Omat lapset turvana?

Suomalaisilla ja eteläeurooppalaisilla on kuulemma merkittävä ero suhtautumisessa virkavaltaan. Jos Suomessa tulee vaikeuksia perheen kanssa, kutsutaan paikalle poliisi. Jos Välimeren rannalla tulee vaikeuksia poliisin kanssa, kutsutaan paikalle perhe. Silloin asiaa setvimään saattaa ilmestyä iso porukka useammassa polvessa.

Kun mietitään, miten vanhenevaa väestöä tulevina vuosikymmeninä hoivataan, ratkaisuksi on esitetty perhettä. Julkinen talous on ahtaassa raossa, enää ei eletä vahvan kasvun aikoja ja ikäpyramidi muistuttaa kukkaruukkua. Löytyisikö silloin apu näiden ikäihmisten lapsista?

Kun budjettipäällikkö sanoi, että lasten pitäisi kantaa enemmän vastuuta omien vanhempiensa hoitamisesta, tarkoitus oli herätellä. Kaikki saavutetut edut eivät olekaan pysyviä. Keskustelu sai äkkiä vauhtia.

Ensimmäinen reaktio liittyi sukupuolten tasa-arvoon. Jos hoivavastuussa siirryttäisiin takavuosikymmenten malliin, kävisikö samoin myös naisten osallistumiselle työelämään? Sillä taas olisi seurauksia koko kansan­taloudelle, kun palkkatyötä tehtäisiin vähemmän.

Koepallo toi esiin myös muita näkökulmia tasa-arvoon.

Kun tavoitteena on tasapainottaa julkista taloutta, loogisesti päätellen mikään vero ei kevenisi, vaikka hoivavastuu siirtyisi osin suvun vastuulle. Käytännössä verovarojen käyttökohteet muuttuisivat. Vanhusten hoiva menettäisi asemaansa tärkeysjärjestyksessä.

Kyse olisi myös sukupolvien välisen oikeudenmukaisuuden toteutumisesta. Jos hoivan taso riippuisi siitä, onko vanhuksella lapsia ja mikä on heidän elämän­tilanteensa, mikä estäisi ajatusleikin ulottamisen myös eläkkeisiin? Osa vanhuudenturvasta tulisi omilta lapsilta, joten eläkkeen taso riippuisi lasten lukumäärästä ja tulotasosta. Miltä se kuulostaisi?

Tässä vaiheessa joku voisi nostaa esiin nuorempien sukupolvien näkökulman. Millainen lasku pitäisi laittaa niille, jotka on nauttineet fossiilisten polttoaineiden tuomasta hetkellisestä elintasosta? Jäikö Suomi edellisen sukupolven jäljiltä parempaan vain huonompaan kuntoon?

Ajatusleikkejä voi jatkaa lämpimikseen, mutta varsin pian törmää kahteen asiaan.

Ensimmäinen on se, että suomalaisessa yhteiskunnassa luottamus nojaa suurelta osin sukupolvien väliseen sanattomaan sopimukseen.

Verot ja julkinen sektori ovat väline, mutta todellinen liima Suomessa asuvien ihmisten välillä on se, että jokainen aktiivi-ikäinen sukupolvi vuorollaan kantaa vastuuta muista.

Toinen havainto on, ettei yhteiskuntaa voi pilkkoa erillisiin lokeroihin. Jos ongelma on turvallisuus, se koskee kaikkia sukupolvia samaan aikaan. Vastuuta ei pysty siirtämään tulevaisuuteen. Sama koskee ympäristöongelmia, yhteiskunnan eheyttä tai osaamispohjan murenemista.

Tulevina vuosina joudumme kyseenalaistamaan monia asioita, joita olemme pitäneet itsestään selvinä. Ratkaisujen teko ei kuitenkaan ole pelkkää matematiikkaa vaan myös psykologiaa. Jos järjestelmä koetaan oikeudenmukaiseksi, sitä ollaan valmiita rahoittamaan.