Populismi haastaa konservatismin

Teksti on julkaistu ensi kertaa Kanavassa 2/2026.

Vielä pari vuotta sitten oli mahdollista sanoa, että perinteinen oikeisto oli selviytynyt populismin haasteesta paremmin kuin perinteinen vasemmisto.

Toki vasemmiston kannatuksen laskuun oli muitakin syitä, mutta joka tapauksessa vanha laitavasemmisto vajosi nostalgisiksi perinneyhdistyksiksi ja sosiaalidemokratia menetti kannatustaan ja paikoitellen jopa romahti, kuten Kreikassa ja Hollannissa. Tai kävi kuten monissa entisissä kansandemokratioissa, että länsimaistyyppinen konservatismi ja sosiaalidemokratia eivät kumpikaan koskaan tehneet todellista läpimurtoa.

Muualla perinteiset konservatiiviset ja kristillisdemokraattiset puolueet, oli niiden virallinen nimi mikä tahansa, tuntuivat porskuttavan, vaikka toki jossain määrin alentuneen kannatuksen tasolla. Ne eivät kuitenkaan romahtaneet vaan pysyivät maidensa puoluekenttien keskeisinä, usein jopa vahvimpina voimina.

Aivan viime vuosina suunta on osoittanut muutoksen merkkejä. Oikeistopopulismi on tullut yhä useammassa länsi-, pohjois- ja keskieurooppalaisessa maassa oikeistokentän suurimmaksi puolueeksi.

Se on myös omaksuttu salonkikelpoiseksi hallituspoliittiseksi voimaksi, kun on huomattu, ettei se kannatuksensa voimakkaistakin heilahteluista huolimatta ole katoamassa. Perinteisellä oikeistolla tuntuu olevan yhä suurempi vaara jäädä sen jalkoihin yhä useammassa maassa.

Näkyvin ilmiö suunnanmuutoksesta on se, kuinka Yhdysvalloissa republikaanit ovat päätyneet lähes puhtaasti oikeistopopulistiseksi puolueeksi.

Myös traditionaalisin ja symbolisin konservatismin lippulaiva on pahemmassa merihädässä kuin tuskin koskaan historiansa aikana. Britannian konservatiivit ovat kaksisataa vuotta olleet se voima, joka on aina pompannut takaisin vallankahvaan ja ollut maansa ”natural party of government”. Nyt uhkaa ennennäkemätön aallonpohja.

Täsmennettäköön, että tässä viitataan konservatiiveihin perinteisessä mielessä. Tarkastelun kohteena ovat ne puolueet, jotka ovat täyttäneet konservatiivisen, kristillisdemokraattisen tai ylimalkaan parlamentaarisen oikeiston lokeron omissa maissaan kymmeniä vuosia, jotkin vielä kauemmin, ja sopeutuneet parlamentaarisen järjestelmän pelisääntöihin.

Muunkinlaisia konservatiiveja on, mutta tämä on eurooppalaisessa ja pohjoisamerikkalaisessa poliittisessa todellisuudessa ollut hyvin pitkään ylivoimainen valtasuunta.

Konservatiivit kunnioittavat perinteitä, mutta sopeutuvat käytännön oloihin.

Konservatismissa ei ole kyse vain mentaalisesta perusasennoitumisesta, asioiden jarruttamisesta tai jyrkästä vanhoillisuudesta, vaan nimikkeen kantajien poliittisella ajattelulla oletetaan olevan myös tietty ja hyvin vakaa perussisältö.

Yleisessä kielenkäytössä konservatismi-termin käyttö on valitettavan holtitonta ja epäanalyyttistä, ja usein se redusoidaan pelkäksi menneisyyden haikailuksi – jopa poliittisen järjestelmän väristä riippumatta.

Viimeksi mainittu konservatismin stereotypioiminen on ollut tyypillistä sellaisillekin poliittisille ajattelutavoille, jotka ovat hyvin kaukana toisistaan, ja monille ansioituneillekin tutkijoille.

Esimerkiksi vasemmistolaiselle filosofille Jürgen Habermasille konservatismi on edustanut pelkkää jarrutusta, samoin uusliberalismin isälle Friedrich von Hayekille. Fasistit ja kansallissosialistit leimasivat hekin konservatismin elitismiksi ja aatteelliseksi mahoudeksi. Monet poliittiset suunnat ovat käyttäneet termiä leimakirveenä, ja monet, joihin se on liitetty, ovat aktiivisesti pyrkineet nimikkeestä irti.

Konservatiivisille puolueille, ryhmille ja suuntauksille on ollut tyypillistä kunnioittaa perinteitä ja usein etenkin perheeseen, isänmaallisuuteen ja uskontoon liittyviä arvoja. Ne ovat ajaneet maltillista talouspolitiikkaa, hakeneet kompromissia sosiaalivaltion ja vapaan markkinatalouden välillä ja purnanneet demokratian ja massayhteiskunnan tietyistä ”liiallisista” piirteistä, jotka niiden mielestä laskevat politiikan tasoa ja käytöstapoja.

Samalla ne kuitenkin ovat sopeutuneet ja korostaneet käytännön elämän opetuksia ja olosuhteita. Yhteiskunnan rakentaminen abstraktien teorioiden ja ideologioiden pohjalta on ollut niille ylipäätään vieras ajatus, ja niiden edustajat ovat halunneet olla nykyään usein mainitun termin mukaan ”tolkun” ääni yhteiskunnassa.

Ne ovat esittäneet idealistisista uudistuksista epämukavia kysymyksiä, kuten ”kuka maksaa” tai ”onko realistista”, sekä jupisseet, että ”ennen oli paremmin”. Paradoksina on ollut, että tämä puolustuskannalla ja perääntymismarssilla ollut suuntaus on ollut useimmissa maissa jatkuvasti johtava porvarillinen puolue ja tottunut hallitusvastuuseen ja sopeutumiseen.

Viime aikoina konservatismi-termin epäselvyyttä on lisännyt se, että sitä ovat alkaneet adoptoida piirit, joiden oma analyyttinen pohja on usein vielä heikompi kuin niillä, joille konservatismi on ollut mieluinen leimakirves.

Monet oikeistopopulistiset suuntaukset ovat alkaneet puhua ”konservatiivisista arvoista” muodossa, jota perinteiset konservatiivit eivät välttämättä tunnista, koska populistisessa muodossa mukaan ympätään konservatismille vieraita elementtejä. Näitä ovat esimerkiksi yleisesti radikaali asenne, herraviha, eliittikauna, jopa sosialismiin vivahtavat talous- ja sosiaalipoliittiset näkemykset (usein hyvin epäloogisesti sotkettuina neoliberalistisiin toimiin) ja amerikkalaista kontekstia lukuun ottamatta välinpitämättömyys uskontoa kohtaan.

Samoin menneisyyden nostalgisointi ja mytologisointi ja näkemykset sukupuolten rooleista menevät niin pitkälle, että perinteiset konservatiivit edustivat vastaavaa kantaa 50–100 vuotta sitten.

Muutos johtuu siitä, että populistisessa kielenkäytössä termi ”konservatiivi” on kaapattu uuskäyttöön, kun sillä ei ole ollut muitakaan aseita ideologiseen väittelyyn liberaaleja, vasemmistolaisia ja vihreitä kiistakumppaneita vastaan.

Tämä ei toki tarkoita sitä, etteikö moni konservatiivinen perinne vetoaisi yksilötasolla moniin populisteihin oikeastikin, ja nimenomaan hyvin vanhassa muodossa. Niistä voi ainakin hakea turvaa sellaista muutosta vastaan, joka arveluttaa.

Oikeistopopulisteista puhuttaessa on käytetty sellaistakin termiä kuin radikaalikonservatismi. Periaatteessa sen pitäisi olla kuuluisan englanninkielisen fraasin mukaan contradiction in terms, sillä radikaali pyrkii aina muuttamaan vallitsevaa asiaintilaa, konservatismi tulee puolestaan alun perin sanasta säilyttäminen.

Perinteinen oikeisto on menettänyt kaikkialla kannatustaan.

Tällä hetkellä oikeistopopulismi kalastaa niin menestyksekkäästi konservatiivien vesillä, että se repii yhä pahemmin perinteisten poliittisten aluevesien verkot.

Kuten edellä jo mainittiin, Yhdysvalloissa trumpismi on käytännössä kaapannut vanhan republikaanipuolueen. On kuvaavaa, että 2000- ja 2010-lukujen republikaanien merkittävimmät nimet ryhmittyivät joukolla Kamala Harrisin taakse vuoden 2024 presidentinvaaleissa.

Historiallisesti katsottuna demokraattinen puolue tuntui paljon kauemmin olevan alttiimpi populistisille houkutuksille kuin perinteiset itärannikon ja talousmiesten republikaanit. Demokraattien historiaanhan kuuluivat uskonnolliset ja pulaliikkeet sekä pitkä vaihe Ku Klux Klanin suosimana puolueena.

Vielä symbolisempi on tilanne Britanniassa. Benjamin Disraelin, Stanley Baldwinin, Winston Churchillin, Harold Macmillanin, Margaret Thatcherin ja monen muun kuuluisan konservatiivijohtajan puolue on ollut se linnake ja esikuva, joka on aina löytänyt tien sopeutua ja pysyä samalla vanhojen arvojen kestävissä puolissa – ja palata vahvana valtaan.

Huonoja gallupvaiheita ja pitkiäkin oppositiokausia on ollut, mutta aina on tultu takaisin uusiin pitkiin valtakausiin.

Mutta käykö enää näin? Britanniassa on tapahtumassa rakenteellinen muutos, jossa juuri vaalijärjestelmä, joka aiemmin takasi pysyvyyden, voi muuttaa kaiken, ja yhtenä uhrina olisivat konservatiivit.

Enemmistövaali on historiallisesti ajanut lähes kaikkialla kansanedustuslaitoksen kaksipuoluejärjestelmään. Pienten ryhmien on harvoin ollut mahdollista saada läpi muita kuin aivan yksittäisiä paikallisia edustajia. Valtakunnallisesti kohtalona on ollut jäädä suurempien jalkoihin.

Nyt monet yhteiskunnalliset reunaedellytykset, ajattelumallit ja toimintasäännöt ovat muuttuneet. Britanniassa ihmiset eivät enää itsestäänselvästi päädy sosiaalisen ja luokka-asemansa pohjalta äänestämään konservatiiveja tai työväenpuoluetta liberaalien toimiessa pienten ryhmien sekä satunnaisten tyytymättömyysäänestäjien varaventtiilinä.

Vuoden 2025 lopun gallupeissa kenttä oli kuin missä tahansa suhteellisen vaalitavan maassa: oikeistopopulistinen Nigel Faragen Reform oli selvästi suosituin yli 30 %:n kannatuksella, Labouria tuki 18 % (alle puolet sen ääniosuudesta vuoden 2024 vaaleissa), konservatiiveja 16 %, vihreitä 15 % ja liberaalidemokraatteja 12 %.

Enemmistövaalissa tämä tietäisi Reformille suurvoittoa, johon verrattuna jytkykin oli kalpea kajastus, mahdollisesti jopa enemmistöä.

Seuraavia vaaleja ei toki ole pakko järjestää ennen vuotta 2029, ja paljon voi muuttua. Britannian historia huomioon ottaen tällaiset liikkumat ovat kuitenkin mannerlaattojen sprintti, ja konservatiiveille tilanne on historiallisen lohduton.

On vaikeaa nähdä, mikä voisi olla konservatiivien uusi valtti. Puolueen tämänhetkinen puheenjohtaja edustaa toki uutta maailmaa. Kemi Badenoch on nainen ja tummaihoinen. Puolueen ongelmana on kuitenkin, että kun halutaan vedota uusiin äänestäjäryhmiin, se tapahtuu muihin puolueisiin verrattuna käsijarru päällä.

Musta nainen, joka on avoimesti sanonut, ettei usko Jumalaan, ei tarjoa omien perinteisten kannattajien ennakko-odotuksia vastaavaa samaistumispintaa. Monelle perinteiselle konservatiiville on epäilemättä tullut mieleen, että Farage vastaa nyt paremmin niitä perusteita, joilla he aiemmin tekivät äänestysvalintansa – vaikka heistäkään useimpien mielestä Farage tuskin on mikään uudestisyntynyt Churchill.

Myös eurooppalaisen oikeiston toinen perusjalusta, Saksan CDU, on saanut päästää gallupeissa AfD:n rinnalle ja ohikin, huolimatta kaikista viimeksi mainittuun liitetyistä historian ja nykyhetken rasitteista. Oma kannatus on sentään yhä korkeammalla kuin brittikonservatiiveilla omassa maassaan.

AfD:n haasteen kuihtuminen on kuitenkin epätodennäköistä, koska se on onnistunut saamaan itselleen vakiintuneen tukialueen. Vanhan DDR:n alueella siitä ei enää hevin luovuta, kun on ehditty pettyä kaikkiin muihin poliittisiin voimiin. Itävallassa oikeistopopulistinen puolue on puolestaan tällä hetkellä suurin puolue.

Ranskassa perinteinen oikeisto on jo kauan ollut kaukana laitaoikeiston takana. Italiassa oikeistopopulistit ovat johtava hallituspuolue, ja Espanjassa Vox on nousussa viime vaaleihin verrattuna, joskin vielä kaukana keskustaoikeistolaisesta PP:stä.

Pohjoismaissa populistipuolue on suurin oikeistopuolue Ruotsissa ja lähes tasaväkinen kokoomuksen kanssa Suomessa. Norjassa Høyre tuli viime vaaleissa ryminällä alas ja Edistyspuolue reippaasti ylös, stortingetin toiseksi suurimmaksi puolueeksi, joskin siellä äänestäjät ovat jo pitkään liikkuneet Høyren ja Edistyspuolueen välillä.

Islanti on vielä tällä hetkellä immuuni muiden maiden kaltaiselle oikeistopopulistiselle ryntäykselle.

Tanskan mielipidetutkimuksissa Kansanpuolueen ja Tanskademokraattien yhteiskannatus on yli kaksi kertaa niin suuri kuin konservatiivien. Pakkaa tosin sekoittaa se, että konservatiivipuolue ei ole ollut johtava oikeistopuolue sitten Poul Schlüterin päivien. Sitä roolia on jo vuosikymmeniä hallinnut alkuperäisiltä juuriltaan liberaali, mutta nykyisin politiikaltaan selvästi oikeistolainen Venstre, jonka nimi kaiken lisäksi tarkoittaa vasemmistoa. Populistipuolueiden yhteinen kannatus on kuitenkin ohittanut mielipidetutkimuksissa selvästi Venstrenkin.

Itä-Eurooppa on oma lukunsa, sillä siellä ei ole historiallisista syistä muodostunut sellaisia vakiintuneita konservatiivisia ja kristillisdemokraattisia puolueita kuin Länsi- ja Pohjois-Euroopassa. Suunta on ollut enemmän autoritarismia ja populismia kohti kuin päinvastoin.

Unkarin Fidesz on tässä suhteessa edelläkävijä, ja sekin oli alun perin taustaltaan liberaalipuolue. Viktor Orbán sanoutui jo vuonna 2014 kuuluisassa puheessaan irti liberaalidemokraattisista arvoista ja on johdonmukaisesti vastannut juuri vanhoillisia arvoja ja toisaalta ohjattua taloutta vastanneisiin toiveisiin.

Se houkuttaa monia oikeistopopulisteja, ja Yhdysvalloissakin Orbán on nykyhallinnon ajatuspajojen silmissä suorastaan tulevaisuuden ritari ja airut.

Konservatiivit ovat sormi suussa, kun haaste tulee oikealta eikä vasemmalta.

Perinteisten konservatiivisten ja kristillisdemokraattisten puolueiden asema näyttää niin Euroopassa kuin Yhdysvalloissa tällä hetkellä poikkeuksellisen hankalalta.

Tilanteen tekee erityisen vaikeaksi se, että siitä selviytymiseen ei ole olemassa mallia. Vastaavaa asetelmaa ei ole aikaisemmin nähty kuin ohimenevästi: merkittävin yhteiskunnallinen ja poliittinen haaste ja paine, johon pitäisi mukautua, ei tulekaan vasemmalta vaan oikealta.

Konservatismin historia oli 1800- ja 1900-luvuilla pitkälti perääntymisen ja väliaikaisten torjuntavoittojen historiaa, joka oli pidemmän päälle hyvin menestyksellistä. Sukupolvi sukupolvelta konservatiivit sopeutuivat, ja heidän uudet sukupolvensa löysivät aina luontevan roolin puolustaa perinteenä asioita, joita edellinen tai vähintään sitä edellinen konservatiivisukupolvi oli kiivaasti vastustanut.

Maailmansotien välillä konservatismi kohtasi haasteen fasismin ja kansallissosialismin taholta, mutta sekin selätettiin oikeastaan kaikkialla muualla paitsi Saksassa ja Italiassa.

1930-luvulla kaksi kolmasosaa Euroopan maista oli diktatuureja, mutta valtaosa niistä edusti autoritaarista konservatismia. Sen edustajat, kuten Portugalin Salazar, Kreikan Metaxás tai Unkarin Horthy, varastivat fasismilta ja kansallissosialismilta populistisesti ulkoisia tunnuksia saadakseen vallalleen edes jotain massoihin perustuvaa legitimiteettiä, mutta todellisuudessa valta pidettiin vanhoilla eliiteillä.

Etenkin Itä- ja Etelä-Euroopassa fasistiset ja kansallissosialistiset ryhmät suorastaan tukahdutettiin, jos ne kävivät uhkaaviksi. Demokraattinen konservatismi säilyi Länsi- ja Pohjois-Euroopassa, Suomessakin IKL hävisi taistelunsa kokoomukselle.

Toisen maailmansodan lopputuloksena Itä-Eurooppaan tuli sitten aivan toisenvärinen diktatuuri, ja autoritaarinen konservatismi koteloitui Pyreneiden niemimaalle ja Latinalaiseen Amerikkaan. Demokraattiselle ja sopeutuvalle konservatismille ei voinut muodostua Euroopassa eikä Yhdysvalloissa radikaalioikeistolaista vastavoimaa, ja sosiaalivaltio tuntui takaavan pysyvän kasvu-uran taloudelle ja elintasolle ja konvergenssi hoitavan kylmän sodankin.

1970- ja 1980-luvuilla tilanne muuttui, kun sosiaalivaltio ei enää kyennyt pelkästään jakamaan talouskasvun hedelmiä, öljykriisi loi uudenlaisen todellisuuden, maailma globalisoitui ja kylmä sota kiihtyi uudelleen.

Vastauksena oli konservatiivisten voimien vahvistuminen, mutta se tapahtui edelleen pääasiassa vanhojen tunnusten alla, Margaret Thatcherin ja Ronald Reaganin johdolla. Heidänkin tapansa tehdä politiikkaa poikkesi aiemmasta konservatismista ja oli ”alaluokkaisempaa”, jossain määrin populististakin. Se oli silti yhä kaukana niistä voimista, joiden kanssa on tultu tekemisiin tällä vuosituhannella.

Reagan oli henkilönäkin lähes kaikessa Trumpin täysi vastakohta. Heitä yhdistää tosin yksi asia: molemmat ovat aiemmin olleet demokraatteja.

Nyt haaste todella tulee oikealta, ja uudenlainen maailma, joka on yhtä aikaa sekä enemmän yksilöhedonistinen että massojen yhteiskunta, on luonut aivan uudet ongelmat ja haasteet.

Suuri osa ihmisistä hakee kriiseihin yksinkertaisia vastauksia ja tarrautuu menneeseen, joten myös parannuskeinoja haetaan menneisyydestä. Uusi aika ei kuitenkaan ole kovin vastaanottavainen konservatiivien perinteisille maltillisuuden ja tolkun vaatimuksille sekä vastuu- ja uhrautumiseetokselle. Uudistajille ne ovat mielikuvituksetonta painolastia, ja populisteille liian maltillisia, suorastaan ryhdittömiä.

Samaan aikaan sivistyneistö ja eliitti vaikuttavat yhä useammista vieraantuneilta ja ylimielisiltä, ja sosiaalisen median todellisuus vahvistaa tätä vastakkainasettelua. Yhä useampi entinen konservatiivi kokee, että ”tolkun ihmisten” kaikkia huolia kohdellaan vain yksinkertaisten ihmisten valituksena tai jopa isketään niihin fasismileima.

USA:ssa populistit tuskin saattoivat toivoa parempaa valtakunnallista boostia kuin demokraattipuolueen vasenta laitaa edustavan Zohran Mamdanin voittoa New Yorkin pormestarinvaalissa, ja Euroopassa oikeistopopulisteja auttaa merkittävästi se, että paikallisen vasemmiston johtoon ovat monin paikoin nousseet vasemmistopopulistit. Heistä on helpompi maalailla konservatiivisille arvoille eksistentiaalista uhkaa kuin pragmaattisista sosiaalidemokraateista.

Konservatiivien tilannetta vaikeuttaa myös se, että oikeistopopulistitkin osaavat yhä paremmin sopeutua. He ovat haistaneet tilaisuuden päästä oikeistokukkulan kuninkaiksi, kun vanhat konservatiivit vaikuttavat neuvottomilta ja liian sopeutuneilta.

Kun oikeistopopulistit ovat lisäksi jo olleet mukana käyttämässä valtaa useissa maissa eivätkä pelottelut fasismin vaarasta ole tavallisen ihmisen näkökulmasta katsottuna toteutuneet, he eivät tunnu enää niin vaarallisilta ja salonkikelvottomilta kuin puolueidensa alkuvaiheissa.

Vasemmiston ja liberaalien retoriikka fasismista tai taantumuksesta söi suuren osan omasta uskottavuudestaan, kun kauhistelusuperlatiivit tyhjennettiin jo aiemmin sellaisiin hahmoihin kuin Reagan, Thatcher tai George W. Bush.

Vanhassa kannassaan horjuvalle perinteiselle konservatiiville oikeistopopulistit ovat näin ollen yhä useammin todellinen, järkeenkäyvältä tuntuva vaihtoehto. Yhä useampi heistä kysyy, kuka muukaan heitä enää kuuntelee.

Tämä on konservatiivien suurin haaste, ja siihen on vaikea löytää vastausta. Miten puolustaa omia asemia, kun oikealla puolella on haastaja, joka on oppinut olemaan tehokas ja käyttämään politiikassaan palopuheiden lisäksi harkintaa ja joka myy häpeilemättä äänestäjäkunnalle konservatiivien vanhoja myyntivaltteja, samaan aikaan kun konservatiivit koettavat edustaa linjaa, joka takaisi yhteistyön muiden poliittisten ryhmien kanssa?

Sen enempää keppi, porkkana kuin palomuuri ei yksinään ratkaise tätä dilemmaa.

Tilannetta ei helpota sekään, että eurooppalaisen konservatismin amerikkalaiset aateveljet näkevät vanhat konservatiivit tällä hetkellä varoittavana esimerkkinä ja arvorappion edustajina. Eurooppalaisilla oikeistopopulisteilla on sen sijaan suorastaan huutosakkinsa sekä Washingtonissa että Moskovassa.

Tässä mielessä tämä kehityssuunta eli oikeiston uusjako on nimenomaan pienille maille erityisen epäedullinen.

Konservatismi oppi yli kahdensadan vuoden ajan sopeutumaan tehokkaasti vasemmalle, mutta kykeneekö se sopeutumaan oikealle, on uusi kysymys. Toisaalta, jos haastaja todella voittaa taistelun oikeiston johtajuudesta ja perinteiset konservatiivit vajoavat samaan pienten voimien lokeroon kuin liberaalipuolueet, silloin haastajankin luonne luultavasti muuttuu.

Lopputulos voi olla konservatismi 2.0, jossa perinteinen konservatismi ja uusi populismi ovat yhdistyneet. Viime kädessähän konservatismin ydin ei ole palata vanhaan, kuten sen vastustajat luulevat, eikä edes pelkkä säilyttäminen, kuten laajemmin uskotaan. Ydin on sopeutuminen ja uuden kehityksen saattaminen vanhan kehityksen muottiin. Sellaisena konservatismi voi nielaista suuren osan oikeistopopulismiakin.

Mutta voi käydä myös niin, että kehitys saa suunnan, jossa aiemmin contradiction in terms -luokkaan kuuluvaksi mainittu termi ”radikaalikonservatismi” voikin tulla lihaksi, tai ainakin kovaksi luuksi. 

Artikkelin kirjoittaja Vesa Vares on Turun yliopiston poliittisen historian professori.

Teksti on julkaistu ensi kertaa Kanavassa 2/2026. Kanava on Suomen Kuvalehden mediaperheeseen kuuluva mielipidelehti, jonka kirjoitukset edustavat kirjoittajan omaa näkemystä.  Kanavan voit tilata täältä.