Totuudenpuhujan rytmi

Juha Kulmalan (s. 1962) seitsemäs runokokoelma on hänen parhaansa tähän mennessä. Limbo jatkaa Resetin aloittamaa yhteiskunnallista Kummituseläin-trilogiaa.

Kulmalan siirtymä turkulaiselta, vuonna 2018 lakanneelta Savukeidas-kustantamolta keskisuurelle ja laadustaan tarkalle Poesialle näkyy kunnianhimon jalostumisena. Toki Kulmala palkittiin jo uransa alussa Jarkko Laine -palkinnolla ja Tanssivalla Karhulla, mutta nyt on runoilijan silmässä uusi vaihde.

Limbo on tervetullut, syvällinen ja juurruttava tuulahdus menneestä. Runojen puhujat ovat tunnusomaisesti maskuliinisia ja hyvällä tavalla perinteisiä. Kokoelman alussa ja lopussa ilmestyvä kummituseläin, trilogian tunnuseläin, on yöeläjä, jota pidetään elävänä fossiilina.

Kulmala kirjoittaa Jarkko Laineen, Markku Innon ja amerikkalaisten beat-runoilijoiden jäljillä, muttei jää mitään velkaa. Runot kieppuvat ja vyöryvät ajassa ja kiinnittyvät siellä täällä paikkaan. Turun tunnistaa tuomiokirkosta, Aurajoesta ja Föristä, Suomen ruokala- ja kättelyjonoista. Planeetan rajallisuudesta.

Kulmala kirjoittaa entistä vasten parhaimmillaan niin oivaltavasti, että traagisetkin huomiot saavat kapinan sävyjä. Laajasta teoksesta löytyy kosolti aforistisia helmiä, joista voisi tehdä huoneentauluja.

”Sinnikäs totuudenpuhuja on aina pelle / toistuvasti valehteleva on aina vastuuministeri. Tai: kaikilla ei ole mahdollisuutta / harjoittaa väkivaltaa virka-ajan puitteissa.”

Kulmala luo jännitettä ja rytmiä taidokkaasti. Hän käyttää kokoelmamuodon mahdollisuuksia yhtä hyvin kuin Resetissä ja hyödyntää kekseliäästi säkeenylityksiä ja aukeamia.

Kulmalan tuotantoa lukee kuin jokin uusi alkaisi. Vanha maailmanjärjestys ainakin hajoaa, se on selvä. Sivilisaation romahduksen uhka oli läsnä jo Pompeijin iloisissa päivissä. Kriisiaika vaatii uudessa kokoelmassa etäännyttämistä ja lähellä olevaan tarttumista. ”Olemme historian ruskeassa pikselissä / ruosteiset lehdet ja rastaat / ryntäilevät pihoilla. vedät verhot kiinni / katsomme myöhäisuutiset, muistelemme kotiplaneettaa. kierryt päälleni. nasdaq100 romahtaa.”

Aikamme hengen vastaisesti Kulmalan poetiikassa ei ole tilaa navan kaivelulle. Jo Ränttätäntässä runon puhuja neuvoi, että ”älkää halutko rokata / rokatkaa / älkää halutko mitään. / älkää katselko peiliin”. Ja Pompeijin iloisissa päivissä, ettei kaipaa ”Roomaa, Bysanttia, Samarkandia tai Pariisia, eikä kaipaa tietää / mikä minä olen, nyt olen tämä, kun tuulee olen tuuli”.

Miten raikasta. 

Juha Kulmala: Limbo. 120 sivua. Poesia, 2026.