Tuoko lätkäkulta onnea, Frank Martela?
Joka kevät ulkomaiset toimittajat ottavat yhteyttä filosofi Frank Martelaan. He haluavat tietää, mikä on suomalaisten onnellisuuden salaisuus.
8
MIN
Frank Martela hihkui television äärellä, kun Konsta Helenius iski jääkiekon MM-finaalissa voittomaalin Sveitsin verkkoon.
Tällä kertaa hän ei lähtenyt juhlimaan maailmanmestaruutta Helsingin kauppatorille, toisin kuin vuoden 2011 loppuottelun jälkeen. Muistot karnevaalitunnelmasta palasivat kuitenkin elävinä mieleen.
”Tuntemattomat halailivat, hymyilivät, heittivät yläfemmoja, lauloivat yhdessä. En ole kokenut Suomessa koskaan samanlaista euforiaa kuin maailmanmestaruusjuhlissa Mantan patsaan ympärillä”, hän muistelee.
Samanlaiset tunnelmat vallitsivat tuoreimmassa voiton huumassa. Paitsi tällä kertaa Mantan patsas suojattiin kiipelijöiltä.
Filosofi Martela tunnetaan hyvän elämän ja sisäisen motivaation asiantuntijana. Onnellisuuttakin hän on käsitellyt tutkimuksissaan ja kirjoituksissaan.
Usein väitetään, että Suomen ensimmäinen jääkiekon MM-kulta vuonna 1995 siivitti talouden uuteen nousuun syvän laman jälkeen. Voisiko tuore voitto auttaa Suomen irti kaksikymmentä vuotta jatkuneesta nollakasvun noidankehästä?
Martela varoittaa toivomasta liikoja. Maailmanmestaruudella tuskin on suuria taloudellisia vaikutuksia, mutta onnellisuutta se voi nostaa ainakin hetkellisesti.
”Jos mitattaisiin suomalaisten positiivisia tunteita päivätasolla, voisin kuvitella MM-finaalipäivän olevan tämän vuoden onnellisin päivä.”
Maailmalla jääkiekon MM-kulta ei ole suuren luokan uutinen, jos uutinen lainkaan. Sen sijaan vuosittain julkaistava Maailman onnellisuusraportti herättää huomiota. Suomi on noussut ykköseksi yhdeksänä vuotena peräkkäin.
Kun Martela kulkee ulkomailla ja kertoo olevansa Suomesta, tyypillinen reaktio on: Ai Suomi, maailman onnellisin maa!
”Aikaisemmin ulkomaalaiset puhuivat Pisa-tuloksista tai Jari Litmasesta. Nyt he puhuvat onnellisuudesta.”
Martelalle on langennut rooli ilmiön tulkitsijana. Hän osaa varautua ulkomaisten toimittajien yhteydenottoihin maaliskuun lopulla, kun uusi onnellisuusraportti näkee päivänvalon. Seuraavat päivät Martela saa vastailla kysymyksiin suomalaisten onnellisuuden salaisuudesta.
Salaisuus piilee hänen mukaansa yhteiskunnan rakenteissa. Suomi ja muut Pohjoismaat pitävät huolta kansalaisistaan, minkä vuoksi tyytymättömiä on hyvin vähän.
Martela muistuttaa, että onnellisuusraportti tarkastelee pikemminkin tyytyväisyyttä kuin onnellisuutta.
Jos mitattaisiin sitä, kuinka paljon ihmiset nauravat ja kuinka iloisia he ovat, Latinalaisen Amerikan maat nousisivat kärkisijoille ja Suomi jäisi kauas taakse.
Onnellisuusraportin tulokset eivät herätä suomalaisissa samanlaista kansallista ylpeyttä kuin jääkiekon maailmanmestaruudet. Jos Martela saa kutsun tulla pitämään esitelmää aiheesta, se tulee todennäköisemmin ulkomailta kuin kotimaasta.
”Suomalaiset suhtautuvat onnellisimman maan maineeseensa epäilevästi, jopa ärtyisästi.”
Martelakaan ei julista varauksetta onnellisuuden ilosanomaa. Viime vuonna hän julkaisi tietokirjan, jonka nimi kiteyttää olennaisen: Älä etsi onnea.
”Onnellisuus on hyvä päämäärä yhteiskunnalle, mutta huono päämäärä yksilölle.”
Yhteiskunnan tasolla onnellisuuden tavoittelu tarjoaa vaihtoehdon talouskeskeiselle ajattelulle, jossa bruttokansantuotteen kasvattaminen menee kaiken edelle. Martelan mielestä yhteiskuntien tärkein tehtävä on edistää kansalaisten hyvinvointia.
Yksilön elämässä onnellisuus syntyy sivutuotteena siitä, että tekee itselleen mielekkäitä ja merkityksellisiä asioita. Jos ihminen tavoittelee onnellisuutta suoraan, hän tulee vain ruokkineeksi tyytymättömyyttä.
Martela tarkastelee tietokirjoissaan hyvän elämän ehtoja ja edellytyksiä. Hän suhtautuu kriittisesti kymmenen askelta onneen -tyyppisiin elämäntaito-oppaisiin, jotka tarjoavat höttöisiä voimalauseita tieteellisesti tutkitun tiedon asemesta.
”Minulta kysytään toisinaan, ovatko tietokirjani selfhelpiä. Puhuisin mieluummin sciencehelpistä, koska ankkuroin tekstini tutkimukseen, mutta pyrin tarjoamaan ajatukset helposti lähestyttävässä muodossa.”
Aalto-yliopiston apulaisprofessorina toimiva Martela on väitellyt tohtoriksi sekä organisaatiotutkimuksesta että filosofiasta. Häntä voisi luonnehtia piinkovaksi tieteentekijäksi, mutta hän ei halua lukkiutua tutkijankammioon.
Tietokirjailijan ja julkisen keskustelijan rooli ei ole pelkkä harrastus, vaan toinen puoli ammatillista identiteettiä. Martela pitää vuosittain yli 70 esitelmää erilaisille yleisöille. Valtaosa niistä keskittyy sisäisen motivaation kysymyksiin.
”Haluan, että tutkimuksen hedelmät eivät jää vain akateemiseen maailmaan.”
Yhteiskunnallisesti kantaa ottavat lehtitekstit ja sosiaalisen median päivitykset syntyvät sisäisestä pakosta. Martela löytää sanottavaa niin Suomen talouspolitiikasta ja euroviisuista kuin Unkarin vaaleista ja Trumpin hallinnon edesottamuksista.
Välillä tulee tilanteita, jolloin hänen pitäisi keskittyä tekemään tieteellistä artikkelia, mutta päivänpolttavat tapahtumat pyörivät itsepintaisesti mielessä.
”Silloin on pakko ottaa kantaa ja kirjoittaa ajatukset ulos. Se on minun tapani hahmottaa maailmaa.”
Valokuvassa alle kymmenvuotias poika katsoo vakavana kameraan. Pöydällä hänen takanaan on kaukoputki ja tietokirjoja. Taustalla näkyy valkoinen kyltti, johon on kirjoitettu Maailmantutkijat ry.
Kun Martelalta kysyttiin lapsena, mikä hänestä tulee isona, hänen vakiovastauksensa oli ”maailmantutkija”.
Ahkerasti lukeva poika piti ala-asteella matematiikasta ja maantiedosta. Hän selasi karttakirjoja ja tunsi kiinnostusta kaukaisiin maihin.
Yläasteella ja lukiossa huomio siirtyi luonnontieteistä ihmistieteisiin: historiaan, filosofiaan ja psykologiaan. Kummitädiltä lahjaksi saatu Jostein Gaarderin Sofian maailma avasi uudenlaisia ajattelun ulottuvuuksia. Hermann Hessen Narkissos ja kultasuu puolestaan opetti tajumaan, että hyvään elämään on tarjolla useita reittejä.
”Jälkiviisaasti voi ajatella, että tutkijanurani juuret olivat varhain näkyvillä. Olin utelias ja janosin tietoa.”
Toisinkin olisi voinut käydä. Kun Martela aloitti lukion jälkeen opinnot Teknillisessä korkeakoulussa informaatioverkostojen koulutusohjelmassa, hänen mielessään ei siintänyt akateeminen maailma, vaan startup-yrittäjyys.
Yrittäjyydestä Martelalla on sukuperintöä, sillä hänen isoisänsä perusti Helsingin pörssiin listatun suvun nimeä kantavan huonekaluvalmistajan. Toimitusjohtajuus periytyi myöhemmin Frankin isälle, mutta Frankille ei asetettu paineita viestikapulan vastaanottamisesta.
”Jos olisin päätynyt jatkamaan suvun perintöä, olisin tehnyt sen niin kuin isoisäni: perustamalla oman firman.”
Filosofi Esa Saarisella oli tärkeä vaikutus siihen, että Martela valitsi tutkijanuran startup-yrittäjyyden asemasta.
Martela innostui Saarisen vetämästä filosofian ja systeemiajattelun kurssista. Hän pääsi Saarisen kurssiassistentiksi ja stipendiaatiksi Pafos-seminaareille. Saarinen myös ohjasi hänen väitöskirjansa.
Myöhemmin Martela peri emeritukseksi siirtyneen Saarisen työhuoneen Otaniemessä.
”Minuun vetoaa Esan ajattelussa käytännönläheisyys. Filosofian pitäisi aina palautua ihmisen elämään ja arkeen. Teorioiden arvo mitataan sillä, tuottavatko ne parempaa elämää.”
Martelan mieleen on painunut hänen ensimmäinen matkansa Pafos-seminaariin. Lentokoneessa näytettiin Hollywood-elokuva, jota hän nuorena kriittisenä filosofian opiskelijana piti taiteellisesti vaatimattomana. Lennon laskeuduttua Saarinen kuvaili vuolaasti, mitä kiinnostavia ajatuksia oli elokuvasta löytänyt.
”Ymmärsin, että maailmaa voi tarkastella etsimällä virheitä tai etsimällä mahdollisuuksia. Esalla on taito löytää asioiden myönteinen puoli.”
Martela pyrkii omassa ajattelussaan tasapainoon epäilyn ja avoimuuden välillä. Hän siteeraa Peter Elbow’n käsitteitä believing game ja doubting game. Kun kohtaa uuden teorian tai teesin, sitä kannattaa ensin tarkastella avoimin mielin ja vasta sitten arvioida sen mahdollisia puutteita.
Tutkijanurallaan Martela on pyrkinyt hedelmällisiin vuorovaikutussuhteisiin. Yksi tärkeimmistä kohtaamisista tapahtui Moskovassa, jossa hän osallistui konferenssiin väitöskirjan tekijänä.
Maailman siteeratuimpiin psykologeihin kuuluva Richard Ryan sattui vastaan illallisella. Martela meni kertomaan Ryanille ajatuksiaan tämän kehittämästä itsemääräämisteoriasta.
Teoria hahmottui kolmesta perustarpeesta: autonomiasta, kykenevyydestä ja yhteenkuuluvuudesta. Martela ehdotti, että teoriaan pitäisi lisätä neljäs perustarve: kontribuutio eli tunne siitä, että tekee hyvää muille.
”Taidat olla oikeilla jäljillä”, Ryan sanoi. Joku toinen tutkija hänen asemassaan olisi saattanut tuhahtaa nuorelle noviisille ylimielisesti.
Martela päätyi puoleksitoista vuodeksi vierailevaksi tutkijaksi Ryanin kotikonnuille Rochesterin yliopistoon.
Siellä hän sai käyttöönsä ikkunattoman työhuoneen, jossa yhdisteli toisiinsa filosofiaa, organisaatiotutkimusta ja psykologiaa.
”Aina kun kuulin käytävältä naurua, tiesin että Richard on paikalla ja saatoin mennä kysymään häneltä jotain mielessäni pyörinyttä asiaa.”
Martela kuvailee Ryania ”pukuun sonnustautuvaksi hipiksi”. Ryan puhui sisäisestä motivaatiosta ja henkisestä kasvusta, mutta tukeutui empiiriseen tutkimukseen. Hän tähdensi, että poliitikkoja ja yritysjohtajia on turha yrittää ylipuhua humanistisilla ihanteilla, paremmin heihin uppoaa kova tieteellinen näyttö.
Martela pyrkii pitämään kalenterissaan aamupäivät tyhjinä. Ne tunnit hän omistaa kirjoittamiselle. Paras paikka tekstin naputteluun on kahvila, jossa on sopivasti ihmisiä ja hälinää. Tunnelman täydentää pöydällä höyryävä latte kauramaidolla. Työhuoneeltaan Martelan tavoittaa iltapäivisin.
Hän kokee elävänsä juuri sellaista elämää, jota haluaa elää.
”En muuttaisi mitään. Tämä on toimiva resepti. Olen kiitollinen siitä, että saan tutkia, kirjoittaa ja puhua ja että minulle vielä maksetaan siitä palkkaa.”
Joutilaisuutta Martela ei haikaile. Hän on sanonut puolisolleen, että turha kuvitella leppoisia eläkepäiviä verannalla. Hän aikoo tutkia ja kirjoittaa niin kauan kuin pää toimii.
Huolta Martelassa herättää maailman nykytila. On kriisejä kriisien perään: ekologisia, poliittisia, yhteiskunnallisia, sotilaallisia.
Martela varoittaa passiivisesta toivosta, tuudittautumisesta ajatukseen, että jotkut viisaat kyllä keksivät ongelmiin ratkaisut.
”Toivon näköalaa kannattaa rakentaa toimijuuden kautta. Kaikkeen emme voi vaikuttaa, mutta johonkin sentään. Toivo syntyy merkityksellisten asioiden edistämistä.”
Hän siteeraa David Loyn buddhalaiseen ajatteluun perustuvaa teosta Ekodharma. Se, mitä teemme ilmastonmuutoksen ratkaisemiseksi, on lahjamme maailmalle. Ei ole meistä kiinni, miten lahjalle käy, mutta antamisen prosessi itsessään luo merkitystä.