Maineen tiet ovat tuntemattomat

Brittikirjailija Ian McEwan käsitteli ilmastokriisiä romaanissan Polte (2010). Nyt hän palaa aiheeseen romaanissa Mitä voimme tietää. Näkökulma on uudenlainen: ilmastokriisiä katsotaan tulevaisuudesta käsin.

2030-luvun puolivälissä alettiin puhua ”sekoamisen ajasta”, jolla tarkoitettiin maapallon lämpenemisen seurauksia. Termi kuvasti sekä mielipuolisuutta että sääjärjestelmien kostonhimoista raivoa. Vuosia myöhemmin vesimassat peittivät maat, kaupunkeja katosi. Globaali talous ja sen jakeluverkostot romahtivat.

Tulevaisuuden ihmiset esittävät ilmeisen kysymyksen: Miksi tämän annettiin tapahtua? Se oli ollut silkkaa poltetun maan taktiikkaa, välinpitämättömyyttä ja halveksuntaa tulevia sukupolvia kohtaan. Romaania voi lukea varoituksena: ehkä tuho on vielä estettävissä.

McEwan kehystää aiheitaan usein erilaisilla tieteillä. Lauantain (2005) taustalla oli neurotieteitä, Kaltaisissani koneissa (2019) liikuttiin ihmisen ja koneen välisessä teknologiassa.

Uudessa romaanissa fokusoidaan ilmastotieteen lisäksi kirjallisuudentutkimukseen.

Eletään suurten kriisien jälkeisessä maailmassa vuonna 2119. Kirjallisuudentutkija Tom kiinnostuu pakkomielteisesti yhdestä soneteista rakentuvasta runosta. Sen kirjoitti vuonna 2014 Francis Blundy, jota verrattiin elinaikanaan sellaisiin tekijöihin kuin John Donne, T. S. Eliot ja Seamus Heaney.

Francis esitti runon vaimonsa Vivienin syntymäpäivillä, jonne Blundyt olivat kutsuneet akateemista lähipiiriään. Sen jälkeen runon ainoa kopio katosi. Runon maine kuitenkin kipusi taivaisiin, koska siinä varoitettiin ilmastonmuutoksesta.

Runo oli yleisen käsityksen mukaan kaikkien aikojen vaikuttavin ilmaus tarpeesta korjata elämäntapaamme sellaiseksi kuin rakkaus vaatii. Ilmastoliike otti sen omakseen, Francisista tuli profeetta.

Runoa voi pitää MacGuffinina, asiana, joka käynnistää tapahtumat, mutta sitä it­seään ei kuulla tai nähdä.

Kaikki perustuu runon maineeseen: On ihmeellistä, miten runo – vieläpä runo, jota kukaan ei ole lukenut – saattaa elää kulttuurissa niin voimallisena. Romaani käsittelee ilkikurisesti kulttuurista kaikupohjaa. Ironiaa lisää se, että oikeasti Francis oli denialisti.

Kirjan keskeinen kysymys kuuluu: mitä historiankirjoitus on?

Yhtäällä on tutkija, joka haluaa rakentaa millintarkan historiallisen ajanjakson ja uppoutua sinne itse. Tomin täytyy tietää illallisista kaikki. Lähteinään hän käyttää Vivienin päiväkirjoja, meilejä, somepäivityksiä. Sivuinformaationa paljastuu petollisia ihmissuhteita. Tom ei ota silti huomioon, että myös menneisyydessä on saatettu rakentaa asioita.

Yksi romaanin merkittävä juonne kuvaa yhden hahmon muistisairautta. Kirjan nimi viittaa tietämisen rajoihin.

Romaanin tunnelma on ymmärrettävästi surumielinen, koska katseet suuntautuvat aikaan, jolloin maapallo oli vielä jotenkuten voimissaan.

Kirjan heikointa materiaalia on nykyajan kuvaus. Suurentelin mielessäni menneisyyden kauneutta ja elinvoimaa enkä ottanut huomioon sen viheliäisyyttä, julmuutta ja tappavan vaarallista ahneutta.

Some oli kaupallisten toimijoiden käsissä, poliittiset johtajat olivat itsekkäitä ja lyhytnäköisiä, ilkeitä itsevaltiaita rakastettiin.

Huomiot ovat epätarkkoja ja kulahtaneita.

Kirjan pitkä ensimmäinen osa on vähän pitkäpiimainen. Tavaraa on todella paljon, fokus hukassa.

Toisessa osassa keskitytään enemmän ja draaman syke nousee. Lukijaa odottaa mainio käänne, joka tuo mieleen McEwanin tuotannon tähtihetken Sovitus-romaanin (2002). Moni asia kääntyy nurin.

Kaikki paketoidaan aivan lopussa vähän liiankin siististi. Kirjan hahmot olisi voitu jättää samaan epätietoisuuden tilaan, jossa ollaan kriisin keskellä.

Mitä voimme tietää on kuitenkin kirjailijan parhaita töitä aikoihin. 

Ian McEwan: Mitä voimme tietää. Suomen­tanut Jaakko Kankaanpää. 359 sivua. Otava, 2026.