Irti diagnoosin ylivallasta

Tarkka, säntillinen ja suorapuheinen. Kyky omaksua laajojakin tietomääriä. Näin neuropsykologiaan erikoistunut psykologian tohtori Petra ­Waris listaa piirteitä, joita usein liitetään autismiin.

Hyvä muisti voi auttaa työelämässä, mutta ilman motivaatiota siitä ei ole hyötyä. Ja juuri motivaatio-ongelmien kanssa autisti saattaa kamppailla, koska kiinnostus voi kohdistua vain johonkin tiettyyn asiaan. Myös sosiaaliset tilanteet, aistiyliherkkyys tai toiminnanohjaus (esimerkiksi aikatauluttaminen) voivat olla vaikeita.

Moni tunnistaa nykyisin tämänkaltaisia haasteita itsessään tai lapsessaan ja hakee tukea. Autismikirjon häiriö -diagnoosit ovat Suomessa ja maailmalla yleistyneet.

Autismikirjon häiriö -diagnoosi viittaa hyvin erilaisiin oireisiin. Joillakuilla on lieviä haasteita, ja he pärjäävät opinnoissaan ja työelämässä. Vaikeimmillaan autismiin voi liittyä älyllinen kehitysvamma, ja henkilö saattaa tarvita ympärivuorokautista hoitoa.

Samaan aikaan, kun yleinen tietoisuus autismia tai ylipäätään neurokirjon moninaisuutta kohtaan lisääntyy, kasvaa hämmennys siitä, mistä on kyse. Ovatko lisääntyneet diagnoosit todella tarpeen, jos ihminen kuitenkin pärjää elämässään?

Tätä on kysynyt muun muassa irlantilainen neurologi Suzanne O’Sullivan kirjassaan The Age of Diagnosis: Sickness, health and why medicine has gone too far (2025). O’Sullivanin mielestä lääketieteellisistä selityksistä on tullut laastareita elämän pettymyksiin. Hänen mielestään ihmiset odottavat liikoja itseltään tai lapsiltaan. Onko O’Sullivan oikeassa? Eikö esimerkiksi motivaatio-ongelmia tai sosiaalisia haasteita ole silloin tällöin meillä kaikilla?

”Ihmiset pystyvät aika usein samaistumaan neurokirjolle tyypillisiin piirteisiin, mutta se ei vielä tarkoita sitä, että olisi kyse kehityksellisestä neuropsykiatrisesta oirekuvasta”, Petra Waris vastaa.

Wariksen mukaan autismikirjolla olevan henkilön haastavat kokemukset ovat intensiivisiä, ja tarpeita on enemmän kuin neurotyypillisellä. Esimerkiksi kirkkaat valot voivat aidosti kuormittaa, minkä takia hämärässä huoneessa työskenteleminen voi olla välttämätöntä. Jatkuva sosiaalisuus voi tuntua hyvin raskaalta ja tarve yksinololle on todellinen. Silmiin katsominen saattaa tuntua jopa kehollisena kipuna. Motivaatio-ongelmat ovat tavallista vaikeampia.

”Ihmisten kuormittuminen on tässä ihan keskeinen asia.”

Tiedetoimittaja ja väitöskirjatutkija Anssi Bwalyan mielestä on hyvä asia, että arkiymmärrys neurokirjon piirteistä lisääntyy.

”Jotta ymmärtäisimme, että me kaikki emme lähde samalta viivalta.”

Toisaalta neurokirjon diagnoosien yleistyminen on synnyttänyt uusia ongelmia: terveydenhuolto ruuhkautuu, ja diagnoosien selvittelyyn saattaa mennä vuosia.

”Pahimmassa tapauksessa ihmiset eivät edes saa diagnoosia ja pettyvät järjestelmään.”

Toisekseen diagnoosit ovat epätarkkoja. Usein yhdellä henkilöllä voi olla piirteitä eri diagnooseista. Toisaalta eri ihmisten oireet voivat vaihdella suurestikin, vaikka diagnoosi olisi yksi ja sama. Bwalyan mukaan diagnoosit saattavat vaikeuttaa terveydenhuollon työtä: pahimmillaan diagnoosi voi ohjata kiinnittämään huomiota lähinnä niihin seikkoihin, jotka ovat parhaiten linjassa valitun diagnoosin kanssa ja sivuuttamaan oleellisia yksityiskohtia yksilöllisissä piirteissä tai elämäntilanteessa.

Lisäksi ne luovat tavallisille ihmisille vääriä mielikuvia siitä, että piirteiden takana olisi jokin tietty ”aivotyyppi”.

Sellaista ei ole.

”Loppujen lopuksi pelkkä diagnoosi ei kerro ihmisestä paljoakaan”, Bwalya sanoo.

Mielenterveyden diagnoosien epämääräisyys on noussut viime aikoina tutkijoiden työpöydiltä julkiseen keskusteluun.

Ammattilaiset ovatkin alkaneet puhua uudesta lähestymistavasta, transdiagnostiikasta. Sen keskeinen ajatus on pyrkiä ymmärtämään mielenterveyden ongelmia ja ihmismielen moninaisuutta niin, että ei kiinnitytä diagnoosiin. Bwalyan mukaan esimerkiksi oman toiminnan ohjaamisen vaikeuksia ja kielellisiä haasteita näkyy niin adhd:ssa, autismissa kuin monissa oppimisvaikeuksissakin.

”Sen sijaan, että jumiudutaan aina siihen, että kenellä on autismi ja kenellä adhd, pitäisi hahmottaa henkilön voimavarat ja haasteet ja miettiä haasteisiin ratkaisuja.”

Bwalyan mielestä tulisi kyseenalaistaa, onko adhd:n ja autismin kaltaisille diagnooseille aina tarvetta tuen suunnittelussa.

”Monia adhd:hen tai autismiin liitettyjä haasteita voidaan ratkoa arjessa ilman diagnooseja.”

Esimerkiksi luokkahuoneessa voisi olla visuaalinen aikataulu, jossa kuvien avulla näytetään päivän tehtävät. Lounasajan kohdalla voi olla kuva ruokalautasesta. Visuaalisesta aikataulusta hyötyisivät neurotyypillisetkin lapset tai nuoret.

Tuolille voisi laittaa pehmustetun tyynyn tai ottaa tunnille levottomuutta vähentävän fidget-lelun. Näitä voitaisiin tarjota koko luokalle, jolloin ne eivät erottautuisi jonkun tietyn oppilaan tukitoimina.

Transdiagnostisen näkökulman soveltamisesta olisi paljon hyötyä, Bwalyan uskoo. Diagnoosien selvittely vähenisi, apua saisi nopeammin, ja se olisi nykyistä laadukkaampaa.

Lisäksi tarvitaan valistusta. Ammattiapua tarvittaisiin sitä vähemmän, mitä paremmin neuromoninaisuutta alettaisiin kouluissa, työpaikoilla ja yhteiskunnassa ymmärtää.

”Loppujen lopuksi on kyse aika yleisinhimillisistä haasteista”, hän sanoo.

Autismin diagnostiset kriteerit muuttuvat virallisesti vuonna 2029, kun Suomessa otetaan käyttöön Maailman terveysjärjestö WHO:n uusi tautiluokitus. Isoin muutos on se, että luovutaan erillisdiagnooseista, kuten Aspergerin oireyhtymästä. Uudistus heijastuu jo nyt siihen, miten autismista puhutaan.

Tulevakin tautiluokitus perustuu silti kategorisiin diagnooseihin.

”Autismin diagnostiikkaa on uusittu, mutta tarvitaan laajempaa keskustelua siitä, mihin diagnooseilla pyritään”, Anssi Bwa­lya sanoo.

Petra Wariksen mielestä diagnooseihin liittyvä tilanne on ristiriitainen. Esimerkiksi tiedetään, että tyttöjen ja naisten osalta neurokirjon oirekuvat jäävät helpommin diagnosoimatta, mutta toisaalta taas tutkimuksiin hakeutuu paljon ihmisiä, joilla ei ole kehityksellistä neuropsykiatrista oirekuvaa.

”Kaiken kaikkiaan olennaista on lisätä ymmärrystä ja realistista käsitystä siitä, miten monenlaisia ja pitkäkestoisia ominaisuuksia liittyy neurokirjolla olemiseen.”

Toistaiseksi riittää työsarkaa.

”Ihmisten tuntuu olevan vaikea ymmärtää muiden ihmisten tuen tarpeita ilman medikalisoimista. Se antaa sille jotenkin enemmän painoarvoa ja uskottavuutta.” 

Jutussa on käytetty lähteenä Anssi­ Bwalyan kirjoitusta Psykologian vallan ­kumous – Irti terapiakulttuurista -kirjassa (Vastapaino, 2026). Kirja ilmestyy huhtikuussa.