Sodan teoria ja käytäntö

Teksti on julkaistu ensimmäisen kerran Kanavassa 3/2026.

Sodan tutkimuksessa on jo kauan pohdittu sodankäynnin eri muotoja ja niistä muodostuvia vaiheita tai sukupolvia. Sukupolvijaot perustuvat ajatukseen sodankäynnin asteittaisesta ja evolutiivisesta kehityksestä. Sodankäynnin menetelmien nopean kehityksen on monesti väitetty mullistaneen sodan tavalla, joka kumoaa aikaisemmat teoriat siitä. Suomalaisessa julkisessa keskustelussa tämä on noussut esiin, kun Suomen on toistuvasti väitetty olevan sodassa Venäjän kanssa.

Ovatko sota ja sodankäynti todella muuttuneet niin merkittävästi, että sodan teoria on jäänyt kehityksestä jälkeen? Olemmeko jo sodassa?

Sotatieteilijänä suhtaudun kumpaankin väittämään epäilevästi. Aloitan perusteluni sodan teoriasta, jonka keskeisin tehtävä on vastata kysymykseen siitä, mitä sota on. Sodan teoreettinen pohdinta on välttämätöntä, koska ilman sodan luonteesta kumpuavaa määritelmää on tavallista, että keskustelijat puhuvat toisensa ohi. Jotta keskustelu ei jäisi teoreettiseksi, käyn lopuksi läpi suomalaisen sotapuheen konkreettisia seurauksia.

Sotaa on pohdittu kauan. Vaikka jo muinaisessa Kiinassa ja antiikin Roomassa pohdittiin sodankäynnin yleispäteviä sääntöjä, voidaan varsinaisten sotatieteiden alku jäljittää 1700-luvulla läpilyöneeseen, järkeä ja tiedettä painottaneeseen valistusaatteeseen. Kuten muistakin todellisuuden osa-alueista, uskottiin sodastakin löytyvän empiirisen analyysin avulla yleispäteviä periaatteita.

Sodan luonnetta alettiin pohtia syvällisemmin vasta 1800-luvun alkupuolella. Tätä ennen sota oli perinteisesti ymmärretty väkivallan käyttönä ja aseellisena konfliktina. Oikeusoppineet olivat jo vuosituhansien ajan erottaneet oikeutetun, valtioiden välisen sodan ei-valtiollisten toimijoiden käymästä yksityisestä ja rikollisesta sodasta. Erottelu viittasi sotaan ellei poliittisten yhteisöjen, niin ainakin hallitsijoiden työkaluna. Selvimmin tämän ajatuksen ilmaisi ja toi julki Carl von Clausewitz leskensä postuumisti vuosina 1832–1834 toimittamassa ja julkaisemassa pääteoksessaan Vom Kriege.

Vom Kriege sisältää viimeistelemättömän ja osin ristiriitaisen teorian sodasta. Etenkin kantilaisesta filosofiasta ammentaneen Clausewitzin teoria pohtii sodan luonnetta ja vastaa hänen edeltäjiensä harvoin esittämään kysymykseen mitä sota on. Tästä vastauksesta Clausewitz johtaa yleispätevinä pitämiään ohjeita sille, miten sotaa pitää käydä.

Vaikka ei olisi koskaan lukenut Clausewitzia, on todennäköisesti kuullut hänen tavastaan määritellä sota politiikan jatkeeksi. Tämä usein kuultu määritelmä ei kuitenkaan ole Clausewitzin ensimmäinen tapa määritellä sotaa. Heti teoksensa ensimmäisellä sivulla hän määrittää sodan väkivaltaiseksi teoksi, jonka tarkoituksena on pakottaa vastustaja täyttämään tahtomme. Vasta myöhemmin hän useiden aikalaistensa tavoin jatkoi toteamalla sodankäynnissä käytetyn väkivallan olevan vain politiikan jatkamista toisilla keinoilla.

Clausewitz ymmärtää sodan olotilaksi, jonka luonne kiteytyy sodan toiminnassa – sodankäynnissä – ilmeneväksi väkivallaksi. Politiikan hän vuorostaan näkee sodan ymmärtämiselle ensiarvoiseksi, mutta kuitenkin sodan luonteelle vieraaksi tekijäksi.

Koska sota on politiikan valjastama väline, väkivalta ilman poliittisia tarkoitusperiä ei ole sotaa. Toisaalta Clausewitz myös painottaa, ettei yksipuolinen väkivaltakaan ole sodankäynnin vaatimaa taistelua vaan teurastusta. Tällä tavoin hän nostaa vastavuoroisen väkivallan paitsi sodan luonteeksi, myös sen kriteeriksi.

Ovatko Clausewitz ja häntä seuranneet sotateoreetikot jääneet jälkeen sodankäynnin menetelmien nopeasta kehityksestä? Clausewitzin viimeistelemätöntä ja jo kaksisataa vuotta vanhaa teoriaa on helppo kritisoida. Yksi kritiikin aihe on, että hän vähätteli teknologisen muutoksen vaikutusta sodankäyntiin.

Clausewitzin elinaikana eurooppalaiset armeijat oli varustettu melko yhtäläisesti. Tämän takia teknologisista eroista johtuvat vaikutukset sodankäyntiin olivat marginaalisia. Lisäksi Clausewitzin todistamat merkittävimmät muutokset sotaan ja sodankäyntiin johtuivat yhteiskunnallisesta ja poliittisesta, ei teknologisesta kehityksestä. Hänellä ei siksi ollut syytä uskoa teknologian nopeaan kehittymiseen.

Teknologinen kehitys kiihtyi kuitenkin teollisen vallankumouksen myötä jo Clausewitzin elinaikana. Hänen kuolemaansa seuranneina vuosikymmeninä esimerkiksi Yhdysvaltain sisällissota sekä Saksan yhdistymiseen johtaneet sodat todistivat, että teknologista kehitystä on perusteltua pitää yhtenä sodankäynnin muutoksen tärkeimmistä airueista.

Vaikka Clausewitzin suhtautumista teknologiaan voi perustellusti kritisoida, kestävää teoriaa on hankala rakentaa alati muuttuvien teknologisten, yhteiskunnallisten tai poliittisten tekijöiden päälle. Tästä syystä Clausewitzin vähättelevä suhtautuminen mahdollisti osaltaan hänen pyrkimyksensä rakentaa yleispätevää, kaikkia sotia koskevaa sodan teoriaa.

Yhteiskuntatieteellinen teoria ei voi olla kestävä, jos se kieltää muutoksen. Clausewitzin ratkaisu oli verrata sotaa ympäristönsä mukaan väriään vaihtavaan kameleonttiin. Teoreettisesti hän erotti Kantin ilmiöopin mukaisesti toisistaan niin sodan ja sodankäynnin kuin niiden luonteen ja ilmenemismuodotkin.

Sodan väkivaltaista luonnetta hän piti muuttumattomana. Mutta koska hän oli omin silmin todistanut yhteiskunnallisen ja poliittisen kehityksen aikaansaamaa sodankäynnin muutosta, hän piti sodan ilmenemismuotoja alati kehittyvinä. Näihin ilmenemismuotoihin lukeutuivat sodan keinot ja menetelmät, esimerkiksi sotaa käyvät joukot, niiden käyttämät välineet ja tavat käyttää näitä välineitä.

Sodan keinovalikoiman suhteen on tärkeää ymmärtää sekä teoriaa että historiaa. Hyvä teoria kertoo, mikä on olennaista. Historian tuntemus taas on välttämätöntä voidaksemme ymmärtää muutosta ja tunnistaa mikä on uutta, mikä vanhaa. Ilman teorian ja historian tuntemusta on vaarana, että kaikki vähänkin uudelta vaikuttava tulkitaan niin vallankumoukselliseksi, että kaikki aikaisemmat teoriat on välittömästi hylättävä.

Kylmän sodan päätymisen myötä leimahtaneiden sisällissotien kapinallisliikkeet ja vuoden 2001 terrori-iskujen myötä suurta huomiota saaneet terroristit ja palkkasotilaat ovat sodan pitkässä historiassa tuttuja ilmiöitä. Aseteknologian kehitys on vuorostaan ollut kuluneina vuosikymmeninä huimaa. Venäjän aloitettua laajamittaisen hyökkäyksen Ukrainaan vuonna 2022 olemme esimerkiksi keskittyneet drooneiksi kutsuttuihin miehittämättömiin asejärjestelmiin.

Vaikka alati tehokkaammat tappamisen välineet on huomioitava sodankäynnissä, voidaan ne sisällyttää erilaisten sotaakäyvien joukkojen rinnalla suuremmitta ongelmitta Clausewitzin teoriaan sodan ilmenemismuotoina. Tällaiset sodankäynnin muuttuvat keinot eivät siis kyseenalaista hänen ymmärrystään sodan pysyvästä luonteesta. Sama pätee myös sissisodan – josta jo Clausewitz oli kiinnostunut – ja terrorismin kaltaisiin sodankäyntitapoihin. 1990-luvulla esitetyt väitteet Clausewitzin sodan teorian pätemisestä vain vanhoiksi kutsuttuihin 1800-luvun valtioiden välisiin sotiin eikä uusina pidettyihin nykyaikaisiin valtioiden välisiin sotiin on kumottu paitsi perusteettomina, myös historiattomina.

Suomessa tärkein sodankäynnin menetelmien muutosta käsittelevä keskustelu koskee Venäjää. Helmikuussa 2014 Venäjä valtasi lähes verettömästi Ukrainalle kuuluvan Krimin niemimaan. Keskustelussa ovatkin painottuneet väkivallattomat tavat käydä sotaa.

Vaikka esimerkiksi propaganda, kauppasaarrot ja erilaiset tavat harhauttaa vastustajaa ovat sodissa tavallisia, niistä puuttuu Clausewitzin sodan kriteeriksi nostama väkivalta. Tämä ilmeni hyvin kylmän sodan aikana, jolloin USA ja Neuvostoliitto keskittyivät sotilaallisen pelotteen ylläpitämiseen välttääkseen laajaa väkivaltaista yhteenottoa. Suurvaltakamppailu pysyi siksi kylmänä ja rajoittuneena. Väkivallan sijaan siinä painottuivat USA:ssa ”poliittiseksi sodankäynniksi” kutsutut, valtaosin väkivallattomat keinot.

Venäjän käyttämien väkivallattomien keinojen uskottiin Krimin valtauksen jälkeen voivan itsenäisesti saavuttaa poliittisia tavoitteita. Siksi jotkut ajattelijat nostivat ne perinteisen sodankäynnin rinnalle, vaikka Krimin tapaus jäi Venäjän toimien joukossa yksittäiseksi ja ainutlaatuisten olosuhteiden selittämäksi poikkeustapaukseksi. Laajemmassa perspektiivissä Krimin valtausta onkin joskus kuvattu tykkivenediplomatiaksi, jossa heikommilta valtioilta kiristetään myönnytyksiä väkivalloin tai väkivallalla uhkaamalla.

Kylmän sodan pyrkimys välttää sotaa yhdistettynä uskomukseen ei-väkivaltaisten keinojen toimivuudesta selittää näiden keinojen kestävän suosion. Poliittinen sodankäynti on silti Clausewitzin teorian näkökulmasta paitsi nurinkurinen, myös kyseenalainen: etuliite ”poliittinen” on turha, koska sota ja sodankäynti palvelevat poliittisia päämääriä. Koska ei-sotilaalliset keinot ovat lähtökohtaisesti väkivallattomia, ne eivät Clausewitzin mukaan ole sodankäyntiä.

Clausewitzin sodan teorialla tai siitä juonnetuilla tavoilla määritellä sota on vaikea perustella näkemystä, että Suomi on nyt sodassa. Vasta-argumentti on, ettei Clausewitz koskaan määrittele, mitä hän tarkoittaa väkivallalla. Mutta vaikka väkivalta laajennettaisiin kattamaan perinteisesti ei-väkivaltaisia keinoja, ei tämäkään täyttäisi Clausewitzin sodan kriteeristöä: Suomen pitäisi vastata samalla mitalla, jotta voisimme puhua varsinaisesta sodankäynnistä ja täten sodasta.

Väkevämpi vasta-argumentti löytyy siitä tosiasiasta, ettei sodalla tiedeyhteisön ulkopuolella yleensäkään ole objektiivisia empiirisiä kriteerejä. Tämä tuli Suomessa konkreettisesti ilmi 2009, jolloin suomalaissotilaat – mukana monia palvelustovereitani – taistelivat henkensä kaupalla Afganistanissa. Oli ilmeistä, että tulitaisteluiden myötä täyttyi Clausewitzin sodan kriteeriksi nostama vastavuoroisen väkivallan vaatimus. Tämän myönsi myöhemmin Pääesikuntakin toteamalla suomalaisten olleen Afganistanissa ”toimija ja samalla aseellisen uhan kohde”.

Tästä huolimatta poliittinen ja sotilaallinen johto kielsi Suomen olevan sodassa. Jotkut vetosivat juridisen sodanjulistuksen puutteeseen, jonka myötä olisimme siirtyneet rauhasta sota-aikaan.

Tällaista juridista sodanjulistusta voidaan tietysti pitää toisena objektiivisena sodan kriteerinä. Ongelmalliseksi kriteerin tekee kuitenkin se, ettei esimerkiksi USA ole julistanut yhdellekään maalle sotaa sitten vuoden 1942. YK:n peruskirja kielsi vuonna 1945 voimankäytön tai sillä uhkaamisen kansainvälisissä suhteissa suurelta osin. Tämä selittää, miksi Venäjä ei Ukrainassa tai Yhdysvallat Iranissa omien sanojensa mukaan käy sotaa. Sota-termistä koituu kansainvälisiä ja kansallisia velvoitteita. Lisäksi se tapaa olla kansalaisten parissa epäsuosittu.

Toinen valtiokeskeisen sodanjulistuksen kriteereihin liittyvä ongelma on, etteivät sodanjulistusta välttämättä seuraa varsinaiset sotatoimet. Valtio voi siis olla sodassa, mutta käymättä sotaa.

Objektiiviset ja mitattavissa olevat määritelmät ovat tutkijoille tärkeitä, koska ne auttavat ymmärtämään, luokittelemaan ja vertaamaan tosielämän ilmiöitä. Tosielämässäkin hahmotamme ympäröivää ja monimutkaista todellisuutta kielen avulla. Clausewitzin väkivallan kriteeri tarjoaa näennäisen yksinkertaisen empiirisen ja siksi helpon tavan todeta, mitä sota ja siinä käytetyn sodankäynnin pääkeino ovat.

Epäselväksi on sen sijaan jäänyt, minkä objektiivisten ja empiirisesti mitattavien sodan kriteerien mukaan Venäjä käy sotaa meitä vastaan. Vastaukseksi kysymykseeni on tarjottu ”normaalista” poikkeavia kahdenvälisiä suhteita, jotka ilmenevät esimerkiksi vastavuoroisen ulkomaankaupan vähäisyytenä tai vihamielisyytenä.

”Normaali” on kuitenkin kriteerinä paitsi epämääräinen, myös vaikeasti mitattava. Ulkomaankauppa ei ole hyvä mittari jo siitä syystä, etteivät kaikki maailman valtiot käy kauppaa keskenään. Mitä tulee vihamielisyyteen ja nopeisiin muutoksiin kansainvälisissä suhteissa, presidentti Donald Trump on muistuttanut kauppasodaksi kutsutuilla tulleillaan ja muihin valtioihin kohdistuvilla aluevaatimuksillaan, että valtioiden väliset suhteet vaihtelevat jo eri hallintojen välillä. Tämä vaikeuttaa entisestään yrityksiä määritellä kansainvälisten suhteiden normaalitilan objektiivisia kriteerejä. Ystävällismielisiä suhteita painottavilta myös unohtuu usein, että monissa suosituissa kansainvälisten suhteiden teorioissa normaalitilaksi ymmärretään kilpailu ja konflikti pikemmin kuin yhteistyö. Vihamieliset suhteetkaan eivät silti merkitse suoranaista sotatilaa.

Toinen perustelu sotatilalle on, ettei Suomen nykytilanne Venäjän kanssa tunnu normaalilta rauhalta. Näkemyksen mukaan sota ja rauha ovat binäärisesti kaksi toisensa poissulkevaa vaihtoehtoa. Jos todellisuus ei vastaa odotuksiamme rauhasta, jää kriitikoiden mukaan ainoaksi vaihtoehdoksi sodan käsitteen laajentaminen.

Ei kuitenkaan ole itsestään selvää, että laajennettavan käsitteen on oltava sota. On totta, että kansainvälisessä ja kansallisessakin lainsäädännössä esiintyvää binääristä ajattelutapaa on kritisoitu vanhanaikaiseksi. Tämä osaltaan selittää, miksi laajamittaista väkivaltaa sisältävän etuliitteettömän sodan oheen on aikojen saatossa tuotu lukuisia etuliitteitä, jotka alleviivaavat sodankäynnin menetelmien olevan rajoitetumpia kuin ”oikeassa” ja siksi etuliitteettömässä sodassa.

Kun etuliitteillä aletaan ilmaista väkivallattomia toimia, on syytä kysyä, kohdistetaanko rauhaan liian suuria ja sotaan liian pieniä odotuksia.

Rauha merkitsee käytännössä harvoin absoluuttista rauhaa. Rauhantutkimuksessa tavataankin jakaa rauha positiiviseen ja negatiiviseen muotoon. Positiiviseen rauhan liitetään oikeudenmukaisuuden kaltaisia ominaispiirteitä. Vaikka negatiivisessa rauhassa ei ilmene laajamittaista väkivaltaa, sitä leimaa pienimuotoisempi rakenteellinen väkivalta.

Ajatus rauhasta positiivisena rauhana ja ihmiskunnan normaalitilana juontuu ainakin jossain määrin puutteellisesta historian ymmärryksestä. Negatiivinen rauha on niin historiallisesti kuin nykyisinkin positiivista rauhaa yleisempää. Sotaa ja positiivista rauhaa onkin hyvä pohtia jatkumon ääripäinä. Niiden välille mahtuu paljon juuri sellaista monimutkaisuutta ja epämääräisyyttä, jolla kriitikot kyseenalaistavat Clausewitzin teoriaa ja sen sodalle asettamia kriteerejä. Näiden joukkoon lukeutuvat esimerkiksi aiemmin mainitut vihamieliset suhteet ja tykkivenediplomatia.

Clausewitzin kriitikot eivät tarjoa korvaavaa teoriaa sodasta. Tämä on ymmärrettävää. Yleistä sodan teoriaa on vaikea luoda, jos keskittyy vain Venäjän uutena pidettyyn toimintaan. Yleisesti ottaen pelkän monimutkaisuuden ja etenkin epämääräisyyden painottaminen ei auta hahmottamaan todellisuutta tavalla, joka ohjaisi meitä toimimaan tehokkaammin.

Sotapuheesta koituu seurauksia siksi, että sota voidaan ymmärtää instituutiona, joka muuttaa kaiken. Sodan myötä organisoidusta väkivallasta tulee paitsi sallittu, myös pääasiallinen kanssakäymisen muoto.

Jos politiikasta tulee sotaa, siinä voidaan oikeutetusti valjastaa sodassa käytetyt väkivaltaiset keinot. Koska sodassa panokset voivat olla eksistentiaaliset, erityisesti diktaattorit voivat valtansa ja toimensa oikeuttaakseen turvautua sodan vaativaan jatkuvaan poikkeustilaan, turvallistamiseen ja sekä sisäisten että ulkoisten viholliskuvien luomiseen.

Demokraattisissa oikeusvaltioissa täytyy yksilön perusoikeuksia kunnioittaa. Vaikka nyky-Venäjä kalpenee Neuvostoliiton rinnalla, se on silti hyvä varoitus siitä, miten sotaretoriikka on auttanut keskittämään valtaa, rajoittamaan kansalaisoikeuksia ja kasvattamaan sotapanostuksia.

Tämä saa kysymään, miksi kriitikot tahtovat arkipäiväistää sotaa ja hämärtää sodan ja rauhan rajaa samaan tapaan kuin Venäjän on syytetty tekevän. Vastaus on todennäköisesti yksinkertainen: sota-termin avulla voidaan painottaa Venäjän uhkaa. Tämän uhan suurempi huomioiminen voi lisätä resursseja siltä suojautumiseen. Samalla kriitikot kuitenkin väistämättä vihjaavat, että valtionjohtomme ja viranomaisemme eivät ole Venäjän uhan suhteen ajan tasalla. Tämä kyseenalaistaa heidän uskottavuuttaan.

Ei tietenkään ole mitään syytä vähätellä Venäjän aiheuttamaa uhkaa. Mutta ei myöskään ole syytä liioitella sitä. Venäjä ei ole kaikkivoipa, eikä varautuminen kuviteltuihin uhkakuviin ole hyvää rajallisten resurssien käyttöä. Tästä ovat muistuttaneet ennen kaikkea siviilitiedusteluviranomaisemme. Suojelupoliisi on varoittanut spekuloimasta Venäjän syyllisyydellä milloin mihinkin tekoon Suomessa ilman minkäänlaisia todisteita.

Toisaalta on epäselvää, kuka vastaisi tästä uudesta sodasta Venäjää vastaan. Perinteisessä sodassa vastaus on selvä, koska Puolustusvoimien ensimmäinen tehtävä on Suomen sotilaallinen puolustaminen. Tämän tehtävän merkittävä laajentaminen perinteisesti rauhanaikaiseen toimintaan kohtaisi todennäköisesti laajaa vastustusta paitsi sotilaalliseen valtaan ja sen kasvuun kriittisesti suhtautuvien, myös sotilasammattilaisten taholta.

Ammattisotilaat tapaavat ymmärtää sodan Clausewitzin viitoittamalla tavalla vastavuoroiseksi organisoiduksi väkivallaksi. Kuten Clausewitz toteaa, kaikki on sodassa hyvin yksinkertaista, mutta yksinkertaisinkin asia on vaikea. Sodankäynnin jo vaativan mandaatin laajentaminen toisi ammattisotilaille uusia vastuita, joihin heitä ei ole koulutettu ja joiden hoitamiseen heiltä puuttuu keinoja.

Tämä ja sodan mahdollisesti eksistentiaaliset panokset auttavat ymmärtämään, miksi sotilasviranomaiset eivät ole innostuneita laajentamaan tehtäväkenttäänsä. Se ilmenee esimerkiksi siinä, että arkikieleen ujuttautunut, mutta sisällöltään epämääräinen hybridisodan käsite on heidän käytössään ”laajamittaista vaikuttamista.” Sama termi antaa ymmärtää, että viranomaisemme ovat täysin kykeneviä vastaamaan nykyisiin uhkakuviin ilman tarvetta viitata sotaan.

Retoriikkamme huomioiminen on tärkeää myös siksi, että Venäjä käyttää ulkomaista sotaretoriikkaa vahvistaakseen Kremlin omaa kovaa retoriikkaa, jossa huonosti sujuva sota Ukrainassa oikeutetaan vetoamalla abstraktiin mutta eksistentiaaliseen länsimaiden aloittamaan sotaan venäläisiä vastaan. Tästä retoriikasta huolimatta Venäjä on viestittänyt olevansa huolissaan sodan laajentumisesta Ukrainan ulkopuolelle. Venäläinen länsivastainen sotapuhe ei olekaan näkynyt sotatoimina. Sotaretoriikka Venäjän vihamielisinä pitämissä maissa ei ainakaan edesauta tilanteen jatkumista nykyisellään.

Presidenttimme varautuneisuutta selittää myös se, että hänen päätehtävänsä on ”pitää kai­kissa olosuhteissa huoli siitä, että Suomessa rauha säilyy”. Rauhan säilyminen on elinehto yhteiskunnan tavanomaiselle toiminnalle. Sotaretoriikka uhkaa tätä, koska se edellyttää poikkeustoimia. Pahimmillaan väkivalta aletaan nähdä välttämättömänä – ja täten väistämättömänä.

Clausewitz varoittaa sodankäynnin vastavuoroisuudesta aiheutuvasta, sotaa äärimmäisyyksiä kohti ajavasta piirteestä. Kuten nyt käytävä Venäjän ja Ukrainan välinen sota muistuttaa, ei sotaa sen alettua ole täysin mahdollista hallita. Tämä herättää kysymyksen siitä, voiko sotaa pitää rationaalisen politiikan työkaluna.

Mikään sodan teoria ei ole täydellinen, mutta Clausewitz antaa meille vakaan ja yleisesti hyväksytyn tavan ymmärtää sotaa ja sen luonnetta. Väitteet tämän teorian vanhentumisesta ovat osoittautuneet ennenaikaisiksi. Tilanne jatkuu, kunnes kriitikot pystyvät paitsi kyseenalaistamaan sen, myös korvaamaan sen uudella. Tähän asti sodan käsitteen laajentamista vaatineet eivät ole tähän pystyneet. Heidän väitteensä ovat paitsi teoreettisesti puutteellisia, myös Suomen etujen vastaisia.

Kirjoittaja Ilmari Käihkö on sotatieteiden dosentti.

Teksti on julkaistu ensi kertaa Kanavassa 3/2026.  Kanava on Suomen Kuvalehden mediaperheeseen kuuluva mielipidelehti, jonka kirjoitukset edustavat kirjoittajan omaa näkemystä. Kanavan voit tilata täältä.