Kaikkien aikojen kesä
Urheilija, yrittäjä, kirjailija, kansanedustaja ja näyttelijä vetivät ranta-asut ylleen ja paljastivat lämpimimmät muistonsa.
9
MIN
Elina Gustafsson, 34
Urheilija, entinen nyrkkeilijä
”Voiko sanoo, että tuleva kesä on elämäni kesä? Mulla on täysin sellainen olo.
Toki viime kesäkin oli eeppinen. Poljin parhaan ystäväni Susani Mahaduran kanssa tuhannen kilometrin matkan Mongolian halki. Ensin junalla pohjoiseen Erdenet-nimiseen kaupunkiin ja sieltä pyörillä mongolialaisen tiimin kanssa kohti Gobin autiomaata. Jos Erdenetistä olisi jatkanut vielä 500 kilometriä koilliseen, olisi päätynyt Siperiaan Ulan-Uden kaupunkiin. Olin siellä nyrkkeilyn MM-kisoissa vuonna 2019. Se ei ollut elämäni kesä eikä elämäni reissu, vaikka jokin pyhä ja mystinen taika istahti silloin mun hartioille.
Vapaus ja ilo valtaa kehon, kun hyppäämme pyörän päälle Susanin kanssa. En vieläkään tiedä, miten sen teimme, mutta kolme viikkoa poljimme pohjoisten vuorten ja loputtoman horisontin läpi maailman viidenneksi suurimmalle aavikolle. Täysjousitetulla maastopyörällä reissu oli aika raskas, ja voin sanoa, ettei sellaisia ylämäkiä Suomesta löydy. Yhtenä päivänä jurnutimme 70 kilometriä pelkkää ylämäkeä. Se oli pitkä päivä. Jatkuvalla tankkauksella moottori jaksaa onneksi hyrrätä. Se on vauhti, mikä koneen sakkaa, ei matka.
Rakastan kuvata tähtiä, ja olin into piukeena kun luin, että Mongoliassa on maailman kirkkain tähtitaivas. Asutusta on harvakseltaan eikä valosaastetta synny. Matkalla toden totta näkyi vain yksittäisiä jurttia, pieniä kyliä ja yksi isompi kaupunki.
Ensimmäistä kertaa elämässäni näin myös villihevosia, ja huh kuinka ylväitä ne olivatkaan. Sulje silmät, vie itsesi laajalle aukealle, jossa näet vain horisontin. Ajat pyörällä soraista polkua ja kohta huomaat, kuinka iso villihevoslauma juoksee 50 metrin päästä. Mikä voima, vapaus ja yhteisö – kylmät väreet.
Juhannuksena olimme polkeneet Flaming Cliffsin alueelle, ”liekehtiville kallioille”, josta on löydetty ensimmäiset dinosaurusten fossilisoituneet munat. Tuntui todella, että oli saavuttu dinosaurusten maille. Saattoi aistia, miten dinot olivat siellä olleet.
Juhannusaattona sää oli paahteinen eikä ilma kiertänyt ollenkaan. Olin harmitellut, etten jaksanut ottaa yhtään tähtikuvia. Ajopäivien päätteeksi, kun olimme pystyttäneet teltan, peseytyneet ja syöneet meidän kokin tekemää safkaa, olin ollut aika valmis unille.
Mutta juhannusyön taika herätti keskellä yötä. Kömmin ulos teltasta ja näin sen: upeimman tähtitaivaan koskaan! Kipitin äkkiä hakemaan jalustan ja aloin räpsiä. Onneksi puhelimen pitkä valotusaika tallentaa paljon enemmän tähtiä kuin paljaalla silmällä voi nähdä.
Elämä todella yllättää, kun sille antaa mahdollisuuksia. Mongolia oli ollut sekä mun että Susanin kaukainen unelma jo ennen kuin edes tunsimme toisiamme.
Heinäkuun alussa lähdemme polkemaan pariksi viikoksi pohjoisen Euroopan kolkkaan, jossa tuuli, sade ja ylämäet ovat joko päivien onni tai kirous. Mutta kun selvisimme Mongoliasta, selviämme mistä tahansa.
Elämäni kesä on siis takana mutta luultavasti myös edessä. Istutin mökille nimittäin ensimmäistä kertaa perunoita. Jos koirani ei kaiva niitä ylös ja saan edes kattilallisen omasta pihasta, tää todella on mun elämäni kesä!”
Jan Erola, 56
Viestintäyrittäjä
”Kymmenen kesäretkeä Savossa! Rakkaimmat suvihetkeni olen viettänyt valkolakki päässä, 1990-luvun savolaisissa järvimaisemissa, rakkaiden opiskeluaikaisten savolaisystävieni kanssa. Viimeisimmällä reissulla ylläni oli myös Ilmari Kiannon uimapukua jäljittelevä raita-asu.
Helsingin yliopiston Savolainen Osakunta on järjestänyt nelipäiväisen tervahöyryristeilyn vuodesta 1954. Laivaan mahtuu yleensä noin bussilastillinen opiskelijoita, vastavalmistuneita ja joskus hyvinkin iäkkäitä senioreita. Ystäväni kertoo samat tarinat ja hokemat vuodesta toiseen, uusi sukupolvi puujalkavitsaajia kilpailee manttelinperijän paikasta. Tutustun aina uusiin kiinnostaviin ihmisiin, myös virolaisiin ja ruotsalaisiin ystävyysjärjestöläisiin.
Reitit ja laivat vaihtuvat vuosittain, mutta ohjelmassa on aina vähintään kolme savolaiskuntaa. Joinakin vuosina olen päässyt uuden sisävesialuksen sijaan aidolle tervahöyrypaatille, Savonlinnasta liikennöivälle Mikolle, jonka osakunta pelasti aikoinaan tuholta.
Kunnissa valkolakit vastaanottaa kunnanjohtaja, jolta joku kysyy aina kunnan veroäyrin. Minä tenttaan: ’Miksi ylioppilas muuttaisi kuntaasi opintojensa jälkeen?’ Sankarihaudan kukituksen ohella risteilyohjelmaan kuuluvat käynnit paikallisissa kulttuurikohteissa, luostareissa, meijereissä, sonnisiittoloissa, strutsifarmeilla, marjatiloilla, tunneligallerioissa ja muissa yllättävissä nähtävyyksissä. Tarjolla on usein muikkuja tai rantakalakeittoa. Illalla on sauna, kenties tanssit tai konsertti.
Jossain vaiheessa soitan vinyyliltä äänittämäni Münchenin 1972 kultajuoksujen nerokkaat radioselostukset, ja ystäväni soittaa Kirkan kappaleen Olen syytön ja Dannyn Kuin filminauhaa. Kuin nelipäiväisen, kauneimmissa maisemissa ja ihanien ihmisten kanssa vietetyn vapun jälkeen voinkin lopuksi taas suunnistaa kohti kotia, järvivedessä uineena, löylytettynä, nakujalkapalloa aamunsarastuksessa pelanneena, posket hymyilystä krampanneina ja vatsa naurusta uupuneena.
Tommi Liimatta, 50
Kirjailija, muusikko, sarjakuvapiirtäjä
”Kesä Rovaniemellä on intensiivisempi kuin Helsingissä tai Barcelonassa. Napapiirillä kesä odotuttaa itseään, kunnes räjähtää täyteen kukkaan. Yö on kirkasta lasia, uni ohutta. Heinäkuussa yö tummenee. Elokuuta pyyhkäisee jo syksyn harso.
Kuusitoistavuotiaan kesä Rovaniemellä on tilaa ja aikaa, väkevästi vapauden oloista. Mielikuvissani tuo kesä 1992 on silkkaa valoa.
Kymmenen pojan porukassamme ei juotu viinaa eikä luuhattu tytöissä. (Tai sitä tehtiin minulta salassa.) Yhdessäolomme oli luovaa pöljäilyä.
Päättäjäispäivänä lahjoitin luokanvalvojalle hehkulampun. Kiipesimme kitaroiden kanssa soranottopaikan kolmiomittaustorniin. Lapin maakuntakirjaston musiikkiosasto möi yhtyeemme ensimmäistä demokasettia, sitä mukaa kun ehdin sitä kopioida.
Piirsin itselleni kartanon. Join teetä ja kuuntelin itäeurooppalaista progea. Rakensin huoneen kattoa koskettavan Lego-tornin.
Löysimme kuolleen oravan, annoimme sille nimen Kiki ja teimme Kikistä kaksi vhs-elokuvaa. Kuvasimme kaksi tennisaiheista elokuvaa. Kuvasimme renkiaiheisen elokuvan. Kirjoitin laulua Haaparannasta bussimatkalla Tornioon. Kirjoitin useita lauluja eläimiinsekaantumisesta. Kirjoitin useita lauluja Kuuban sosialismista. Aioin säveltää kaikkien Viisikko-kirjojen juoniselostukset mutta sävelsin vain kirjat yksi ja neljä.
Todistin Kainuussa kun enoni lehmiä ohjattiin sähköpiiskalla Lihakunnan rekkaan. Opettelin soittamaan viululla Elämää juoksuhaudoissa. Kirjoitin kuudessa tunnissa kuusisivuisen romaanin. Salanauhoitin Monopolin pelaamista ja litteroin kasetin konekirjoitusliuskoiksi. Pyöräilimme Marraskosken autiotaloon pelaamaan korttia.
Lukion alettua kirjoitin esitelmän James Joycen Odysseuksesta. Yhtyeemme esiintyi Rovaniemen Kirjastorokissa innostuneelle yleisölle.
Kaikki vielä kokematon tuntui mahdolliselta, mutta kaikki ei vielä ajankohtaiselta: ymmärsin nauttia viattomuudestani niin pitkään kuin minussa vähänkin oli viattomuutta.”
Pinja Perholehto, 29
Kansanedustaja, Sdp:n varapuheenjohtaja
”Kesästä 2008 muistan leirintäalueiden kärähtäneet nurmikot, suihkun lattialla litisevät sandaalit ja litimärät uikkarit.
Olin 11-vuotias ja pellavapäinen siskoni viiden. Kulkupelinä meillä oli metallinhohtoinen pakettiauto Mercedes Sprinter, jonka takaosaan isä rakensi sängyt ja pienen keittiön.
Autossa syötiin, nukuttiin, kinasteltiin ja ihmeteltiin maisemia ikkunan läpi. Ruotsi vaihtui Tanskaksi, ja sieltä karavaani kulki Saksan, Puolan ja Baltian läpi takaisin kotipihaan.
Nostan hattua vanhempieni sinnikkyydelle. Isä ei puhunut kieliä mutta sukkuloi vierailla teillä mesoavat lapset kyydissään aikana, jolloin älypuhelin ei ohjeistanut joka käänteessä. Kojelaudalla keikkui toki jo tosimatkailijan TomTom-navigaattori, jonka äänen sain valita.
Muistan, miten kaupat näyttivät tutuilta, mutta ruoka maistui erilaiselta. Olin vakuuttunut siitä, että ruoho on vihreämpää rajojen ulkopuolella. Todisteitakin oli – ei vähiten kirkkaanvihreissä Crocseissa. Niihin sain koristeita, joista ei voinut Suomessa vielä unelmoidakaan. Nyt tämäkin on toisin: globalisaation ja digitalisaation vuoksi tavaroita voi tilata maailman toiselta puolelta muutamalla klikkauksella.
Suoratoistopalveluiden sijaan meitä viihdytti tupakansytyttimestä virtansa saanut dvd-soitin. Sillä renkutettiin filmiä Tsatsiki, morsan och polisen. En muista, oliko se ruotsiksi vai tanskaksi. Joka tapauksessa katsoimme elokuvan niin monta kertaa, että olisin voinut näytellä sen itse.
Elämäni kesä istutti ajatuksen siitä, että avoin mieli kantaa. Ihmiset ovat kautta aikojen puhuneet eri kieliä ja eläneet eri tavoin, mutta meitä myös yhdistää moni tekijä.
Maailma on muuttunut 18 vuodessa paljon. Nyt kartat kulkevat taskussa, auto vaihtuu useammin raiteisiin ja maailman ihmeitä toljotetaan VR-laseilla. Ehkä matkustamisen paras anti on silti säilynyt samana.”
Jasir Osman, 32
Näyttelijä, sisällöntuottaja
”Kesä 2011 tuntui tosi vahvalta, hyvältä elämältä, tiedätkö? Mä olin silloin 18 vee. Päivisin käytiin kavereitten kans salilla, iltaisin hengailtiin, välillä pelattiin futista. Oli kivaa sekoilua, juhlittiin ja kaikkea, mutta positiivisella tavalla.
Ydinporukka oli minä ja kaksi kaveria. Asuttiin Leppävaarassa, mutta meillä oli ystäviä Espoon parhaimmasta päädystä. Ne oli suomalaisia kavereita ja tosi rikkaita. Minä ja mun frendit oltiin peruskerrostaloista, ei ollut paljon rahaa. Mut ne oli meidän hyviä ystäviä ja niiden kans biletettiin.
Pidettiin hauskaa, mutta ei ollut mitään liiallista örveltämistä. Ei tullut putkia, maksimissaan kaksi päivää, koska salille piti aina päästä. Leppävaaran Gallerian lähellä oli sellainen Fit1, siellä kävin.
Mä en ollut duunissa enkä koulussa. Olin käynyt peruskoulun, en muuta. Mutta sinä kesänä en miettinyt mitään vastuita, oli tosi vapaa fiilis, mikä oli ihanaa.
Ehkä mun tavoitteet liittyi vaan siihen saliin. Halusin nostaa enemmän painoja. Oon aina ajatellut, että elämässä pitää tehdä sitä, mikä kiinnostaa ja on hauskaa, ja sen jälkeen miettiä rahaa. Ensin pitää vaan tehdä niitä asioita. Kai mä ajattelin, että siitä kuntosalista tulis mun ura, mutta ei siitä tullut. Ei siellä koskaan saavuta tavoitetta, koska joka käynnillä pitää parantaa. Mut ei se mua haitannut, oli kiva jahdata.
Kolme vuotta myöhemmin mä näin mun kaverin sattumalta Sellossa ja vaihdettiin kuulumisia. Se kertoi, että hakee teatterikouluun, sellaiseen kansanopistoon. Sanoin, että mäkin voisin tulla sinne, ei ole oikein mitään elämässä just nyt. Sit mä hain Helsingin Evankeliseen Opistoon ja löysin itseni teatterista. Olin silleen, että okei, mä haluun olla näyttelijä.
Mut tosta kesästä mä muistan parhaiten juhannuksen. Oltiin jossain Jupperissa kavereiden vanhempien talossa, ja aamulla lähdettiin porukalla pois. Kaikki oli vähän kännissä, käveltiin sellaista peltoa tai nurmikkoa ja aurinko nousi. Vitsi mulle tuli hyvä olo sydämeen. Olin siinä parhaiden ystävien kanssa. En tiedä, se tuntui vaan kauniilta hetkeltä.”
Iso kysymys -juttusarjassa on pohdittu elämän tarkoitusta, rakkautta ja kuolemaa. On kysytty, mikä on syntiä ja mitä pitää pyytää anteeksi. Mitä kadehdit? Kenen viereen istuisit illalliselle? Jutut löytyvät osoitteesta Suomenkuvalehti.fi.