Annetaan pois
Aika tuntuu ajaneen muotokuvien ohi. Mitä tapahtuu vanhoille maalauksille, joita kukaan ei halua ostaa?
6
MIN
Tämä on vähän vinossa”, Karjalan Liiton toiminnanjohtaja Minna Anttonen sanoo ja suoristaa muotokuvamaalausta Karjalatalon kokoushuoneen seinällä.
Olemme liiton takkahuoneessa, jossa hallitus kokoontuu. Rivissä on kahdeksan potrettia edellisistä puheenjohtajista. Johannes Virolainen virnuilee öljyvärimaalauksessa vuodelta 2010. Poninhäntäpäinen Marjo Matikainen-Kallström näyttää reippaalta potretissa vuodelta 2011. Molemmat on maalannut valokuvien pohjalta taiteilija Niki Nikolov.
Kolmesta puheenjohtajasta uupuu muotokuva, ja liitossa mietitään, mikä olisi moderni tapa toteuttaa ne. On taloudellisesti tiukkaa, joten perinteisen maalauksen sijaan valokuvapotretti houkuttelisi.
Liitto joutuu muuttamaan Helsingissä sijaitsevasta Karjalatalosta vuoteen 2030 mennessä, ja tilat pienenevät. Puheenjohtajien muotokuvat aiotaan säilyttää, mutta muita muotokuvia lahjoitetaan pois, ensisijaisesti sukulaisille tai läheisille.
Viime syksynä liitto ilmoitti asiasta Facebook-sivuillaan.
”Velvoitteena on säilyttää työ arvoisellaan paikalla”, päivityksessä kirjoitettiin.
Moni yhdistys tai julkisen sektorin toimija luopuu muotokuvamaalauksistaan.
Ne lahjoitetaan useimmiten maalauksessa olevan henkilön läheisille tai jollekin toiselle organisaatiolle, johon kyseinen henkilö on siirtynyt, kertoo taidehistorioitsija Teija Luukkanen-Hirvikoski Jyväskylän yliopistosta.
Ensimmäinen muotokuvabuumi koettiin viime vuosisadan alussa, seuraava 1970- ja 1980-luvuilla, jolloin yhdistykset, yritykset ja julkiset toimijat tilasivat potretteja johtajistaan. Varsinkin metsäalan yritykset, pankit, kaupungit ja sairaalat olivat ahkeria tilaajia.
Rahaa riitti, ja yritykset ostivat muutakin taidetta. Usein ensimmäiset hankinnat olivat kuitenkin muotokuvia.
Nyt konttoreita ja kerhohuoneita on suljettu, ja tilat pienenevät. Uusia muotokuvia ei tilata kuten ennen, eikä kyse ole vain rahan tai tilan puutteesta. Johtajien urista on tullut poukkoilevia. He saattavat olla yhdessä työpaikassa vain muutamia vuosia ennen kuin siirtyvät seuraavaan.
Nuorempi johtajasukupolvi ei edes välttämättä halua itsestään muotokuvaa.
”Muotokuviin liitetään henkilöpalvontaa, jota ei enää pidetä oikein sopivana.”
Vanhat muotokuvamaalaukset kertovat miesten hallitsemasta maailmasta.
”Ne ovat pääasiassa miesten miehistä maalaamia kuvia”, Luukkanen-Hirvikoski sanoo.
Suomalainen muotokuvamaalaus kehittyi 1800- ja 1900-lukujen taitteessa, ja vuosisadan alkupuolella koettiin muotokuvien ensimmäinen buumi. Esimerkiksi Eero Järnefelt, Antti Favén, Tapani Raittila ja Tauno Miesmaa maalasivat aikoinaan paljon potretteja. He vastasivat kasvavaan kysyntään, kun elinkeinoelämä alkoi hankkia muotokuvamaalauksia johtajistaan.
Toki muotokuvia yhä tilataan. Konservatiivinen lajityyppi ei kuitenkaan ole sadassa vuodessa juurikaan muuttunut.
Realististen maalausten tyyli on valokuvantarkka. Myös rajaus ja henkilöiden asennot noudattavat samoja kaavoja. Esimerkiksi seisova mies, joka tukeutuu kädellään pöytään, oli pitkään suosittu esittämistapa erityisesti pankinjohtajien muotokuvissa.
2000-luvun tunnetuimmissa muotokuvissa on presidenttejä ja eduskunnan puhemiehiä. Tuorein on Jan Nevan Matti Vanhasesta maalaama teos, joka paljastettiin juhlallisin menoin viime lokakuussa.
Maalauksessa Vanhanen pitää kädessään niin sanottua Nato-paperia, jossa tönöttävät numerot 188–8. Se oli äänestystulos, jolla eduskunta päätti, että Suomi hakee Natoon.
Idea Nato-paperista oli Matti Vanhasen.
Muotokuvissa on usein jokin henkilöä kuvastava symboli, Luukkanen-Hirvikoski kertoo.
”Kirja tai kirjat ovat yleisiä. Sillä tavalla on haluttu osoittaa oppineisuutta ja sivistyneisyyttä.”
Seisoma-asento kokovartalokuvassa kuvastaa erityisen korkeaa asemaa ja periytyy hallitsijoiden muotokuvista.
Kyseistä asentoa ja rajausta on käytetty esimerkiksi puhemies Riitta Uosukaisen muotokuvassa (2003), jonka on maalannut Pasi Tammi.
Nykypotretit ovat useimmiten puolivartalokuvia. Näin on esimerkiksi Nokian entisen toimitusjohtaja Jorma Ollilan potretissa. Nokian tilaamassa maalauksessa Ollilalla on kädessään mappi ja taustalla näkyy kirjahylly. Adrian Gottliebin maalauksessa Ollilan ilme on ystävällinen, jopa lempeä.
Muotokuvamaalauksissa henkilö on pyritty kautta aikojen esittämään mahdollisimman edullisessa valossa.
”Joskus on saatettu suorastaan kaunistella. Se on ollut varhaista kuvankäsittelyä ennen digitekniikkaa. Realismi on säilytetty, mutta on saatettu poistaa vähän kiloja tai lisätä hiuksia”, Luukkanen-Hirvikoski sanoo.
Missä on Paula Risikon muotokuva? Risikko toimi eduskunnan puhemiehenä talvesta 2018 kevääseen 2019, mutta muotokuva uupuu eduskunnan kokoelmasta.
Risikko kertoi Ilkka-Pohjalaiselle viime lokakuussa, että taiteilijan valitseminen on ollut vaikeaa.
”Haluaisin sellaisen, joka maalaa näköisiä muotokuvia. Valinta on tarkka eduskunnan puolesta. Olen miettinyt joitain taiteilijoita, mutta he eivät ole menneet läpi intendentin seulasta”, Risikko kertoi lehdelle.
Usein tilaaja, kuten yritys, viime kädessä päättää, kuka johtajan omakuvan maalaa, mutta myös mallilla on sananvaltaa.
Suosittuja muotokuvamaalareita on 70- ja 80-luvuilta lähtien on ollut Pasi Tammi, Fritz Jakobsson ja Timo Vuorikoski.
Taiteilijan palkkioon vaikuttaa se, miten tunnettu hän on ja kuinka paljon maalaamiseen käytetään aikaa.
Usein maalaaminen vaatii ainakin muutaman tapaamiskerran, jolloin kuvattava on taiteilijan mallina. Myös valokuvista maalataan.
”Mutta jos halutaan teokseen yhtään kuvattavan persoonaa, niin kyllä se vaatii oikean kohtaamisen.”
Muotokuvista maksetaan ehkä muutamia tuhansia euroja, mutta merkittävimmät teokset maksavat noin 15 000–50 000 euroa, Luukkanen-Hirvikoski arvioi.
”Se on vaativa laji, ja sidottu kiireisen ihmisen aikatauluihin. Työstämiseen menee aikaa, kuukausista jopa vuoteen.”
Muotokuva saisi jo lajityyppinä uudistua, Luukkanen-Hirvikoski katsoo. Esimerkiksi valokuvia ja videoteoksia (niin sanottuja eläviä potretteja) voitaisiin tilata nykyistä enemmän. Ilmaisussa olisi aika jo soveltaa muitakin tyylisuuntia kuin tiukkaa realismia.
”Kun ihmisellä on ollut pitkä ja menestyksekäs ura, niin olisihan se kiinnostavaa nähdä hänen persoonaansa ja vaikuttavuuttaan. Nykytaiteilijoilla olisi kyllä keinot ilmaista enemmän.”
Joitakin irtiottoja on sentään tehty. Luukkanen-Hirvikosken mielestä presidentti Sauli Niinistön mosaiikkimainen muotokuva (2018) eroaa edukseen 2000-luvun muotokuvista.
Teos oli Suomi 100 -juhlavuoden Yhdessä-teeman innoittama. Se koostuu sadasta osateoksesta, joista jokainen on eri taiteilijan tekemä.
Rafael Wardin maalauksessa presidentti Tarja Halosesta on Luukkanen-Hirvikosken mielestä poikkeuksellista lämpöä.
”Tulee kuva, että presidenttikin on ihminen. Lisäksi siinä on mukana Halosen puutarhaharrastus.”
Suomessa ei ole jälkimarkkinoita muotokuville – jollei ole kyse poikkeuksellisen kuuluisasta taiteilijasta.
Jos poistettavaksi määrätty muotokuva ei löydä uutta omistajaa, se todennäköisesti ”unohtuu” jonkin varaston perukoille. Hirvikoski-Luukkanen ei ole kuullut, että muotokuvia olisi tuhottu.
Karjalan Liiton muotokuvista neljä on saanut uuden kodin. Entisen puheenjohtajan Eeno Pusan muotokuva on Hilkka Helstin kotona Herttoniemessä.
Aarne Nopsasen maalaamassa potretissa (1975) on harmaantunut ja kalpea mies.
Sukututkimusta harrastava Helsti oli tunnistanut sukulaisensa Karjalan Liiton Facebook-ilmoituksesta ja halunnut pelastaa teoksen.
Pusa oli aktiivinen Karjalan Liitossa ja Sdp:n kolminkertainen kansanedustaja.
Hän oli Helstin äidinäidinäidin veli.
”Äitini oli Pusan kanssa tekemisissä ja piti hänestä kovasti. Hän oli hyvässä maineessa meidän perheessä.”
Helsti kävi hakemassa maalauksen Karjalatalolta, mutta kotona häntä alkoi arveluttaa. Ehkei hän etäisenä sukulaisena olisi kuitenkaan oikea henkilö omistamaan maalausta?
Hän soitti Pusan pojanpojalle, joka asuu Kouvolassa. Tämä sanoi voivansa ottaa maalauksen kotiinsa.
Eeno Pusa eli 87-vuotiaaksi. Hän kuoli huhtikuun 9. päivä vuonna 1975. Samana päivänä Karjalatalossa paljastettiin hänen muotokuvansa.
Jutussa on käytetty lähteenä myös Teija Luukkanen-Hirvikosken väitöskirjaa Yritysten taidekokoelmat Suomessa: Keräilypolitiikat, taiteen esittämisen käytännöt ja merkitykset elinkeinoelämässä (2015).