelevien teemojen sijaan rakkauteen, ja näin uusia elokuva-adaptaatioita suunnitellessa teemaksi muotoutuu usein rakkaus.

Kohderymän muuttuessa muuttuvat helposti myös teoksissa romantisoidut piirteet. Goottilaisen kirjallisuuden kiihkeimpinä aikoina eli 1800-luvulla ihannoitiin uskonnollista kapinallisuutta, kunnianhimoisuutta sekä kielteisiä mutta vahvoja tunteita, ja yhdeksi tärkeäksi elementiksi nousi yliluonnollinen ja siihen liittyvä vieraus ja pelko. Shelley täytti kokonaisia sivuja kuvaillessaan yksinäisyyttä ja ahdistusta, Stoker puolestaan eläytyessään pelkoon ja kaipuuseen. Nykyään näistä samoista teoksista romantisoidaan enemmänkin ihmissuhteita: Guillermo del Toron Frankenstein (2025) kuvaa intiimisti Elizabethin ja Frankensteinin otuksen suhdetta ja Luc Bessonin Dracula (2025) korostaa Minan ja Draculan syvää rakkautta. Elokuvat tunnustelevat muun maussa kiellettyjä suhteita sekä vapaata ja avointa seksuaalisuutta. Tara Lange esittelee blogitekstissään ”Löydätkö elämästäsi nämä 6 rakkauden lajia?” (Hidasta elämää -sivusto 14.2.2015) kuusi antiikin Kreikasta tuttua rakkauden lajia ja kertoo, kuinka tärkeitä ne kaikki ovat. Ensimmäisenä listassa on ”eros”, joka ”nähdään joskus jopa hieman pelottavana”. Nyky-yhteiskunnassa feminismin kukoistaessa tätä rakkauden lajia pidetään vapauttavana – etenkin, kun se voidaan kohdistaa vieraaseen, tuntemattomaan ja normista poikkeavaan kohteeseen. Goottilaisen kauhukirjallisuuden antagonistien, sekä Frankensteinin otuksen että Draculan, romantisoiminen onkin uusi mutta selkeä piirre.

Antagonistien romantisointi johtaa kuitenkin henkilöhahmojen muuttumiseen. Shelley kuvaa kirjassaan otusta paitsi rumana ja väkivaltaisena myös melankolisena ja sympaattisena. Stoker taas kuvaa Draculaa harvalla hyvällä piirteellä. Huomio on lähinnä Draculan kylmäverisyydessä. Kummatkin vuoden 2025 elokuva-adaptaatiot muuttavat antagonistejaan yleisön maun mukaiseksi: hirviöistä on tehty sympaattisia miehiä, joihin rakastuminen on vaivatonta. Frankensteinin otus ei koskaan del Toron elokuvassa tapa Elizabethia eikä Victor Frankensteinin nuorta veljeä; päinvastoin, otus on altruismin perikuva. Draculasta puolestaan muotoillaan karismaattinen prinssi, jonka ainoa motivaatio on rakkaansa löytäminen. Heistä kummastakin veistetään täydellinen, etenkin naiskatsojien makuun oleva romanttinen kumppani. Prosessi, kohdistuu se sitten mihin henkilöhahmoon tahansa, johtaa yksiulotteiseen henkilöhahmoon, sillä tärkeitä visuaalisia ja tunnusomaisia piirteitä joudutaan poistamaan elokuvan menestyksen merkeissä.

Toisaalta myös alkuperäisen teoksen tulkinta vaikuttaa elokuva-adaptaation muodostumiseen. Taide on subjektiivista, eli samaa teosta voi tulkita monella eri tavalla. Del Toro tulkitsee Frankensteinin tarinaksi rakkaudesta ja sen puutteesta, eikä hän ole väärässä. Romaanissa Victor Frankenstein ei rakasta luomaansa hirviötä, ja itse tulkitsen kirjan kertovan epäonnistuneesta vanhemmuudesta ja liiallisesta kunnianhimosta. Del Toro on vain päättänyt korostaa elokuvassaan omaa tulkintaansa. Stokerin Dracula puolestaan kertoo identiteettiin liittyvästä pelosta ja vainosta, mutta vuoden 2025 elokuvaversio tukeutuu ikuisen rakkauden merkitykseen kuolemattomuuden edessä. On kuitenkin hyvä muistaa, että kyseessä ovat elokuva-adaptaatiot, joiden tavoitteena on ensisijaisesti saada katsojat nauttimaan elokuvasta. Elisa Kallunki kuvailee ja visualisoi artikkelissaan ”Tosirakkaus, rakkaus luontoon ja 25 muuta rakkauden lajia tuntuvat kehossa eri tavoin” (Yle 19.9.2023) sitä, miten ja missä erilaiset rakkauden lajit tuntuvat kehossa. Muun muassa tosirakkauden ja intohimoisen rakkauden kerrotaan herättävän voimakkaita tunnekokemuksia. Elokuvat pyrkivätkin heijastamaan juuri tätä vahvaa rakkauden tunnetta katsojiin ruudun läpi. Vaikka todellisuudessa aitoon, vahvaan ja ikuiseen rakkauteen monet eivät ehkä usko, siihen halutaan silti eläytyä. Myös Lange kertoo blogitekstissään, että elämään toivotaan enemmän rakkautta. Elokuvat tarjoavat meille kaiun siitä, mistä meillä saattaa todellisuudessa olla puutetta.

Kun teoksen teemaa lähdetään muuttamaan, myös sen välittämä viesti muuttuu. Shelley kirjoitti kirjansa menehtyneistä lapsistaan, uskonnosta sekä omasta isästään. Aina ei tarvitse eikä pidäkään antaa anteeksi, Frankenstein viestii. Stoker puolestaan kirjoitti omaan identiteettiinsä liittyvistä huolistaan sekä peloistaan ja päätyi siihen lopputulokseen, että pelottavistakin tapahtumista voi päästä yli. Kirjojen elokuva-adaptaatioiden viestit ovat kuitenkin erilaisia, sillä ne eivät pohjaudu vain alkuperäisiin teoksiin, vaan ne myös heijastetaan koko yhteiskuntaan. Del Toro haluaa tuoda esille rakkauden ja anteeksiannon tärkeyden, Dracula (2025) taas korostaa rakkautta ja sen yhteyttä epäitsekkyyteen. Tietokirjakatkelmassakin sanotaan, että nykyään mediassa rakkauden annetaan erääntyä liian nopeasti. Kummatkin elokuva-adaptaatiot pyrkivät muuttamaan tätä käsitystä.

Romantiikan käsitteen muutos on vaikuttanut etenkin goottilaisten klassikoiden elokuva-adaptaatioihin kohderyhmän, henkilöhahmojen sekä tulkinnan muutoksien osalta. Erityisesti Frankenstein ja Dracula ovat olleet viime vuosina uhreina havainnollistamassa tätä muutosta: teemat muuttuvat pelosta rakkaudeksi ja kunnianhimosta anteeksiannoksi. Ehkä on silti hyvä asia, että klassikkojen elokuva-adaptaatiot muuttuvat matkan varrella. Maailma tarvitsee tällä hetkellä sotien ja konfliktien lomassa hieman enemmän rakkautta – oli se sitten taiteen ja viihteen muodossa tai ei.