Hullu yhteiskunta

Yhdysvalloissa yleistyi 1800-luvun lopussa uusi, äkisti leviävä diagnoosi.

Neurasteniaan­ eli heikkoher­moi­suuteen kuului psyykkisiä ja fyysisiä oireita: ahdistuneisuutta, päänsärkyä, alhaista mielialaa ja väsymystä. Nykynäkökulmasta siinä oli piirteitä ahdistuneisuushäiriöstä, burnoutista ja kroonisesta väsymysoireyhtymästä.

Diagnoosin teki tunnetuksi yhdysvaltalainen neurologi George Beard, joka uskoi, että pohjimmiltaan neurastenia oli sivilisaation aiheuttama sairaus. Moderni yhteiskunta toi niin paljon kuormitusta hermostolle, että kaikki eivät sen rasituksia kestäisi.

Elettiin lennättimen kulta-aikaa ja lehdistön nousua. Nopea tiedonvälitys teki ihmisistä levottomia. Tieteissä tapahtui läpimurtoja, jotka kyseenalaistivat vanhat totuudet. Koulutus vaati ihmisiltä yhä monimutkaisempia henkisiä kykyjä, samoin talouselämän kiivastuminen.

Erikoistumisen takia työ pilkkoutui yksitoikkoisiin osiin, Beard kritisoi. Kelloon katsominen koetteli hermoja.

”Olemme jatkuvassa, suurimmaksi osaksi alitajuisessa rasituksessa, usein unessa yhtä lailla kuin valveilla. Olemme koko ajan menossa johonkin tai tekemässä jotakin, juuri tietyllä kellonlyömällä”, Beard kirjoitti vuonna 1881.

1900-luvulle tultaessa heikkohermoisuutta diagnosoitiin paljon myös Euroopassa. Parannuskeinoksi tarjottiin sivilisaation vastalääkettä: villiä luontoa.

Beard oli ensimmäisiä, jotka ajattelivat, että yhteiskunnalliset olosuhteet saattoivat synnyttää psyykkistä sairautta.

Mielenterveysongelmien syntymistä voidaan tarkastella kolmesta näkökulmasta.

Hallitsevan nykytulkinnan mukaan psykiatriset häiriöt ovat pitkälti aivojen häiriöi­tä. Vakavien mielisairauksien kuten skitsofrenian tapauksessa onkin havaittu, että perinnöllisyyden osuus taudin synnyssä on merkittävä.

Tämän biologisen psykiatrian kanssa ovat kilpailleet 1800-luvun lopulta lähtien psykodynaamiset tulkinnat. Niissä korostetaan mielen sisäisiä konflikteja ja esimerkiksi lähisuhteiden ongelmien merkitystä mielen järkkymisessä.

Lisäksi yhteiskunta tuottaa ympäristön, jossa mieli voi kukoistaa tai sairastua. Jos sosiaaliset mekanismit ovat hulluja, ihmissuhteet voivat tulla patologisiksi ja mieli sairastua. Yhteiskunnan roolin korostamista mielenterveysongelmien synnyssä alettiin 1900-luvun puolivälissä kutsua sosiaalipsykiatriaksi.

On vahvaa näyttöä siitä, että neljä yhteiskunnallista tekijää – yhteisöjen heikkeneminen, nopea muutos, uudet teknologiat sekä sosioekonominen eriarvoisuus – heikentävät ihmisten henkistä hyvinvointia ja lisäävät mielenterveysongelmia.

Psykologit Thomas Holmes ja Richard Rahe pisteyttivät 1960-luvulla ihmiselämän erilaisten muutosten vaikuttavuutta ja stressaavuutta. Tutkijat olivat havainneet, että muutos tuo mukanaan stressiä ja henkistä pahoinvointia riippumatta siitä, ovatko käänteet myönteisiä vai kielteisiä.

Naimisiin meneminen oli heidän asteikollaan kolme pistettä stressaavampaa kuin potkujen saaminen töistä. Kaikista stressaavinta oli puolison kuolema, josta sai 100 pistettä. Avioerosta sai 73 pistettä, eläköitymisestä 45.

Listalla oli yhteensä 43 yleistä elämäntapahtumaa, joiden kohtaaminen vaati sopeutumista. Lomastakin annettiin 13 pistettä. Jos pisteitä tuli vuoden sisällä yli 200, psyykkinen tai fyysinen sairastuminen oli hyvin todennäköistä.

Ajatteli pisteytyksen periaatteista mitä tahansa, Holmesin ja Rahen perusajatus on jäänyt elämään.

Nykyään psykologian oppikirjat kertovat, että juuri kokemus muutoksen hallittavuudesta ja ennakoitavuudesta on tärkeä henkisen hyvinvoinnin kannalta.

Siksi yhteiskunnan nopea muutos on altistanut yhtenä aikana heikkohermoisuudelle, toisena ahdistuneisuushäiriölle.

Tiettyjä asioita omassa elämässä voi yrittää kontrolloida, mutta yhteiskunnallinen muutos on luonteeltaan vaikeasti ennakoitavaa ja hallittavaa.

Ja tahti on kova.

Muutoksen nopeutuminen on yhteiskuntamme perusvoimia, kirjoitti sosiologi Alvin Toffler vaikutusvaltaisessa teoksessaan Tulevaisusshokki vuonna 1970.

Talousjärjestelmän vaatimusten takia ihmisten pitää muuttaa useammin paikasta toiseen ja ystävyys- ja parisuhteet heikkenevät. Samalla kaupunki ympärillämme käy läpi jatkuvaa muutosta. Yhteiskunnan arvojen nopeisiin käänteisiin sopeutuminen on monelle mahdotonta.

”Koska yksilöllä on uudessa ympäristössään vain vähän tietoa siitä, millainen käyttäytyminen on perusteellisesti muuttuneissa oloissa järjellistä, hänestä voi helposti tulla uhka itselleen ja muille”, Toffler kirjoitti.

Toffler uskoi, että muutoksen vauhti vaikuttaa enemmän kuin muutoksen suunta. Mutta on suunnallakin väliä.

Teknologiset innovaatiot ovat fantastisia. Näin ajatteli moni 1900-luvun alussa. Rautateiden, lennättimen ja puhelimen kuviteltiin tuovan uuden, empaattisemman aikakauden.

Lehtimies ja poliitikko William Allen White kirjoitti, että viestinnän edistysaskeleet tekivät ”kansakunnasta naapuruston”. Kaikkien ihmisten oli ”mahdollista ymmärtää toisiaan… nyt on todellakin henkisen heräämisen aamunkoitto”.

Samankaltaisin innostunein argumentein kuvailtiin internetiä 1990-luvulla.

Nyt alkaa olla merkittävästi tutkimusnäyttöä siitä, että digiteknologiat eivät suinkaan lisää empatiaa ja yhteisöllisyyttä; ne vaikuttavat heikentävän henkistä hyvinvointia.

Tutkimuksissa sosiaalisen median käytön on havaittu vähentävän onnellisuuden kokemusta hetkessä ja tyytyväisyyttä elämään laajemmin. Toiset tutkimukset kertovat, että kun sosiaalisen median käyttö lopetetaan, hyvinvointi paranee. Tiedämme melko suurella varmuudella, että sosiaalisen median runsas käyttö lisää ahdistuneisuuden ja masennuksen riskiä.

Uusien teknologioiden koekaniineiksi ovat joutuneet ennen muuta nuoret.

”Älypuhelin on radikaalisti muuttanut kaikkia teinien elämän ulottuvuuksia so­siaa­lisen kanssakäymisen luonteesta mielenterveyteen”, Kalifornian osavaltionyliopiston psykologian professori Jean Twenge on kirjoittanut.

Ajankäyttötutkimukset kertovat, kuinka ruudut todella hallitsevat nuorten ajankäyttöä. Suomessa edellinen tutkimus on vuodelta 2021. Sen mukaan 15–24-vuotiaat käyttivät keskimäärin 5 tuntia ja 46 minuuttia päivässä ruutuihin. Samalla kavereiden kanssa kasvotusten vietetty aika on vähentynyt.

Varsinkin teini-ikäisillä tytöillä sosiaalisen median tuomat ulkonäköpaineet altistavat ahdistukselle ja syömishäiriöille.

Perfektionistiselle mielenlaadulle löytyy loputtomasti polttoainetta ja syitä ahdistua. Kaikesta kilpailusta on tullut globaalia. Itsetunto ei välttämättä kohennu, vaikka olisikin huoneen kaunein, älykkäin tai hauskin. Kun vertailukohteena on koko maailma, aina löytyy syitä alemmuudentunteelle.

Beardin havainnot 140 vuoden takaa osuvat lähelle. Hän kirjoitti, että ”amerikkalaista hermostuneisuutta” aiheutti muun muassa ­”vapaus ja virikkeet pyrkiä nousemaan syntymäasemastaan, mikä se sitten onkaan, korkeimpaan mahdolliseen onneen ja kunniaan”.

Mielenterveyteen vaikuttaa myös uni. Vuoden 2025 kouluterveyskyselyn mukaan suomalaisista 8. ja 9. luokan oppilaista noin 40 prosenttia nukkuu alle 8 tuntia yössä. Lukuisat tutkimukset osoittavat, että älypuhelinten runsas käyttö, varsinkin illalla, vähentää unen määrää ja laatua.

Teollistumisen alussa työväestön elämä oli nykystandardein hyvin kurjaa. 1800-luvun alkupuolella huomiota kiinnitettiin lähinnä siihen, miten köyhyys vaikutti fyysiseen terveyteen.

Saksalainen aktivistifilosofi Friedrich Engels kirjoitti kuitenkin siitä, kuinka työläisiltä vietiin mahdollisuus saavuttaa mielenrauha ja nauttia elämästään. Engelsin mukaan monet päätyivät itsemurhaan ”välttyäkseen kurjuudelta, jota paetakseen he eivät löydä mitään muuta keinoa”.

1900-luvun edetessä yhteiskuntatieteilijät alkoivat kiinnittää aikaisempaa enemmän huomiota siihen, kuinka yhteiskunta saattoi luoda hulluutta, vähintään ahdistusta ja masennusta.

1930-luvulla sosiologit Robert Faris ja Warren Dunham havaitsivat, että Chicagon huonoimmilla asuinalueilla ihmiset joutuivat herkemmin mielisairaalaan kuin paremmilla seuduilla. Moni jäi vaille riittävää ”henkistä ravintoa”, mikä johti ”hämmentyneeseen, turhautuneeseen ja kaoottiseen persoonallisuuteen”.

Pikkuhiljaa vahvistui käsitys, että yhteisö, naapurusto ja perhe olivat keskeisiä mielenterveyden kehitykselle.

Tämän niin kutsutun sosiaalipsykiatrisen koulukunnan keskeisimpiä tutkimuksia oli 1952–1960 toteutettu Midtown Manhattan Study, johon osallistui kymmeniä tutkijoita. New Yorkissa havainnot olivat samansuuntaisia kuin Chicagossa.

”Alhaisen sosioekonomisen aseman perheiden jälkikasvu… on hyvin altis mielen sairastumiselle”, tutkimuksessa todetaan.

Tällaisiin havaintoihin on syytä suhtauta varauksella. Perheessä voi olla esimerkiksi perinnöllistä alttiutta mielenterveysongelmille, ja se voi vähentää mahdollisuuksia kouluttautua ja edetä parempaan asemaan.

Monissa seurantatutkimuksissa asia on kuitenkin otettu huomioon. Esimerkiksi 2000-luvun alussa julkaistussa ja 17 vuotta kestäneessä tutkimuksessa havaittiin, että vanhemman alhainen koulutustaso lisäsi lapsen masennuksen riskiä. Vanhemman tai lapsen oma masennus ei kuitenkaan ennustanut lapselle heikompaa koulutus- tai tulotasoa.

Kielteisten elämäntapahtumien ja stressin kasaantuminen selittää pitkälti köyhyyteen ja kouluttamattomuuteen liittyviä mielenterveysongelmia. Näitä aiheuttavat esimerkiksi huoli työstä ja toimeentulosta sekä mielekkään tekemisen puute. Elämää helpottavat sosiaaliset verkostot ovat usein paremmat korkeammassa asemassa olevilla.

On merkkejä siitä, että nämä luokkaerot terveydessä ja mielenterveydessä ovat kasvaneet tällä vuosituhannella.

Itsemurhan keskeiset syyt ovat yhteiskunnassa. Näin uskoi ranskalainen sosiologi Émile Durkheim 1800-luvun lopulla.

Hänen kirjansa Itsemurha lienee kuuluisin aihepiiristä tehty tutkielma. Durkheimin mukaan yhteisöjen heikkous oli usein keskeinen tekijä itsemurhissa.

Durkheim kutsui egoistisiksi sellaisia itsemurhia, joissa yhteiskunnan siteet olivat niin vähäiset, ettei yksilö kokenut kuuluvansa yhteisöön.

Durkheimilta on jäänyt elämään varsinkin termi anomia. Se kuvaa tilannetta, jossa yhteiskunnan moraalisäännöt ovat epäselvät ja muuttuvat alati. Anomia johtaa yleiseen tarkoituksettomuuteen ja ajaa myös itsemurhiin, Durkheim korosti.

Toisaalta yhteisön siteet tai moraalisäännöt voivat olla myös liian tiukat. Silloin yksilö saattaa tehdä itsemurhan yhteisön vuoksi.

Durkheimin näkemyksen mukaan yhteisön terveet siteet suojelevat itsemurhalta. Teoria on osoitettu pitäväksi myöhemmin useissa tutkimuksissa.

Durkheim huolestuisi nyt. Yhteisön voima heikkenee, ja yhä useampi kokee itsensä yksinäiseksi.

Puhutaan yksinäisyysepidemiasta.

Suomalaisista yksinäiseksi itsensä kokee noin yksi viidestä. Turun yliopiston seurantatutkimuksen mukaan yksinäisten osuus on noin kolminkertaistunut vuosien 2016 ja 2022 välillä. Koronapandemian rooli on ollut merkittävä, ja osa pandemian tuomista muutoksista sosiaaliselle elämälle on jäänyt pysyviksi. Monet tekevät edelleen paljon etätöitä. Ystävät ja jopa perheenjäsenet kuulevat toisistaan yhä useammin sosiaalisen median välityksellä.

Opiskelijat ja työttömät kärsivät yksinäisyydestä eniten.

Pisa-tutkimuksen hyvinvointikysely kertoo myös koululaisten yksinäisyyden lisääntymisestä. Niiden 15-vuotiaiden osuus, jotka kokevat itsensä ulkopuolisiksi tai kokevat kavereiden saamisen koulussa vaikeaksi, on yli kaksinkertaistunut vuosina 2003–2022 OECD-maissa. Suomessa tilanne on vain vähän keskiarvoa parempi.

Yksinäisyyden lisääntyminen heijastuu melko suoraan mielenterveyteen. Harvardin yliopiston tutkimuksen mukaan 81 prosenttia yksinäisistä aikuisista kärsii myös ahdistuneisuudesta tai masennuksesta.

Osittain varmasti myös masennus ja ahdistuneisuus lisäävät yksinäisyyttä, kun ei uskalleta tai jakseta lähteä ulos kotoa.

Yhdysvaltain korkeimpana lääkintäviranomaisena vuoteen 2025 toiminut Vivek Murthy onkin varoittanut yksinäisyyden kielteisistä vaikutuksista mielelle ja keholle. Britanniassa ja Japanissa on perustettu yksinäisyysministeri, ja vastaavalle olisi tarvetta myös Suomessa.

Yhteisöllisyyden murentuminen alkoi jo ennen sosiaalista mediaa.

Valtiotieteilijä Robert Putnam kirjoitti vuonna 2000 julkaistussa kirjassaan Bowling Alone, kuinka yhteinen toiminta on vähentynyt. Aikaisempaa harvempi osallistuu puolueen, järjestön tai uskonnollisen yhteisön toimintaan. Jopa perinteisesti sosiaalinen harrastus keilaus on usein yksinäistä suorittamista, Putnam kirjoitti.

Ihminen ei kuitenkaan aina ymmärrä, mitä tarvitsee. Tästä kertoo esimerkiksi yksi tutkimusasetelma. Siinä osa koehenkilöistä vietti työmatkansa junassa omassa rauhassa. Osalle tutkittavista annettiin tehtäväksi jutella ventovieraiden kanssa. Matkan jälkeen jälkimmäisillä oli merkittävästi parempi mieliala.

Vieraille ihmiselle juttelu on usein mielenterveysteko.

Teollistumisen alusta on tapahtunut paljon kehitystä, jonka voisi olettaa parantavan väestön mielenterveyttä.

Länsimaissa harva kärsii ruoan tai ravintoaineiden puutteesta.

Sata vuotta sitten naisten asema oli huono. Tietyillä etnisillä ryhmillä sekä sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöillä ei ollut juuri oikeuksia. Viime vuosikymmenten sosiaalisen ja oikeudellisen edistyksen olettaisi parantavan mielenterveyttä väestötasolla.

Voi olla oikeutettua kritisoida nykyvanhemmuutta monista asioita. Mutta kasvatusmenetelmät ovat aiempaa inhimillisempiä ja aiheuttavat todennäköisesti aiempaa vähemmän traumoja. Pitkään 1900-luvulle kasvatuksen asiantuntijat uskoivat, että läheisyys oli lapselle turmiollista. Lasten ruumiillinen kuritus oli vielä 1900-luvun loppupuolella yleisesti hyväksyttävää.

Myös sodan kauhuja kokeneita on länsimaissa merkittävästi vähemmän kuin viime vuosisadalla. Vakavan väkivallan uhreja on myös harvemmassa kuin menneinä vuosikymmeninä.

On selvää, että modernisaatio ei ole ollut pelkästään pahasta. Silti yhä useampi voi huonosti.

Valistusajalta lähtien länsimaissa on ajateltu, että politiikalla voidaan kehittää yhteiskuntia paremmiksi ja ihmiselämää onnellisemmaksi. Näin ajateltiin Suomessa voimakkaasti etenkin 1970-luvun alussa.

Lokakuussa 1972 pääministeri Kalevi Sorsa­ piti puheen Suomen Mielenterveysseuran vuosijuhlassa.

”Meidän on nähtävä myös se kova tosiasia, että nykyaikainenkaan psykiatria ei ole kyennyt ratkaisemaan monia perustavia mielenterveyden alaan luettuja ongelmia – ongelmia, jotka viime kädessä kuuluvat koko yhteiskuntapolitiikan ja politiikan alaan”, Sorsa sanoi ja jatkoi:

”Meidän on uskallettava kehittää yhteiskuntaamme inhimillisesti vähemmän kuluttavaksi. Tehtaassa, toimistossa, koulussa ja kotona, koko yhteiskunnan ihmissuhdejärjestelmää on muutettava. Kyse on vallasta, kuten totesin.”

Nyt Sorsan korostama sosiaalipsykiatrinen ajattelu ei ole muodissa. Psykiatriassa uskotaan yksilön aivokemian, ei yhteiskunnan parantamiseen.

Köyhimmiltä leikkaaminen kuitenkin syventää nykyistä mielenterveyskriisiä. Toisaalta hallituksen kaavailemat sosiaalisen median rajoitukset alle 15-vuotiaille saattaisivat hyvinkin parantaa nuorten tilannetta.

Vaarana on, että yhteiskuntavastuutaan välttelevät digijätit saavat lobbaamalla vesitettyä rajoitukset. Sen aika näyttää.

Kuten Kalevi Sorsa sanoi: kyse on vallasta. 

Artikkeli on editoitu katkelma Pekka Vahvasen, Katariina Parhin ja Mia Pohtolan kirjasta Diagnoosivyöry (Atena), joka julkaistaan elokuussa.