Rumaa jälkeä

Peruskoulun digitalisoiminen näyttää teknologiauskon vauhdittamalta ihmiskokeelta, Matti Rämö kirjoittaa.

Profiilikuva
Toimitukselta
Teksti
Matti Rämö
Kirjoittaja on Suomen Kuvalehden toimittaja.
5 MIN

Kommentti ihmetytti, mutta ennen kaikkea ärsytti.

Elokuussa 2025 teini-ikäisen lapseni koulun opettaja pyysi vanhempainillassa aikuisia puhumaan jälkikasvulleen sopivasta kännyköiden käytöstä välituntien aikana. Toive oli, etteivät ruudut nielaisisi vapaahetkiä kokonaan.

Kännyköiden käyttö oppitunneilla oli juuri kielletty muuttamalla perusopetuslakia. Puhelimeen saa nykyään kajota vain opettajan antamalla poikkeusluvalla.

Opetushallitus suositteli puhelimen käytön rajoittamista myös välituntien ja siirtymien aikana. Päätös oppituntien ulkopuolella tapahtuvasta kännykänkäytöstä jäi kuitenkin kouluille ja kunnille.

Jos lapseni koulussa kannettiin huolta kännyköiden vaikutuksesta taukohetkiin, miksi koulu ei itse rajoittanut käyttöä? Sen sijaan vastuuta vieritettiin vanhemmille, jotka eivät voi tuntea koulunpihan dynamiikkaa samalla tavalla kuin sitä päivästä toiseen seuraavat opettajat.

Kotona annetut ohjeet unohtuvat herkästi tilanteessa, jossa valtaosa kavereista näprää samaa peliä tai sovellusta. Ne taas on suunniteltu mahdollisimman houkutteleviksi.

Asetelma tuntui tutulta.

Ensin lasten elinympäristö täytetään ruuduilla, koukuttavilla sovelluksilla ja viestiryhmillä, joihin on pakko kuulua, jos mielii minkäänlaista sosiaalista elämää.

Sen jälkeen ruutukuorman sääteleminen sälytetään vanhempien harteille. Esto-ohjelmien hyöty on rajallinen, kun Youtube pursuaa ohjeita niiden kiertämiseksi. Lapsen jättäminen pois luokan Snapchat-ryhmästä tai harrastusporukan Whatsappista ei ole realistinen vaihtoehto.

Digitalisaatio on ollut nuorten arkea noin vuosikymmenen. Sen ajan kännykät ovat olleet niin halpoja, että niitä on ollut varaa hankkia myös lapsille. Koronavuosina jopa ruutuaikapuristien oli pakko joustaa periaatteistaan. Muuten harrastuksista ja kavereista vieroitetut lapset olisivat kaataneet etätyökonttoriksi muuttuneen kodin seinät.

Lasten hypnotisoiminen ruudun äärelle houkuttelee myös normaalioloissa. Kännykällä vanhempi ostaa hetken omaa aikaa kaaoksen keskelle. Lasku tulee perässä keskittymis- ja aloitekyvyn heikkenemisenä.

Harva asia on vaikuttanut arkeen yhtä paljon kuin digitalisaatio, mutta siihen liittyvä yhteiskunnallinen keskustelu on käynnistynyt hitaasti. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos ja Opetushallitus kätilöivät parhaillaan ensimmäisiä kattavia ruutuaikasuosituksia lapsille ja nuorille.

Alustavat 13 ikävuoteen asti ulottuvat suositukset ovat parhaillaan lausuntokierroksella, vanhempien teinien suositukset laaditaan myöhemmin.

Lausuntokierroksella olevat suositukset laadittiin 160 toimijan verkostossa, jossa olivat mukana myös kaikki suuret teleoperaattorit: Elisa, DNA ja Telia. Ruutuaikojen väheneminen nakertaisi niiden kaikkien liiketoimintaa.

Yritysten pääsy kansanterveyssuosituksia laativaan kokoonpanoon kuvastaa sitä, miten teknologiafirmoihin suhtauduttiin varsinkin digitaalisen transformaation alkuvaiheessa. Ne nähtiin pyyteettöminä liittolaisina yhteisellä matkalla kohti edistystä.

Asenne kiteytyi viestintäministeri Suvi Lindénin (kok) vuonna 2008 nimittämässä ohjausryhmässä, joka sai tehtäväkseen pohtia tieto- ja viestintätekniikan hyödyntämistä peruskoulujen opetuksessa. Ryhmän 22 paikasta kymmenen meni teknologia- tai ohjelmistoyritysten edustajille.

Peruskoulutuksen tulevaisuutta linjaamaan valittiin esimerkiksi Hewlett Packardin, IBM:n, Microsoftin ja Nokian johtajia. Lasten kehityksen ja opetuksen asiantuntijat jäivät vähemmistöön. Ryhmän laatimassa raportissa linjattiin: Tarvitsemme merkittävää investointia perusopetuksen tieto- ja viestintätekniikkaan ja sen käyttämiseen opetuksessa ja oppimisessa.

Luin raportin selvittäessäni peruskoulun digitalisoitumista. Koulutuksen digiloikan lyhyen historian voi lukea tästä jutusta.

Opetuksen suunnittelussa ruutujen ja ohjelmistojen hyötyihin on uskottu vakaasti 2010-luvun alusta asti. Viestintäministeriön ohjausryhmien suosituksia mukaillen kouluihin on hankittu koneita ja opetuksen apuvälineiksi suunniteltuja ohjelmistoja.

Seuraavaksi opettajat ovat miettineet, miten uusia työvälineitä voidaan käytännössä soveltaa. Välillä digitalisaatio on tuntunut itseisarvolta.

Yli 30 vuotta opettajana toiminut Tiina Halttunen kertoi haastattelussa lauttasaarelaisessa koulussa käydystä keskustelusta, jossa pohdittiin, miten ruutuja voitaisiin hyödyntää liikunnan opetuksessa. Siellä niitä ei olisi edellytetty.

Lopulta keksittiin ratkaisu: Koululaiset kuvaisivat vuorotellen toistensa pituushyppyharjoittelua. Videoklipit liitettäisiin heidän digitaalisiin portfolioihinsa.

”Opetushallitus kannusti opettajia hyödyntämään Facebookia. Opettaja-lehdessä ohjeistettiin tekemään luokalle oma Whats­app-ryhmä. Somepalveluiden suositusikärajoista ei puhuttu mitään”, Halttunen sanoi.

Opettajien ammattiliitosta kerrotaan, että monille opettajille tekniikkavetoiset uudistukset eivät ole olleet mieleen ja digitalisaatio on koettu ylhäältä päin johdetuksi. Opetussuunnitelmat ja paikalliset opetuksen strategiapaperit ovat kuitenkin kannustaneet soveltamaan ruutuja opetuksessa.

Digitalisaatio on globaali ilmiö, joka on edennyt vääjäämättömästi. Suomessa koululaitos otti aktiivisen sisäänheittäjän roolin. Kouluarki ja ruudut sekä sosiaalisen median kanavat sidottiin yhteen niin tiivisti, että niiden ulkopuolelle jääminen olisi ollut käytännössä mahdotonta.

Viestintäministeriön ohjausryhmä julkaisi vuonna 2010 raportin, jossa opetuksen digitalisoimista perusteltiin monessa kohtaa tutkimustiedolla. Tutkittua tietoa ruutu- ja ohjelmistovetoisen opetuksen hyödyistä perinteisempiin menetelmiin verrattuna on kuitenkin niukasti.

Vuonna 2020 valmistuneessa kasvatustieteen väitöskirjassaan Aino Saarinen kävi läpi kaikki vähänkin relevantit tutkimukset, joissa käsiteltiin digitaalisen opetuksen vaikuttavuutta. Tutkimuksia oli kaikkiaan 46.

Monessa niissä testijoukkona oli käytetty yliopisto-opiskelijoita ja osallistujia saattoi olla vain muutamia kymmeniä. Tulokset olivat ristiriitaisia. Suunnilleen yhtä monessa tutkimuksessa digitaaliset oppimismenetelmät kohensivat oppimista kuin heikensivät sitä. 17­:ssä tutkimuksessa vaikutuksista ei saatu selviä tuloksia.

Sen sijaan esimerkiksi käsin kirjoittamisen hyödyistä on selkeää tutkimusnäyttöä.

”Käsin kirjoittaminen kehittää aivoja kokonaisvaltaisesti. Se tukee toiminnanohjausta, itsesäätelyä ja työmuistia. Lapsille se on tehokasta aivotreeniä”, nykyään yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa työskentelevä Saarinen kertoo.

Suomalaisen peruskoulun digitalisoiminen näyttää teknologiauskon vauhdittamalta ihmiskokeelta. Ensin on hankittu laitteet ja ohjelmistot, sitten mietitty, mitä hyötyä niistä on minkäkin aineen opettajalle. Tuloksia voi katsoa oppimistuloksia laajoilla aineistoilla selvittävistä Pisa-tutkimuksista.

Vuoteen 2006 asti Suomi oli tulosten mukaan opetuksen kansainvälinen suurvalta. 2010-luvulta lähtien sijoitukset ovat romahtaneet. Oppimistulokset ovat digitalisaation aikakaudella laskeneet valtaosassa muistakin tutkimukseen osallistuneista OECD-maista.

Se, miten paljon oppimistulosten laskusta selittyy ruuduilla ja applikaatioilla olisi erinomainen tutkimusaihe. Samoin se, miten oppimisen tason lasku vaikuttaa tulevaisuuden yhteiskuntaan.

Lue juttu tästä aiheesta:

Samalta kirjoittajalta

Ilmoita asiavirheestä