Nobelistin romaani­­sarja lumoaa

Jon Fosse on minulle tärkein nykykirjailija ja Septologia-romaanisarja parasta proosaa, josta olen päässyt viime vuosina nauttimaan.

Luin alun perin Septologian englanninkielisenä käännöksenä koska pelkäsin, että se jää suomentamatta. Onneksi asetelmat muuttuivat, kun Fosselle myönnettiin kolme vuotta sitten kirjallisuuden Nobel-palkinto.

Septologian ensimmäinen nide ilmestyi suomeksi viime vuonna. Nyt Fossen ystävät pääsevät jatkamaan toisen niteen parissa ja voivat virittyä odottamaan romaanisarjan päättävää kolmatta nidettä.

Katriina Huttunen tulkitsee mestarillisesti Fossea suomeksi. Se on tärkeää, koska Septologian viehätys kumpuaa tekstin synnyttämästä mielihyvästä. Fossen proosassa on pyhyyteen tai valaistumiseen häivähtävää vetovoimaa, ja sitä on verrattu rukoukseen tai meditaatioon.

Septologia vie lukijan ihmiselon suurten kysymysten äärelle, mutta pakottomasti soljuvat lauseet eivät tyrkytä totuuksia, vaan avaavat väyliä ymmärrykselle.

Silloinkin, kun teksti kuvaa jokapäiväisiä asioita, arjen pintatason alta kuiskii olemisen syvätaso. Se tekee lukukokemuksesta paitsi esteettisesti myös eksistentiaalisesti merkityksellisen.

Septologian päähenkilö on taidemaalari Asle, joka elää pienessä kalastajakylässä Norjan länsirannikolla. Hän on raitistunut ja kääntynyt katolilaiseksi.

Hahmona Asle muistuttaa kirjailija Fossea, ja hänen mietteensä maalaamisesta voisivat olla Fossen mietteitä kirjoittamisesta:

On kuin jossain minun sisimmässäni olisi yksi kuva joka on minun sisäinen kuvani ja jonka minä yritän maalata esiin kerta toisensa jälkeen, ja mitä lähemmäs minä pääsen sitä kuvaa sitä parempi tulee siitä kuvasta jota minä olen maalaamassa.

Fossen proosa perustuu toistoille ja muunnelmille. Yksittäiset ajatukset tulevat, menevät ja palaavat täydentyneinä, ja sisäinen kiertoliike synnyttää tekstiin taianomaisen rytmin.

Valtavirtaromaanien ydinelementit – juonenkuljetus ja henkilökuvaus – eivät ole Fosselle samalla tavalla tärkeitä kuin perusprosaisteille.

Vesa Rantama kehui Helsingin Sanomissa Fossea ”taitavaksi juonenpunojaksi”. Kummastelin luonnehdintaa. En ole tavannut yhtäkään Fossen lukijaa, joka olisi kertonut käännelleensä Septologian sivuja malttamattomana nähdäkseen, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Toki juonellisuus on yhtä paljon lukijan mielessä kuin tekstissä. Joku voisi sanoa, että Alastalon salin kuuluisassa tekstijaksossa, jossa valitaan piippua sadan sivun verran, Volter Kilpi mestarillisesti panttaa informaatiota ja pitää lukijaa jännityksessä.

Itse en pidä Fossea juoneen keskittyvänä prosaistina, vaan – lajitermiä käyttääkseni – additiivisena kertojana. Hän kasaa peräkkäin ja päällekkäin tapahtumia, tilanteita ja takaumia, luo pikemminkin proosan lumoa kuin proosan jännitystä.

Septologian toinen nide liikkuu vuoroin teoksen nykyhetkessä, vuoroin Aslen menneisyydessä. Esiin piirtyy kasvukertomus taiteilijaksi, valoineen ja varjoineen.

Oman sävytyksensä antaa Aslen kaima ja kaksoisolento, juoppo ja sairas kaupungissa eläjä. Toinen Asle edustaa päähenkilön rinnakkaisminää, yöpuolta.

Henkilökuvauksessa Fosse ei kaiva esiin hahmojensa syvää minuutta. Septologian sivuilla vilahtelevat henkilöt ovat päähenkilön ajatusten virtaa. Kahdella tärkeällä hahmolla on Aslen muunnelmalta kuulostava nimi: vaimo Ales ja naapuri Åsleik.

Jumalaakin voi pitää yhtenä Septologian­ henkilöhahmona. Aslen pohdinnoissa Jumala rakentuu sisäisesti ristiriitaisesti: hän on samaan aikaan voimakas ja voimaton.

Jumalan kaksoisluonto kuvastaa sitä, että Fossen proosassa mikään ei ole mustaa tai valkoista, vaan kaikki on elämän ytimessä piilevän mysteerin heijastumaa.

Septologia lähestyy tätä mysteeriä romaanitaiteen keinoin ja jättää lukijan henkisesti ravittuun tilaan. Fossella on vaikean kirjailijan maine, mutta hänen proosansa on palkitsevaa, ei vaikeaa. 

Jon Fosse: Minä on toinen. Septologia III–V. Suomentanut Katriina Huttunen. 377 sivua. WSOY, 2026.