Iranin ääni
Jafar Panahi on Oscar-ehdokas – ja tuomittu mielipidevanki. Palkitut elokuvansa hän on tehnyt Iranissa salaa hallinnolta. Kuinka se onnistuu?
8
MIN
Toimintatapa on aina sama. Pidätetyn silmät sidotaan. Hänet istutetaan tuoliin.
Kuulustelija on takana.
”Siinä alkaa ajatella kuulustelijaansa. Hänen äänensä painuu mieleen”, iranilainen elokuvaohjaaja Jafar Panahi kuvailee.
”Tunnistaisinko tämän ihmisen arjessa? Mitä jos kuulen hänen äänensä jonain päivänä kadulla?”
Elokuva Se oli pelkkä sattuma sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla viime toukokuussa. Se voitti pääpalkinnon Kultaisen palmun.
Elokuvassa vankeina olleet tavalliset iranilaiset sieppaavat miehen, jota epäilevät kuulustelijakseen ja kiduttajakseen.
Onko mies se, joksi häntä luullaan?
Siitä ei voi olla varma.
Panahin edellisissä elokuvissa Iranin todellisuutta on käsitelty vertauskuvien ja hämäävän pienten tarinoiden kautta. Hänen kerrontansa on aina spontaanin ja dokumentaarisen oloista.
Dramaattisesta lähtökohdastaan huolimatta uusikaan elokuva ei ole trilleri. Olennaisinta on suoran toiminnan lyhyttä hetkeä seuraava epävarmuus.
Kultaisen palmun myötä Panahista tuli ainoa elossa oleva elokuvantekijä, joka on saanut pääpalkinnon kaikilla Euroopan kolmella suurella elokuvafestivaalilla, Cannesissa, Berliinissä ja Venetsiassa.
Melkein missä tahansa maassa hän olisi kansallisaarre.
Iranissa kyti jo kosto.
Tammikuu 2026: 65-vuotias Panahi antaa haastatteluja kansainväliselle medialle Pariisissa. Elokuvanteon aikainen optimismi on osoittautunut katteettomaksi.
Ohjaaja kertoo uskoneensa rauhaan.
”En olisi voinut kertoa tätä tarinaa, ellen olisi voimakkaasti kokenut, että väkivallan kierre on päättymässä.”
Toisin kävi. Tammikuussa Iranissa on käynnissä uusi mielenosoitusten aalto, johon hallinto on vastannut väkivaltaisemmin kuin koskaan ennen.
Kumiluotien sijaan käytetään haulikoita. Kuolleiden määrän uskotaan olevan tuhansissa. Myöhemmin Iranin hallitus myöntää yli 3 000 kuolleen, medioissa on arvioitu määräksi jopa 30 000.
Myös hallinnon suhtautuminen Panahiin on muuttunut. Toukokuussa hän saattoi osallistua elokuvajuhlille, mutta jo joulukuussa ohjaaja sai Ranskassa ollessaan yllättäen uuden tuomion, vuoden vankeutta. Rikos: hallinnon vastainen propaganda.
Haastattelupäivänä Iran on uutispimennossa. Tietoliikenneyhteydet ovat olleet poikki viikkoja. Lyhyet yksittäiset puhelut voivat onnistua. Työryhmästä Panahi ei ole kuullut juuri mitään.
Voimattomuus on musertavaa.
”Ajattelin peruvani päivän haastattelut. En tiedä, olenko nyt läsnä.”
Panahi sanoo kiehuvansa sisältä.
”Kolme viikkoa sitten kaikki oli toisin. Nyt ihmettelen, miten ihmiset voivat päästä yli tästä väkivallasta. Miten tätä ikinä voidaan unohtaa?”
Jokaisessa kaupungissa jonkun sukulainen, ystävä tai kollega on tapettu, ohjaaja sanoo.
”Kaduilla on verta. Olen kuullut, että sitä ei tahallaan pestä pois. Veren annetaan olla, jotta ihmiset pelkäisivät.”
Muutama päivä haastattelun jälkeen Se oli pelkkä sattuma -elokuvaa Panahin kanssa käsikirjoittanut Mehdi Mahmoudian – Oscar-ehdokas – pidätetään. Hänen olinpaikastaan ei ole tietoa.
Elokuvassa ei ole takaumia päähenkilöiden vankila-aikaan. Sellainen olisi Panahin mielestä manipuloivaa. Henkilöt muistelevat kuulustelujaan toisilleen, ja nämä tarinat perustuvat paitsi taustatyöhön myös Panahin omiin kokemuksiin.
Heinäkuussa 2022 hän kävi Teheranin syyttäjänvirastossa kysymässä, mitä tapahtui muutamaa päivää aikaisemmin pidätetyille ohjaajille Mohammad Rasulofille ja Mostafa al-Ahmadille.
Lopputuloksena myös Panahi itse pidätettiin. Hänet oli 12 vuotta aiemmin tuomittu hallituksen vastaisesta toiminnasta ja propagandasta vankeuteen, mutta tuomio oli jätetty roikkumaan. Nyt viranomaiset päättivät panna sen toimeen.
Kuulustelun jälkeen Panahi siirrettiin muiden vankien joukkoon Evinin vankilassa. Hänelle kerrottiin, että edessä on koko kuuden vuoden tuomio. Tilanne oli perustuslain vastainen. Sen mukaan tuomiot vanhenevat kymmenessä vuodessa.
Lakiin ei voinut luottaa.
”Vankilassa ainoa lohtu on keskustella toisten kanssa. Avauduimme toisillemme ja kuuntelin”, ohjaaja muistelee.
Helmikuussa 2023 Panahi meni nälkälakkoon. Siitä uutisoitiin kansainvälisesti. Kaksi päivää myöhemmin hänet vapautettiin.
Panahin vielä ollessa vankilassa alkoi niin sanottu huivikapina. Sen käynnisti nuoren naisen kuolema viranomaisten käsissä. 22-vuotias Mahsa Amini oli pidätetty hijab-huivin käyttösääntöjen rikkomisesta.
Valtavan mielenosoitusaallon jälkeen jokin tuntui muuttuneen Teheranin ilmapiirissä, myönteiseen suuntaan.
Vaikutti siltä, että hallinto todella otti opikseen.
Iranissa kaikki taide on poliittista.
Panahi itse korostaa, ettei ole poliittinen ohjaaja. Hän käyttää tulkkinsa välityksellä termiä social filmmaking. Sen voi kääntää yhteiskunnalliseksi tai yhteisölliseksi elokuvanteoksi.
”Löydän inspiraationi ympäriltäni. Tarkkailen ihmisiä. Käyn aamukahvilla ja ostoksilla. Mitä ihmiset tekevät, miten he puhuvat?”
Yhteiskunnallinen elokuva ei tuomitse yksittäistä ihmistä hyväksi tai pahaksi, Panahi kuvailee.
”Järjestelmä on vastuussa, ihmiset toimivat annetuissa rajoissa sen sisällä. Haluan osoittaa juuret, en yksilöä. Kyseenalaistan järjestelmää, en yksilön näkemyksiä.”
Poliittiseksi julistautuva elokuva taas valitsee kantansa, se ”päättää katsojan puolesta, kuka on meidän puolellamme ja kuka meitä vastaan”.
Panahi teki kansainvälisen läpimurtonsa heti ensimmäisellä elokuvallaan Valkoinen ilmapallo (1995). Lempeän kertomuksen seitsemänvuotiaan tytön seikkailusta käsikirjoitti iranilaisen elokuvan suurmies Abbas Kiarostami.
Yhteiskunnalliset aiheet tulivat voimakkaammiin esiin teos teokselta. Venetsiassa Kultaisen leijonan voittanut Loputon kierre (2000) kritisoi naisten kohtelua Iranissa. Naiset paitsiossa (2006) kertoi jalkapalloa harrastavista tytöistä. Se oli islamilaisessa maassa provokaatio.
Ensimmäisen kerran Panahi pidätettiin vuonna 2003. Kuulustelijat suosittelivat maasta poistumista.
Vuoden 2010 vankilatuomio toi kotiarestin sekä elokuvantekokiellon 20 vuodeksi.
Niitä ohjaaja kiersi kuvaamalla salaa ja ensin vain kotonaan.
This is Not a Film (2012) salakuljetettiin usb-tikulla Cannesin ensi-iltaan.
Taxi Teheran (2015) tapahtuu kokonaan taksissa. Panahi itse esitti taksikuskia, joka kohtaa erilaisia matkustajia. Arkisista tarinoista piirtyy kuva nyky-Iranista.
Elokuva sai Berliinin elokuvajuhlien pääpalkinnon Kultaisen karhun ja levitettiin Suomenkin valkokankaille.
Metaelokuvallinen Ei karhuja (2022) kuvattiin maaseudulla. Panahi näyttelee itseään, ohjaajaa, jonka yritykset filmata maalaiskylässä estyvät mitä kummllisemista syistä. Se oli pelkkä sattuma on Iran-kritiikissään suorempi, koska Panahi konkreettisesti tempaistiin ehdottomuuden maailmaan, vankilaan.
”Kaikkien elokuvan hahmojen tarinat perustuvat siihen, mitä vankilassa kuulin, myös kertomus valeteloituksesta. He ruumiillistavat kokemuksen vankilaoloista Iranin islamilaisessa tasavallassa.”
Kaappaajat ylianalysoivat itseään ja tarttuvat vaaran hetkillä byrokraattiseen logiikkaan. Elokuvasta tulee musta komedia.
”Elämä on naurua ja kyyneliä, joten realistinen elokuva ei voi olla ainoastaan synkkä. Siinä pitää olla katkeruuden ja suloisuuden tasapaino.”
Elokuvantekokielto kumottin, kun Panahi pääsi vankilasta keväällä 2023. Se ei tarkoittanut ilmaisunvapautta. Panahi tiesi, ettei voisi toimia luvan kanssa. Viranomaiset haluaisivat käsikirjoituksen ja vaatisivat muutoksia, joiden jälkeen teos olisi jotain muuta kuin piti.
Se oli pelkkä sattuma kuvattiin salaa.
Metodi oli jo hioutunut. Ensin kuvataan sisäkohtaukset ja muu, minkä voi tehdä yksityisissä tiloissa.
Vasta lopuksi mennään kadulle ja toivotaan, etteivät viranomaiset tule. Kuvattu materiaali viedään heti turvaan.
Vaikeudet alkoivat loppusuoralla.
”Kuvasimme kohtauksen pankkiautomaatilla. Suurin osa ryhmästä oli jo lähtenyt, kun viranomaiset saapuivat. Minulle soitettiin, ja ajoin paikalle.”
Viitisentoista miestä siviilivaatteissa tivasi kuvausryhmän jäseniltä, mistä oli kyse.
”He eivät löytäneet materiaalia ja päästivät meidät menemään. Ryhmän jäseniä kutsuttiin kuulusteluihin seuraavana aamuna. Heitä uhkailtiin ja heille kerrottiin, että minun kanssani työskentely on nyt kielletty heiltä.”
Kuukautta myöhemmin kuvattiin välttämättömimmät puuttuvat kohtaukset. Jälkituotanto siirtyi Ranskaan.
Iranista on tullut useita kansainvälisesti palkittuja tekijöitä, jotka joutuvat työskentelemään salaa tai muuttamaan maanpakoon.
Mohammad Rasulof sai vuonna 2020 Kultaisen karhun draamallaan There is No Evil. Kotimaassaan hän sai vankilaa.
Neljä vuotta myöhemmin valmistui Pyhän temppeliviikunan siemen. Sen maailmanensi-iltaan Cannesiin Rasulof pääsi patikoimalla vuoristossa Iranin rajan yli. Nyt hän asuu Saksassa ja tekee seuraavan elokuvansa Ranskassa.
Nader ja Simin: ero -elokuvalla Oscarin voittanut Asghar Farhadi on ohjannut lännessä jo kymmenen vuoden ajan.
Viime kuukaudet Jafar Panahi on kiertänyt Eurooppaa ja käynyt Yhdysvalloissakin, mutta motivaatio liittyy elokuvaan, ei vapaudesta nauttimiseen.
”Oscar-näkyvyys mahdollistaa elokuvalle suuremman yleisön.”
Se oli pelkkä sattuma on Oscareissa ehdolla kahdessa sarjassa: paras kansainvälinen elokuva ja paras alkuperäiskäsikirjoitus.
Kukin maa valitsee ehdokkaansa kansainvälisen elokuvan sarjaan. Iran ei ole Panahin elokuvia valinnut, eikä niitä saa julkisesti esittääkään maassa.
Se oli pelkkä sattuma on Ranskan ehdokas, elokuvan päätuotantoyhtiön mukaan.
Panahi aikoo kaikesta huolimatta palata Iraniin 15. maaliskuuta järjestettävän Oscar-gaalan jälkeen.
Se kuulostaa hirvittävän vaaralliselta. On vaikea kuvitella, että hän ei joutuisi vankilaan. Kansainvälinen julkisuus ei tunnu sittenkään suojaavan häntä.
Ajatus työstä muualla kuin kotimaassa on Panahille kuitenkin mahdoton. Hänen tapansa tehdä elokuvaa on mahdollinen vain kulttuurissa ja niiden ihmisten piirissä, jotka hän tuntee.
”Elokuvantekijän motivaatio on jatkaa, tehdä elokuvia. Se on ainoa tapani elää”, ohjaaja sanoo.
Hän ei tunne, että olisi omistanut elämäänsä elokuville, vaan päinvastoin. Hän on saanut lahjan elokuvataiteelta.
”En koe toimivani poikkeavissa olosuhteisssa. Nämä ovat meidän olosuhteemme”, Panahi sanoo. ”Jos haluamme työskennellä, sillä on hintansa, ja tiedämme sen.”
Hän vertaa Iranin todellisuutta sotatilaan – enteellisesti jo ennen Yhdysvaltojen ja Israelin iskuja.
”Kun kaupunkia pommitetaan, muualla kuvitellaan, että elämä on mahdotonta ja kaikki pysähtyy. Mutta kaupungissa tilanne koetaan toisin.”
”Vaikka ihmisiä kuolee ja rakennuksia tuhoutuu, elämä jatkuu päivästä toiseen.”