Miksi kirjailijan pitää ajatella poliittisesti?
Monika Fagerholmin mielestä kenelläkään ei näinä aikoina ole varaa olla epäpoliittinen.
8
MIN
Kirjailija Monika Fagerholmin sanoissa erottuu William Butler Yeatsin säkeiden kaiku.
”Tuntuu kuin kaikelta pettäisi pohja, kaikelta mihin olemme uskoneet, kaikelta mihin olemme pyrkineet”, Fagerholm sanoo.
Yeats kirjoitti pohjan, tai keskuksen, pettämisestä runossaan Toinen tuleminen. Ensimmäisen maailmansodan jälkitunnelmissa syntynyt runo kuvaa vanhan järjestyksen romahdusta ja siitä aiheutuvaa poliittista ja moraalista sekasortoa.
Parhaat ovat vailla vakaumusta, pahimmat täynnä kiihkeää intoa, Yeats tiivisti.
Fagerholmilla on selvä käsitys siitä, mitkä voimat vaikuttavat nykyisen poliittisen ja moraalisen sekasorron taustalla:
”Fasismi on palannut. En olisi ikinä uskonut, että niin kävisi.”
Oikeistopopulistisissa liikkeissä Atlantin molemmin puolin näkyvät piirteet, jotka filosofi ja kirjailija Umberto Eco listasi fasismin perusrakenteeseen kuuluviksi esseessään Perifasismi.
Ne valjastavat taloudellisesti ahtaalle joutuneen keskiluokan suuttumuksen poliittiseksi käyttövoimakseen, ne lietsovat muukalaisvihaa ja rasismia, ne syyttävät ongelmista sisäisiä ja ulkoisia vihollisia, ne korostavat voimaa ja maskuliinisuutta, ne torjuvat valistuksen perinnön, ne nojautuvat vahvaan johtajaan.
Donald Trumpin Yhdysvallat edustaa Fagerholmille uudenlaisen fasismin edelläkävijää.
Häntä kauhistutti katsoa, kuinka Yhdysvaltain sotilaallisesta mahdista riippuvaiset eurooppalaiset osoittivat suosiotaan ulkoministeri Marco Rubion puheelle Münchenin turvallisuuskonferenssissa helmikuussa.
Rubio esitti samanlaisen liberaalin demokratian arvojen vastaisen viestin kuin varapresidentti J. D. Vance vuotta aikaisemmin, mutta käytti kohteliaampia sanankäänteitä.
”Se oli fasistinen puhe. Siinä haluttiin valkoisen miehen Eurooppaa, jossa vihataan muualta tulleita.”
Ottaessaan vastaan Runeberg-palkinnon viime syksynä ilmestyneestä romaanistaan Eristystila / Kapinoivia naisia (Teos, suom. Hannimari Heino) Fagerholm sanoi kiitospuheessaan, että näinä aikoina ei ole varaa olla epäpoliittinen.
Hän ei suunnannut sanojaan vain kirjailijoille, vaan kaikille kansalaisille. On oltava valveutunut, on tiedostettava, mitä ympärillä tapahtuu ja mitä kaikkea siitä voi seurata.
Tosiasioiden kaunistelu saa Fagerholmin näkemään punaista. Hän muistelee verkkokeskustelua, jossa eräs kommentoija sanoi, että eurooppalaisten pitäisi olla piittaamatta Yhdysvaltain sisäisistä kulttuurisodista.
”Tämä on yleinen näkemys, mutta sivuuttaa sen, että niissä kulttuurisodissa epäinhimillistetään siirtolaisia ja vähemmistöjä. Juuri niin fasismi toimii. Asioista on puhuttava niiden oikeilla nimillä. On vaarallista, jos alamme käyttää kiertoilmaisuja.”
Fagerholm ei ole tyytynyt pelkkään tarkkailuun, vaan on lähtenyt myös toimintaan. Hän istuu Sdp:n riveissä Raaseporin kaupunginvaltuustossa ja toimii kulttuurilautakunnan varapuheenjohtajana.
Fagerholm kokee kulttuurin puolustamisen tärkeäksi, koska sivistyneissä kansalaisissa on demokratian ydin.
”Kun suomalaista hyvinvointivaltiota rakennettiin, tämä asia tiedostettiin yleisesti. Kulttuuria vaalittiin, siihen panostettiin. Enää tätä yhteyttä ei hahmoteta.”
Eristystila /Kapinoivia naisia sai alkunsa, kun Fagerholm halusi tutkia kaunokirjallisin keinoin sitä, miten olemme päätyneet maailmaan, jossa fasismi nostaa rumaa päätään.
Hän päätti aloittaa tarkastelun 1970-luvulta. Silloin seesteisen pinnan alla kuplivat ne voimat, jotka synnyttivät 1980- ja 1990-luvulla markkinavaltaa korostaneen uusliberalismin ja myöhemmin oikeistopopulismin vastareaktiona uusliberalismin aiheuttamille talouskriiseille ja eriarvoisuuden kasvulle.
”Huomasin, että kokonaisuus on liian laaja yhteen kirjaan. En halunnut kirjoittaa mitään eeposta.”
Tekeillä on siis trilogia, jonka toisen ja kolmannen osan ilmestymisajankohtaa Fagerholm ei lähde haarukoimaan. Häneltä kuluu tyypillisesti neljä vuotta romaanin kirjoittamiseen.
”En halua tarkkoja aikatauluja, koska menen sellaisista vain kipsiin.”
Nykyaikaan sijoittuva trilogian viimeinen osa askarruttaa Fagerholmia. Viisi vuotta sitten tehdyt alustavat suunnitelmat tuntuvat vanhentuneilta.
”Ajattelun tendenssit ovat muuttuneet nopeasti, ja ne kysymykset, jotka pyörivät mielessäni viisi vuotta sitten, ovat painuneet taka-alalle.”
Fagerholm pelkää, että poliittinen ja moraalinen sekasorto kärjistyvät entisestään, ajan riento on sen verran kiivas.
”Kunhan vain säästyisimme sodalta. Sen rinnalla se, miten Monika lopettaa trilogiansa, on vähäpätöinen kysymys.”
Eristystila / Kapinoivia naisia teki harvinaisen tempun saamalla sekä Finlandia- että Runeberg-palkinnon.
Romaani on kokeneen tekijän taidonnäyte, todistus Fagerholmin kyvystä punoa polveilevaa, pyörteistä proosaa, jossa aikakauden henki ja kulttuuriset virtaukset ovat vahvasti läsnä.
Menestys yllätti Fagerholmin. Hän puursi romaanin parissa viisi vuotta, ja varsinkin viimeinen vuosi koetteli voimia.
”Olin elokuussa aivan puhki ja pelkäsin vatsahaavaa. Tuntui suurelta voitolta, kun sain kirjan valmiiksi. En todellakaan ajatellut mitään palkintoja.”
George Orwell pohti poliittista kirjallisuutta vuonna 1940 julkaisemassa esseessään Valaan vatsassa.
Hän näki iloisen 1920-luvun yksilöllisenä ja epäpoliittisena vuosikymmenenä, jolloin modernismi uudisti kirjallisuuden muotoa ja ilmaisua.
Vastaavasti ääriliikkeiden leimaama 1930-luku vaati kirjallisuudelta osallistumista ja puolten valitsemista, avointa poliittisuutta.
Orwell piti 1920-lukua kirjallisesti kiehtovampana, koska prosaistit ja lyyrikot saivat toteuttaa taiteellista vapauttaan oikeaoppisuudesta piittaamatta.
Fagerholm on Orwellin kanssa samoilla linjoilla. Hän kavahtaa julistavaa ja luennoivaa kirjallisuutta. On turmiollista, jos politiikka alistaa estetiikan ja tukahduttaa uuden etsimisen halun.
”Jokainen kirjailija mieltäköön poliittisuuden haluamallaan tavalla. Itselleni on tärkeää, että teosten henkilöhahmoilla on elävä suhde ympäröivään maailmaan, yhteiskuntaan, jossa he elävät.”
Yhdysvaltalaisella kirjallisuudella on ollut erityinen paikka Fagerholmin sydämessä, mutta viime vuosina rakkaussuhde on joutunut koetukselle.
Hän pitää yhdysvaltalaisia nykyromaaneja ”aika huonoina”, koska ne eivät käsittele yhteiskunnallisia ja kulttuurisia ulottuvuuksia kiinnostavalla tavalla.
”Tuntuu, että Yhdysvalloissa tarinankerronnan fokus on muuttunut, yleisemminkin kuin romaaneissa. Minua häiritsee tavattomasti se, että amerikkalaiset televisiosarjat ovat niin kiinnostuneita superrikkaista. Se on olevinaan kriittistä, mutta samalla siinä esitetään elämäntyylin loistokkuutta.”
Fagerholm kaipaisi uuden polven yhdysvaltalaisiin prosaisteihin Don DeLillon kaltaisia näkijöitä. DeLillo kuvasi Valkoisen kohinan, Mao II:n ja Alamaailman kaltaisissa romaaneissaan yhteiskuntaa, jossa joukkotiedotus, teknologia ja kapitalismi muokkaavat yksilöiden tietoisuutta.
”Melkein kaikki, mistä DeLillo kirjoitti, muuttui todellisuudeksi. Valitettavasti hänen myöhäistuotantonsa ei ole kovin onnistunutta. Hän ei ole samalla tavalla asioiden ytimessä kuin aikaisemmin.”
Kirjallisuus oli vahvasti läsnä jo Fagerholmin lapsuudessa. Hänen äitinsä toimi Helsingin Rikhardinkadun kirjaston lastenosaston johtajana ja hänen isoäitinsä Elin Herrgård oli tuottelias prosaisti.
”Isoäiti oli kouluja käymätön nainen Pohjanmaalta. Hänet löydettiin kirjailijana vasta kuusikymppisenä, ja hän kirjoitti 60:n ja 80:n ikävuoden välillä enemmän kirjoja kuin minä olen kirjoittanut koko urallani.”
Kodin perintö ei vaikuttanut Fagerholmin uravalintaan, vaan hän pikemminkin pyristeli sitä vastaan.
Ylioppilaaksi tultuaan Fagerholm lähti opiskelemaan psykologiaa, mutta valinta osoittautui vääräksi opintojen loppuvaiheissa.
”Olin sairaalloisen ujo. Harjoitteluvaiheessa tajusin, etten pysty auttamaan ihmisiä.”
Fagerholm vaihtoi psykologian kirjallisuuden opintoihin omien sanojensa mukaan siksi, että hänellä on huono mielikuvitus.
Kirjallisuuden opiskelijana Fagerholm löysi kaveriporukan, joka luki ja kirjoitti intohimoisesti. Runoilijakomeetan maineessa ollut Merja-Riitta Stenroos oli ehtinyt julkaistakin. Kjell Westö ja Henrika Ringbom kuuluivat nouseviin kykyihin, heidän kanssaan Fagerholm teki kirjallisuuslehtiä.
Esikoisteoksensa, lyhytproosakokoelman Sham hän julkaisi vuonna 1987. Hän kutsui kirjoituksiaan teksteiksi, ei suostunut puhumaan novelleista.
Fagerholm kertoo ajautuneensa 1980-luvun lopulla syvälle postmodernistisiin teorioihin. Hänen päänsä täyttyi Jacques Derridan ja Julia Kristevan kaltaisten hahmojen ajatuksista.
”Teksteistäni tuli huonoja ja tylsiä. Kun aloin kirjoittaa ensimmäistä romaaniani Ihanat naiset rannalla, päätin nollata kaiken, mitä olin kirjallisuudesta ajatellut.”
Tärkeäksi vaikuttajaksi tuli dramaturgi Outi Nyytäjä, joka havahdutti tajuamaan, että kirjoittaminen on tekemistä ja näkemistä, kohtausten kautta etenemistä.
Eristystila / Kapinoivia naisia -romaanissa esiintyy Nyytäjän oloinen hahmo, joka opastaa romaanin päähenkilöä kirjailijanalku Alicea eteenpäin luovuuden polulla.
Nyytäjän vaikutuksen alaisena Fagerholm omaksui kaksi sääntöä kirjailijanuransa perustaksi:
”Ensimmäinen oli se, että on kirjoitettava joka päivä, koska kirjoittaminen on liikettä ja liikkeeseen pääsee kirjoittamalla säännöllisesti. Toinen oli se, että minun on muututtava sen mukana, mitä teen, jotta voin olla siinä liikkeessä mukana.”
Molempia sääntöjä Fagerholm kertoo noudattaneensa tarkasti.
Palkinnot tulivat Fagerholmille tutuksi jo ennen Eristystila / Kapinoivia naisia -romaanin saamia huomionosoituksia.
Ensimmäisestä romaanistaan Ihanat naiset rannalla hän sai Runeberg-palkinnon vuonna 1995. Kymmenen vuotta myöhemmin hänelle myönnettiin Ruotsin tärkein kirjallisuuspalkinto August romaanista Amerikkalainen tyttö. Kuusi vuotta sitten hänet palkittiin Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnolla romaanista Kuka tappoi bambin?
Palkintojen rivistöstä puuttuu oikeastaan enää Nobel. ”Sitä minä en saa”, Fagerholm sanoo hiukan kipakasti. ”Olen siitä varma.”
Kirjallisuushistoria tuntee prosaisteja ja lyyrikoita, jotka ovat saaneet kosolti huomiota ja tunnustuksia mutta ovat katkeria, koska katsovat, että olisivat ansainneet vielä enemmän. Tällainen ajattelu on Fagerholmille vierasta.
”Eivät palkinnot muuta kirjailijan identiteettiä tai tee kirjoittamista helpommaksi. Ensimmäistä tekstikokoelmaani myytiin 200 kappaletta, mutta olin silloin yhtä paljon kirjailija kuin nykyisin.”
August-palkinnon siivittämänä Amerikkalainen tyttö myi Ruotsissa yli 150 000 kappaletta. Fagerholmille sateli kutsuja tilaisuuksiin, ja hän nautti yleisön edessä puhumisesta. Menestys loi voiman tunteen.
”Olin maanikko, saatoin kirjoittaa yötä päivää. Seuraavaa kirjaa, Säihkenäyttämöä, tehdessäni paloin loppuun. Se oli hyvä läksy.”
Burnoutista toipumisen jälkeen kirjoittamisesta on muodostunut Fagerholmille luontainen tekemisen ja olemisen tapa.
Työskennellessään hän ei mieti teostensa vastaanottoa, vaan keskittyy olemaan maailmassa, jonka kirjoittamisellaan luo.
”Siitä maailmasta pitää olla päivästä päivään kiinnostunut. Joskus se on vaikeaa, joskus melkein mahdotonta, mutta kun nousee aamuisin viideltä kirjoittamaan, syntyy liike, joka kantaa.”