Ikuiset jäljet

Teoilla on seurauksensa. Isoksivihaksi kutsuttu aika seurasi vuonna 1714 päättynyttä suurta Pohjan sotaa. Pohjanmaan rannikolla asuneita suomalaisia surmattiin, kidutettiin, raiskattiin ja vietiin orjiksi Venäjälle.

Vaikka tuosta ajasta on yli 300 vuotta, sen jättämät epäluulot venäläisiä kohtaan jatkuvat. Ne eivät hellittäneet edes pahimpina suomettumisaikoina eivätkä idänkaupan kultakaudella.

Isonvihan aikana jo venäläisten haju saattoi saada karvat pystyyn, kuten ne saavat Valpuri Hansintyttärellä pakomatkallaan kohti erämaasta löytyvää riistakömmänää. Se on isän rakentama, mutta nyt isä on tapettu ja äiti kai myös.

Valpurin pakomatka on se kokonaan fiktiivinen osa Jenni Räinän (s. 1980) vakuuttavaa Vaino-romaania.

Vuonna 1715 käynnistyvän teoksen toinen puoli on todellisuuteen pohjautuva Kustaan tarina.

Iin ankaran nimismiehen Gustaf Lillbäckin kolme poikaa kaapattiin ”ihmisverona” Venäjälle. Heistä henkiinjäänyt Kustaa osasi suomea ja oppi nopeasti venäjää. Hänestä tuli uuden adoptioisän kasvatti, joka palasi kotikonnuilleen osana venäläisiä miehitysjoukkoja.

Lapsisotilas ei tyytynyt vain näyttämään piilopaikkoja miehittäjille. Jälkeenjääneiden dokumenttien mukaan Kustaa ei ollut harmiton ”ryssänrenki” vaan verenhimoinen murhaaja, jonka tavoitteena oli rikastua.

Vainossa Kustaa on Valpurin entinen ystävä, joka saavuttaa tämän pakomatkalla alkutalven hyisissä oloissa. Saako Valpuri pojan järkiinsä?

Kirja sisältää kidutuksia leivinuunissa polttamisineen. Jenni Räinä ei kuitenkaan herkuttele kauhulla, vaan kuvaa sitä koskettavasti lähteisiin tukeutuen. Hän kirjoittaa kaunista kieltä, jossa on mukana aavistus länsipohjan mystistä runollisuutta.

Vainon rakenne on konstailematon mutta ei banaali. Valpurin henkilökuvassa on syvyyttä.

Aloitin kirjan lukemisen alkuillasta enkä juuri laskenut sitä käsistäni. Vaino oli luettu kahteen mennessä yöllä, kuin vanhaan hyvään aikaan nuoruudessa: loppuun asti.

Teoksen ainoa heikkous on miesten kuvauksen ohuus.

Kustaan nahkoihin Räinä onnistuu kaivautumaan, sillä hahmo on poikkeuksellinen niin romaanissa kuin Suomen historiassa yleensä. Tarinan normaalimmat miehet – kuten Valpurin veljet ja vanhempi Lillbäck – jäävät etäisiksi.

Isostavihasta kirjoitetaan yhä, mutta harvakseltaan. Vaino on lajinsa valioita. 

Jenni Räinä: Vaino. 255 sivua. Otava, 2025.